Sonaatti suuttumukselle

Minä suutun melko harvoin. Eilen kuitenkin illan päätteeksi, juuri ennen nukkumaanmenoa, päätin lukea sähköpostini. Laatikossani oli viesti, jonka sisältöä en olisi voinut mitenkään aavistaa. Se oli sokeeraava ja ruma viesti. Ensin olin täynnä epäuskoa, sen jälkeen äärimmäistä kiihtymystä ja vihaa. En viitsi puuttua viestin sisältöön, sillä en sitä halua sen enempää eritellä, riittäköön, että se oli täysin sopimaton.

Ensin purin raivoni lähettämällä melko suorasanaisen viestin kyseisen sähköpostin lähettäneelle henkilölle, ja kielsin häntä koskaan enää tekemästä mitään noin harkitsematonta. Tuntui, että mieleeni oli tunkeuduttu kutsumattomalla tavalla, pakottamalla minut kokemaan jotain, mitä en olisi halunnut kokea.

Hetken olin jo menettää uskoni kaikkeen hyvään ja kauniiseen, mutta istuin koneeni ääressä ja hengittelin syvään ja mietin kaikkia tuntemiani hyviä ihmisiä (miehiä, sillä lähettäjä oli mieshenkilö) ja miten kukaan heistä ei ikimaailmassa saisi päähänsä lähettää minulle mitään kyseisen viestin kaltaista postitusta. Mieleni valtasi jopa pelko kyseistä lähettäjää kohtaan: minua kammottaa arvaamattomuus, ja kun hyvän maun rajat ylitetään näin reippasti on mahdoton arvata, mitä lähettäjä oikeastaan aikoo. Mietin vielä ennen nukahtamistani, pitäisikö minun katkaista yhteys tähän ihmiseen kokonaan, enpä juuri ole joutunut sellaistakaan tekemään. Luottamuksen menettäminen toiseen ihmiseen tuntuu vain kovin raskaalta. Melkein häpeää itseään siksi, että uskoo ihmisistä hyvää.

Tänään olen jo saanut anteeksipyynnön, jonka hyväksyin. Mutta tietenkään tehtyä ei saa tekemättömäksi ja mieli väreilee huolestuneisuudesta: mitä seuraavaksi?

Pelottaa pienesti.

Niin avara ja pohjaton

Eilen katselin ystävän ottamia valokuvia, joita en osaa luonnehtia paremmin, kuin sanomalla, että ne ovat romanttisia. Lähikuvia luonnon ihmeistä, vanhoista asioista ja esineistä, lapsista puuhissaan.

Myönnän olevani romantikko ja tunnelmoija. Heti, kun kesän kesän valoisimmat yöt antavat periksi pimeyden voimille (eli noin pari viikkoa sitten), laitan ensimmäisen kynttilän palamaan. Syksyn ja talven edetessä kynttilöiden ja lyhtyjen määrä sekä sisä- että ulkotiloissa vain lisääntyy. Olen koettanut tehdä kodistani sellaisen, että siellä olisi rauhaisa, kodikas ja lämmin ilmapiiri.

Satuin sanomalehteä lukiessani huomaamaan artikkelin Anna Kortelaisen kirjoittamasta uudesta kirjasta, joka käsittelee L.Onervaa ja hänen aikansa naisia. Artikkelissa Kortelainen pohti naisten välisiä suhteita 1900-luvun alkupuolella, ja mainitsi, että tuolloin naiset ilmaisivat toisiaan kohtaan romanttisia tunteita. Tällä hän tarkoitti sitä, että naiset kauniin sanankääntein kertoivat ystävilleen, miten tärkeitä nämä ovat. Hän totesi myös, että nykyaikana tätä ei enää naisten välillä tapahdu.

Tämä säpsähdytti minut, sillä minulla on useita naisystäviä, joiden kanssa käyn romanttista kirjeenvaihtoa (joka nykypäivänä tapahtuu lähinnä sähköisessä muodossa). Voimme kirjoittaa toisillemme, kuinka ihana toinen on, tai miten emme voisi edes kuvitella voivamme elää ilman häntä. Saatamme nimitellä toisiamme hupsuiksi, höpönassuiksi, ihanaisiksi, söpöiksi - nimityksin, joita voidaan hyvinkin luonnehtia romanttissävytteisiksi. Olen käyttänyt lukemattomia kappaleita kirjeiden ja sähköpostien palstatilaa sen hehkuttamiseen, miten tärkeitä ystäväni ovat, kaihtamatta ilmaisuja, joissa kerron ihmisen olevan rakas ja korvaamaton.

Ja kun kun ystävä on täysin menettänyt voimansa ja uskonsa elämään ja ollut surun murtama, olen kietonut kädet ympärille, silittänyt hiuksia ja sanonut: "sinä olet ihana, ihana tyttö". Ja kun minulla on ollut vaikeaa, on ystävättäreni sanonut minulle päättäväisellä äänellä: "Mä vien sut johonkin". Minun teki mieli vastata "Vie minut vaikka maailman ääriin". Minusta tuntui, kuin joku olisi nostanut pienen, vapisevan tytönsielun käsivarsilleen ja pois niiden surujen ja pelkojen ulottuvilta, jotka ojentelivat kylmiä, luisia ja ahnaita sormiaan minua kohti. Totesinkin ystävättärelleni, että hänen sanansa olivat yhdet romanttisimmista, mitä kukaan - miehet mukaanlukien - on koskaan minulle sanonut.

Ja hän todella järjesti meille kahdenkeskisen matkan, vei minut piiloon maailmalta ja hemmotteli ja pumpuloi minua, kuunteli, nauroi ja itki minun kanssani. Me molemmat valoimme toisiimme uskoa ja voimaa tulevaan. Hän sanoo minulle usein: "Sinä olet minun tammeni" ja voi totisesti, niin hänkin on minun. Mitä tällaisista ystävistä voisi edes sanoa? Taidan todeta, kuten kuten Ismo Alanko: "Teen tämän nyt selväksi. Rakastan teitä kaikkia. Piste."

Kun nyt vaivuin haaveisiini, niin pengoin mieleni perältä haaveen omasta piilopaikastani. Se olisi kenties suomalaiskansallisesti veden ääressä, talo olisi vanha, sata vuotta, kenties. Kun avaisin oven ensimmäisen kerran, tuntisin tuoksun, joka tulee vanhasta puusta ja eletystä elämästä. Pöly leijuisi raukeana ilmassa, aika olisi pysähtynyt. Talo olisi ollut täynnä elämää ja historiaa. Vanhat puulattiat olisivat kuluneet kiiltäviksi, ja oksankohdat nousisivat lankuista koholle. Tulisijassa näkyisivät jäljet menneiden aikojen tulista ja elämästä sekä lämmöstä, auringonsäteet siivilöityisivät ikkunoista.

Niin minä asettuisin sinne pikkuhiljaa. Siivoaisin hiljaksiin, pesisin ikkunat, päästäisin valon sisään. Virkkaisin pitsejä pellavaisiin valkeisiin ikkunaverhoihin, jotka lepattaisivat kesäisessä tuulenvireessä. Keräisin emaliseen kannuun luonnonkukkia ja asettaisin ne ajan merkitsemälle keittiön pöydälle. Haalisin kauniita vanhoja astioita ja purkkeja ja nauttisin niiden sisältämistä kuvitteellisista tarinoista ja estetiikasta. Laittaisin seinille kauniisiin kehyksiin mustavalkoisia kuvia menneisyydestä, ehkä saisin teetettyä kopion äidinäidin muotokuvasta, jossa hän Viipurissa nojaa pianoon, vai flyygeliinkö?

Hyräilisin kulkiessani huoneesta toiseen, koristelisin pussilakanatkin pitsein, ehkä ompelisin omia luomuksiani kirpputorilöydöistä. Tekisin pesän, jossa lempeys asuisi. Kutsuisin sinne ystäviä ja saisin heidät nauramaan. Paistaisimme räiskäleitä, joisimme viiniä pimeneviin iltoihin, polttaisimme tulisijassa valkeita, tuntisimme onnea siitä että ymmärrämme toisiamme.

Eikä romanttinen haave olisi mitään, ellei siihen liittyisi vielä mies. Mies, joka ajaisi taloon minun kanssani, ehkä olisimme ostaneet sen yhdessä. Mies hymähtelisi minulle, kun löytäisin kirpputorilta uuden kuppiparin tai tarvikkeet uusiin pussilakanoihin, mutta nauttisi onnellisesta hurinastani ja hänen moitteensa olisivat hyvin lempeitä, oikeastaan kannustavia. Jos talossa ei olisi sähköjä, hän virittelisi ehkä aurinkopaneeleja, jotta sähköä saataisiin pikkuisen. Tai kunnostaisi saunaa kuumana kesäpäivänä. Ottaisi kiitollisena vastaan hänelle viedyn mehulasillisen, pyyhkisi hikeä otsaltaan, hymyilisi. Pitäisi iltaisin sylissään, kuumuudesta välittämättä, suukottaisi niskan kaarta.

En saata jatkaa, tunnen oloni jo hämilliseksi, vaikka kirjoitan nimettömänä ja salaa. Melkein salaa itseltänikin. Mutta olen onnistunut vaivuttamaan itseni rauhaisaan ja onnelliseen tilaan, tunnen sisälläni itseni täydeksi ja kokonaiseksi, ehjäksi ja vahvaksi. Pelkkiä mielikuviahan kaikki nuo ovat, enkä tietenkään tarvitse omaisuutta onneeni, mutta ajatus tuosta kaikesta on romanttinen, sievä ja soma ja siksipä vaalimisen arvoinen.

Lapsuuden sankarille

Hän kiskoo minua pulkassa, jonka pohjalla on lampaantalja. Minä olen niin pieni, että mahdun pulkkaan selälleni ja ylläni aukeaa pilvetön taivas, jonka mustaan kattoon tähdet rikkovat pieniä sädehtiviä reikiä. Minä kuulen hänen askeleensa pakkaslumessa, jokaisen narahduksen hänen kenkiensä alla minä kuulen, ja pienen tytön rinnan täyttää niin suuri onni, että olen pakahtua. Isä. Minun isäni askelten huumaava ääni, suuri rauha, ilo ja turva.

Kaipa minä olen isän tyttö, niin minulle totesi ihminen, johon olen vastikään tutustunut. Ällistyin hänen mielestäni vähin perustein tekemäänsä olettamaa, mutta myönnyin - äiti on maailman ihanin äiti, mutta olenhan minä sellainen, isän tyttö.

Isä ei ollut lasten elämässä läsnä sillä tavalla kuin äiti eikä se kai ollut tapanakaan silloin 70-luvulla, kun olin lapsi. Isä teki töitä, hoiti miesten töitä, imuroikin kyllä joskus ja laittoi ruokaa ja oli sillä tapaa moderni. Hän ei ollut silloin eikä vieläkään ole kova osoittamaan hellyyttään ja puheiltaankin hän on jurohko, enemmänkin sellainen murahtelijatyyppi. Mutta olen hänelle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, sen minä tiedän eikä siitä ole pienintäkään epäselvyyttä, vaikka sitä ei ole koskaan ääneen sanottu.

Isältä olen oppinut paljon. Muun muassa rakastamaan laulamista. Jos isä on hyvällä tuulella, hän hyräilee ja laulaa - muuten aika hiljainen mies. Ja koska minä olen pääsääntöisen perushyväntuulinen ja vielä puheliaskin ihminen, laulan erityisen paljon. Isä kertoi joskus nauraen, että välillä en lapsena enää muutoin kommunikoinut kuin laulaen. Kun isä ajoi Angliaa ja kysyi minulta takapenkiltä jotakin, lauleskelin hänelle vastauksen. Jotkut lapset innostuvat paljon dinosauruksista, paloautoista tai sienistä ja ahmivat niistä sitten kaiken mahdollisen tiedon. Minä innostuin radiosta ja ahmin sieltä kaikki mahdolliset melodiat sanoineen. Siksi pääni onkin aikamoinen jukebox. Vanhat radiohitit tyylilajista riippumatta irtoavat melkoisen sujuvasti. Muistan pitäneeni erityisesti Taiskasta, jonka lauluissa tuntui aina olevan jotain mystistä ja kiehtovaa, sellaista, jota en vielä aivan ymmärtänyt, mutta joka kiinnosti, kuten Haltin häät ja Mombasa.

Toinen asia, jonka olen isältä oppinut, on olla valehtelematta. Aikuisiällä olen silloin tällöin tätä ominaisuuttani moittinut, sillä en tahdo saada edes valkoista valhetta ulos, vaikka sellainen olisi tarpeen. Valhe voi olla perusteltua kertoa silloin, kun totuus toisi kuulijalleen enemmän tuskaa kuin valhe eikä totuuden kertominen kuulijalleen toisi mitään lisäarvoa. Yhtä kaikki, olen kiitollinen siitä, että isä opetti minut suoraselkäiseksi totuuden suhteen.

Isä on aina ollut myös suuri oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja. Sen hän on myös minulle välittänyt ja kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus suututtaa minua ylenpalttisesti. Ihan aktivisti en sentään ole, mutta koetan tehdä oman pienen osani taistossa vääryyttä vastaan.

Ihmisten välinen tasa-arvo oli isälle tärkeää. Hän ei ole koskaan voinut sietää muiden ihmisten vähättelyä minkään seikan perusteella. Tässä olen kehittynyt isäänikin avarakatseisemmaksi ja olen valmis puolustamaan ihmisiä, jotka haluavat vihille omaa sukupuoltaan edustavan henkilön kanssa (kuten valtaosa suomalaisista, havaitsin ilahtuneena lehdestä). Riitahan tästä isän kanssa tuli (emmekä me paljon riitele), taisin oikein teinimeiningillä kiljua, että "Miten sinä, joka olet opettanut minulle, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia VOIT sanoa, että tämä ihmisryhmä ei olisi?".

Vaikka emme paljon yhdessä puuhailleet, oli muutamia asioita, joita yhdessä harrastimme. Toinen oli luonto-ohjelmien katselu (jota teemme vieläkin, jos satumme samaan paikkaan) ja toinen Master Mind -pelin pelaaminen. Tiedättehän, missä piilotetaan kuvun alle neljän eri värin salattu värisuora ja toinen yrittää arvailla värisuoraa loogiseen päättelyyn perustuen. Isä sai tässä mainion tilaisuuden opettaa minulle päättelyä ja syy-seuraussuhteita. Niistä on ollut elämässä lyömätön hyöty: minulla on taipumus saada asiat sujumaan ja ongelmatilanteissa eteeni avautuu eräänlainen ratkaisujen kenttä seuraussuhteineen. Muistan, miten pelimme menivät lopulta oikeaksi sakinpeluuksi, jokaisen rivin muodostaminen kesti kauan, sillä kaiken logiikan piti olla täysin perusteltavissa ja kohdallaan. Rivejä ei saanut kulua liikaa. Luulen, että isä oli ylpeä minusta kun oikean päättelyketjun jälkeen sai paljastaa kuvun alta rivin, jonka pieni tytär oli päässään järkeillyt.

Ennen kaikkea kuitenkin elämässään ja toimissaan isä on osoittanut, miten hieno on suomalainen mies ja millainen on onnellinen ja turvallinen koti. Lapsen silmin nähtynä tiesin, että isän ja äidin välillä oli jotakin, jota he varjelivat silloin, kun isä tuli vanha ruskea nahkasalkku kädessään töistä, käveli äidin luo, kietoi suuret ja lämpimät kätensä äidin ympärille ja suukotti. Minä näin aitoa rakkautta. Sitä eivät kaikki lapset pääse näkemään, vaikka niin toivoisi.

Kallistan pääni taaksepäin ja tunnustelen, miten minussa virtaa isäni etelä-pohjalainen veri.

Ajopuuteoria

Olen väsynyt, mutta sekaisin. Tuntuu, että pääni on kuin lankarulla, jolla kissa on luvatta leikkinyt ja kauan, ja nyt pitäisi löytää langan pää ja keriä ajatusten sekava vyyhti auki. Tehtävä on luonnollisesti mahdoton. Jo parin nykäisyn jälkeen sekä järki että tunteet jäävät pysyvästi solmuun, eivätkä suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön.

Aina silloin tällöin osuu ihmiselämään päiviä, joista jälkikäteen ajattelee, että oliko kaikki edes totta, onko tämä todella minun elämääni. Mietiskelee tapahtumia ja sisältöjä ja yrittää käsittää kaiken. Ja on silti ymmällään ja hämmentynyt. Muistikuvia selailee ikäänkuin pysähdyskuvina ruudulla ja pysähtyy vähän väliä ihmettelemään.

Minä pidän mummo-aiheisista postikorteista. Niissä mummot istuvat puissa ja juovat punaviiniä. Tai ovat mönkineet pöytäliinan alla kahvikuppien ja runebergintorttujen kera ja nauravaa kihertävät, kuten vain mummot osaavat. Lähettelen tällaisia kortteja usein ystävättärille, sillä toivon meidänkin jaksavan kaiken läpi sellaisina kuin olemme: nauravina ja sopivan epäsovinnaisina - come what may.

Ja koska päässä pörisee pelkkää taustakohinaa ja järkevät ajatukset luikkivat pitkin tajunnan kauimmaisia reunoja teen pelkästään tämän yhteenvedon:

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Kohtaamisia

Minä kävin kuuntelemassa Jarkko Martikaisen keikan. Hän oli valloittava, kuten aina. Hänen läsnäolonsa on aina kouriintuntuvaa ja hänen äänensä on suuri ja väkevä. Myös hänen sanansa ovat voimasanoja - eivät suinkaan kirosanoja, sitä en tarkoita - vaan äärimmäisen hyvin valittuja, ja saavat tuntemaan kiitollisuutta siitä, että meidän äidinkielemme on suomen kieli ja voimme käyttää sitä jakamaan ajatuksia tasolla, joka avautuu kielemme kautta vain meille.

Kävin keikan jälkeen kiittämässä tätä charmanttia miestä esityksestä. Ojensin käteni, jota olin lämmittänyt hetken lämpimän juoman ympärillä, sillä syys on jo alkanut hiipiä luontoon, ja ilta oli viileä. Tuntui vaikealta lähestyä esiintyvää taiteilijaa, sillä hän esiintyy työkseen, eikä ehkä jaksa tai halua kuunnella kaikkia kiittelijöitä tai kommentoijia. Kerroin kuitenkin ajasta reilu kolme vuotta sitten, jolloin olin juuri eronnut ja ajoin pienellä autonropposellani Tampereen ohitustietä. Kuuntelin samalla Martikaisen teosta "Myrsky" ja itkin niin, etten nähnyt juuri eteeni: ojaan en sentään ajanut. Katsoin taiteilijaa silmiin, ja kerroin, että joskus voi biisi kohdata kuulijansa täysin. Hän sanoi toivovansa, että siitä oli minulle jotain iloa. Vastasin, että tottakai laulusta oli minulle lohtua. Ajattelin silloin, että hän laulaa juuri minulle "ja myrsky huuhtoo jälkesi niin, ettei suru voi löytää sinua". Ja myös että "Ja vien sinut parhaiden ystävien luokse, jotka eivät milloinkaan karkuun juokse, jotka avosylin sinut vastaanottaa, niin muistat myös sen että hyvyys on totta."

Olen niin pullollani ajatuksia ja etenkin sanoja, että ne ryntäilevät päässäni ja tönivät toisiaan, eivätkä suostu järjestäytymään siten, kuin toivoisin. Kaikki eivät voi sanoa sanottavaansa yhtä aikaa. Siitä seuraisi vain sanavuorenpurkaus: taikasana, että, juoni, kuin, minä, haltija, ja hän! Järjettömyyksien vuo, upottava suo, unohda tuo, kohtaa pettymykses nuo! Sanat peräkkäin, hallitusti, niinkuin olisi jo, totelkaa, yritän käskyttää. Hengitä ja keskity.

Kieli on suuri asia. Se antaa meille kyvyn leikitellä, huolehtia, osoittaa tunteita, jopa hurmata ihmisen. Kieli antaa mahdollisuuden tuottaa jopa esteettisiä kokemuksia silloin, kun sitä taidokkaimmin käytetään. Kirjailijat tekevät tätä: Leena Krohn on saanut minut usein haltioitumaan täysin sananvalinnoillaan. Viimeksi viehätyin Virpi Hämeen-Anttilan sananvalinnoista, hänen tapansa kirjoittaa suomen kieltä on kuin hyväily. Harkittua, vaan ei laskelmoitua, hyvin kaunista luettavaa, kuin musiikkia silmille ja ymmärrykselle. Nautin siitä, miten pienimmätkin merkityssisällöt aukeavat, miten ne sujahtavat ymmärryksen särkyneen pintajännityksen läpi ja osuvat suoraan ytimeen. Muuttuvat väreiksi ja soinnuiksi, osaksi minua. Ja parasta on, että luulen Virpinkin kokeneen sen ilon - ainakin ajoittain - kirjaa kirjoittaessaan.

Ja tämä sama ilo, vielä musiikkiin yhdistettynä soljuu minuun Jarkko Martikaisen kautta. Ilottelinpa sanoilla silloinkin kun hain pienestä yksityisestä levykaupasta hänen silloista uutuuslevyäään sanomalla omistajalle "Löytyykö sinulta Jarkko Martikaisen Rakkautta?". Ei häneltä löytynyt, mutta hän järjesti sen minulle. Ja nyt kun asiaa tarkemmin mietin, niitä tunne-elämyksiä, joita olen musiikin kautta kokenut, niin eräällä tapaa olen tosiaan saanut Jarkko Martikaisen rakkautta. En ihan siinä muodossa kuin se nainen, joka on sujauttanut sen kapean kultasormuksen hänen sormeensa, mutta ymmärryksen, lohdun ja lämmön kautta kuitenkin.

Keikan päätettyään Jarkko kehoitti ihmisiä ottamaan myös muut ihmiset huomioon, en muista, mitä sanoja hän käytti, mutta se oli hänen viestinsä, yhtä kaikki. Pöydässä, jonka vieressä keikkaa kuuntelin, istui nuoria miehiä (niin nuoria ja kauniita, että luulin yhtä heistä tytöksi, kunnes kuulin hänen miehenäänensä). Kun he päättivät lähteä toiseen baariin, sanoin omalle seurueelleni, että "Minä väistyn tästä, muuten eivät pojat pääse minnekään". Silloin yksi pojista katsoi minua, itseään reilusti vanhempaa naista kohti ja sanoi: "Eiköhän me tästä päästä, kiitos vaan". Ja minä ajattelin, että piru vie, poikahan kuunteli Jarkkoa. Ja kylläpä se tuntui hyvältä, tulla huomatuksi ja jonkin arvoiseksi.

Niin että ollaan ihmisiksi.

I'm not a row boat

Tämä tuli mieleeni televisiossa pyörivästä mainoksesta, missä tyttönen laulaa ihan oikeasti "I'm not a robot". Mutta minusta tuo oma versioni on paljon hauskempi. En ole soutuvene. Siitäpä voisi itse tehdä hyvän biisin ja kerätä miljoonan. Siinä oli lainaus, jonka joku saattaisi tunnistaa. Tekisi mieli julistaa asiasta kilpailu ja lähettää ensimmäiselle oikein vastanneelle palkinto. Tietenkin sillä edellytyksellä, että vastaus olisi oikea...

Huomenna illalla on luvassa syntymäpäiväjuhlat. Eivät omat, vaan ystävän. Seuraavakin viikonloppu on täytetty syntymäpäiväjuhlin, minusta on hauskaa, että aikuiset juhlivat syntymäpäiviään silloinkin, kun vuodet eivät ole pyöreitä. Tai vaikka olisivatkin. Ja teinpä niinkin rohkean ratkaisun että sinkkuudestani huolimatta ilmoittauduin sukulaistytön hääjuhlaan. Eihän romantiikkaa voi koskaan olla liikaa, ja tuore hääpari on paras osoitus siitä, että ihmiset uskaltavat sitoutua - haluavat sitoutua - toisiinsa. Lisäksi näen hyviä ystäviä ja sukulaisia, nautin ruoasta ja juomasta, menosta ja naurusta.

Pitääköhän yksikään mies hääjuhlista? En tarkoita omia juhlia (jotka usein lienevät jonkinlaista morsiamien täydellistä ylivaltaa), vaan niihin osallistumista. En tiedä, en ole oikeastaan koskaan tullut asiaa kysyneeksi. Jos vastaaja, joka tunnisti biisivinkin sattuu olemaan mies, voi hän vastatessaan raportoida myös tuntemuksensa hääjuhlien suhteen.

Siitä saa lisää plussaa.

Rauhoittumista ja rooibosta

Tänään oli perin tavallinen keskiviikko, joka sisälsi varsin mielekästä työntekoa ja ohjattua urheilua. Sain pienesti hyvän mielen, sillä ohjatulle tunnille tuli uusi tyttö, jonka ohjaaja opasti vierelleni ja sanoi hymyillen aloittelijalle: "seuraa häntä". Niinpä me kuntoilevat naiset hikoilimme ryhmässä, sillä kylmästä aamusta huolimatta sää lämpeni iltaa kohti miltei hellelukemiin - se siitä myytistä, etteivät naiset hikoilisi.

Olo on ollut tänään vähän mietiskelevä. Olen monesti palannut hyräilemään Peter Gabrielin Digging in the Dirt -biisiä:

Digging in the dirt
Stay with me, I need support
I'm digging in the dirt
To find the places I got hurt
Open up the places I got hurt

 Keskustelin eilen ystävättären kanssa niistä ihmisissä tapahtuvista pinnanalaisista asioista, joita joskus ei itsekään ymmärrä, ja joista ehkä yleensä ei puhuta. Istuimme autossa kadun varressa ja mietimme ihmisen kestävyyttä kriiseissä ja toisaalta sitä, miten pieni oma kriisi voi olla verrattuna muiden ihmisten "oikeutettuumpiin" kriiseihin. Kaikkien ihmisten on kuitenkin syytä aina pitää huoli itsestään, vaikka oma murhe saattaakin olla toisen murhetta vähempiarvoinen. Joskus mudassa rypeminen on tarpeen, kunhan siihen ei liiaksi kiinny. Asioita ei voi vain jättää taakseen mitään työstämättä, sillä ne palaavat kuitenkin - ja tuovat ikävät ystävänsäkin mukanaan.

Tänään muistin myös, että lapsena luin moneen, moneen kertaan saman satukirjan. En ole varma kirjan kirjoittajasta, mutta kirjan päähenkilö oli pikkutyttö, jonka nimi oli Pilleriina. Pilleriinan puurolautasen pohjassa on puu, jossa istuu lintu. Eräänä aamuna Pilleriina ei olisi halunnut syödä puuroaan, kunnes näki ikkunasta puun, jonka oksalla istui juuri sellainen pikkulintu, joka hänen lautasensakin pohjaan oli maalattu. Hänen oli syötävä puuronsa nopeasti nähdäkseen, onko lintu kadonnut lautasen pohjasta. Suuri oli Pilleriinan helpotus, kun lintu edelleen istui oksallaan, kun koko puurohuntu oli lusikoitu. Se oli minun lempikohtani koko kirjassa. Ehkä se kiteyttää liikuttavalla tavalla sen, miten lapsena ajattelee. Mahdollisen ja mahdottoman rajat ovat väräjäviä ja häilyviä, kuin kuuma ilma. 

Pari viikkoa sitten näin unta John Travoltasta. Taisin haastatella häntä lehtijuttuun tai vastaavaan. Hän istui tuolilla ja oli tilanteessa kovasti läsnä, kuten minäkin, kunnes hänen takaansa tuli kissanpentu. Se tepasteli Johnin tuolin takana, ja koko huomioni oli hetkessä tuossa karvapallerossa. En enää kyennyt keskittymään siihen, mitä Johnilla oli minulle sanottavaa. Lopulta sanoin hänelle: "John, excuse me, but did you see what just came in the room?". Herättyäni minua nauratti: sinkkunainen näkee unen John Travoltasta ja kiinnostuu enemmän kissanpennusta. 

Ei tässä vielä hätiä.

Pitkä alkusoitto

 Aurinko valaisee makuuhuoneeni, on elokuun alun kuuma kesäpäivä, niitä päiviä kun voi jo aavistaa syksyn lähenemisen, mutta ei halua ajatella sitä. Keskustelen ystäväni kanssa selkä kohti parvekkeen ovea, enkä siksi huomaa, miten parvekkeen ovesta astuu sisään vaaleine hiuksineen pieni, sulonen, noin kolmivuotias tyttö. Kun hän alkaa puhua, kirkaisen. En pelkästään säikähdyksestäni yllättävään sisääntuloon, vaan siksi, että samalla sisääntulon hetkellä tajuan unessani, että olen luvannut tytön vanhemmille pitää hänestä huolta. Tosiasiassa olen unessani vain nukkunut pitkään enkä ole kertaakaan edes havahtunut lupaukseeni huolehtia pienestä elämästä.

"Äiti tuli jo kotiin" ilmoittaa tyttö reippasti. Katson häntä kohti, ja lähes kolmikymmenasteisessa, aurinkoisessa makuuhuoneessa hänen hengityksensä höyryää kuin pakkasilmassa. Se on äärimmäisen kammottavaa ja pahaenteistä. Silti tyttö jatkaa pirteästi kertomustaan siitä, miten hän on käynyt lääkärissä äitinsä kanssa ja "Olisitpa nähnyt sen lääkärin ilmeen, kun kerroin hänelle, että minulla on kolme huonetta ja keittiö!". Minä kysyn tytöltä, onko hän todella juksannut lääkäriä kertomalla asuvansa yksin kolmiossaan. Tyttö ilmoittaa, että on kuitenkin katsonut parhaaksi kertoa lääkärille totuuden. Mutta kuitenkin hän jatkaa kertomustaan  - aivan kuin aikuinen - "minä olen nyt päättänyt, että tähän loppuu kiukuttelu. Minä olen kiukutellut nyt aivan liian kauan, päivästä toiseen pelkästään kiukutellut".

Minä herään, enkä tunne oloani erityisen yleväksi. Koko yön olen viettänyt itseni kanssa eri ihmishahmojen kera - ennen tätä pientä tyttöä istuin sohvalla pitkän ajan lapsuudenkodissani 38-vuotiaan miehen kanssa. Koti oli myös miehen lapsuudenkoti (unissahan tällaisia ristiriitoja ei ole, oma lapsuudenkotini voi hyvin olla jonkin toisen, tuntemattoman ihmisen, lapsuudenkoti), ja hyllyillä kuvia hänestä ja hänen perheestään.

Mies oli itse adoptoitu ja hän itse oli aloittanut lastensa adoptioprosessin noin 25-vuotiaana. Hän ei murehtinut parisuhteettomuuttaan, hän oli päinvastoin ohittanut koko asian, sillä adoptio ei ollut hänelle mikään kiertotie vaan aina kirkkaana ollut päämäärä. Kirjahyllyn kuvassa hymyilevät isälleen hänen kaksi lastaan.

Hän puhuu minulle sanoja siitä, miten minun tulee tehdä päätöksiä ja toimia niiden eteen epäröimättä. Mutta hän ei ymmärrä sitä voimattomuutta mikä minussa asuu. Ihailen hänen vahvuuttaan ja selkeitä päämääriään ja jotenkin ymmärrän tehneeni vääriä ratkaisuja. Mutta miten ratkaisut ovat voineet olla vääriä, jos sillä hetkellä ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa?

Unessa mies arvelee, että olen 44-vuotias. Loukkaannun niin, että en ole saada sanaa suustani, ja totean, etten minä nyt niin vanha ole. Todellisessa elämässä minua pidetään aina ikäistäni nuorempana ja siksi kai halusin marssittaa eteeni tällaisen toisinajattelijan, valmistaa itseäni sitä kohti, että ennen pitkää aika ajaa minut kyllä kiinni: aika tekee sen aina. Sellainen aika on, se on ajan tehtävä ja luonne.

Tarkastelen miestä hyvin tarkkaan unessani, mietin siinä kerroksessa itseäni, joka tajuaa kaiken olevan unta, onko mies minä itse. Hän on ehkä lähemmäs 180 cm pitkä, noin 95 kiloinen, selvästi pyöreähkö, valkoisen college-hupparin alla sohvalla lojuessa näkyy pyöreä vatsakumpu. Hänellä on hiekanruskeat hiukset, jotka ovat hieman mallistaan ylikasvaneet, mutta kepeän puhtaat. Hänen hymynsä ja katseensa on kaunis, suora ja vilpitön, hammasrivi on suora ja täydellinen. Ei hän minua muistuta, sukupuoleltaan tai ulkoisestikaan, mutta silti minä loin hänet. Kokonaisen ihmisen minä loin, sekä pitkän ja haastavan dialogin hänen kanssaan. Minä se olin, joka asetin hänen suuhunsa vaikeita ja loukkaavia asioita. Ja minä olin se, joka asetti hänen kasvoilleen vilpittömän ymmärtämättömyyden siitä, että hänen sanoissaan voisi olla mitään tahallista pahuutta.  Se tekee loukkaantumisen vaikeaksi, täyteen itsesyytöksiä, muttei suinkaan mahdottomaksi. Minua harmittaa, että keskustelumme katkeaa puhelimen herätysääneen, hänellä olisi varmasti ollut vielä yhtä ja toista sanottavaa - tai minulla olisi ollut, itselleni.

Toisaalta, kulkiessani kodissani määrätietoisesti hakemaan kissanruokaa, viemään lehtiä paperikeräysastiaan, laittamaan tiskejä tiskikoneeseen, ajattelen kuitenkin, että olen kenties liian kova itseäni kohtaan. Ne ratkaisut, joiden oikeellisuutta kyseenalaistan, ovat olleet minulle kulloisessakin elämäntilanteessa niitä ainoita ratkaisuja, joita olen voinut tehdä. Olen seisonut umpikujassa, usein pitkään, ja sitten, yllättäen, sen perältä on auennut ovi. Mitä tilanteessa voi tehdä? Jäädä umpikujaan ja odottaa, että ovi sulkeutuu ja katoaa, kasvaa umpeen? Vai ottaa askel ja siirtyä toiseen aika-avaruuteen, jossa elämä vääntyy väistämättä eri asentoon? Niin minä olen tehnyt.

Voisin kuvitella, että paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut, että siinä umpikujassa seisoessani olisi tullut ihminen, vaikkakin kuinka epävarma ja vapiseva, pitkään itsekin harhaillut, joka olisi ottanut kädestä kiinni ja sanonut, että harhailkaamme täältä labyrintistä ulos yhdessä. Ja samassa huomaan, että huijaan itseäni, tulihan sellainen ihminen, ottihan hän minua kädestä ja pyysi yrittämään. Mutta minä olin kävelemisestäni liian väsynyt, minä en enää jaksanut uskoa onnistumiseen ja ulospääsyyn, olin menettänyt toivon. Sekä uskon, että toivon olin menettänyt, ja niiden myötä on rakkauskin hätää kärsimässä.

Yhtäkaikki, minä olen avannut oven ja sitä kautta jättänyt myös toisen eksyneen oman ovensa eteen. Sen he ovat myös avanneet, astuneet omaan, minusta erilliseen aika-avaruuteensa. Ja minä olen nähnyt, miten he ovat kasvaneet suuriksi ja jyhkeiksi kumppaneiksi, viisastuneet ja tuuheutuneet, miehistyneet ja tulleet onnellisiksi, kasvattaneet versoja.

Syyllisyys omista valinnoista on joskus musertava. Ratkaisujen hetkellä ei aina voi tietää, osoittautuuko valinta oikeaksi tai vääräksi. Toisaalta, onpa minulle todettu, etteivät ratkaisut koskaan ole oikeita tai vääriä, ne ovat vain valintoja. Silti yritän pitää ohjenuoranani sitä, etten aiheuttaisi ihmisille tahallisesti pahaa mieltä omilla ratkaisuillani. Se on ikäänkuin ihmismielten hiilijalanjälki, pahoja painaumia kenenkään mieleen tai sydämeen en halua jättää. Savuavien raunioiden sijaan yritän kylvää kauneuden siemeniä. Onnekseni ne ovat useimmiten myös versoneet.

Alkusoitto osa 2

Yksinäisyys

Yksinäisyys on sinkun huono ystävä - se tekee nimittäin epävarmaksi. Epävarmuus pelottaa ihmisiä yli sukupuolirajojen. Siksi epävarmuutta ei saa näyttää, se pitää salaa kokea sisällään. Jos osoittaa epävarmuutta, on kannettava riski siitä, että vastapuoli menettää mielenkiintonsa. Veikkaanpa, että harva on se ihminen, joka ei olisi tätä jossain vaiheessa elämäänsä omakohtaisesti kokenut. Jotkut kätkevät epävarmutensa paremmin, jotkut huonommin.

Jotkut tekevät väistöstrategioita ja etsivät uudesta kumppanista piirteitä, joista eivät pidä (niitähän onneksi aina löytyy, sillä ihmiset eivät ole täydellisiä) ja näin ollen voi väistää kiintymästä liikaa, jolloin epävarmuus pysyy hallittuna. Voi ajatella, että noh, ihan miten vaan, se soittaa jos soittaa ja ellei, niin voitto sekin: eipä tarvitse kestää sen kuorsausta.

Tällaisen epävarmuudentorjuntastrategian haittapuoli on toki se, ettei juuri koskaan sitten pääse todella kiintymään keneenkään eikä anna kenellekään mahdollisuutta. Siksi sen käyttäminen varomattomasti on enemmän haitallinen käyttäjälleen kuin turvallinen. Hyvä renki, mutta huono isäntä, kuten vanha kansa sanoisi ja minähän olen vanha kansa.

Mitä minä sitten odotan?

Minä odotan sitä, että tulee ihminen joka vaivattomasti lipuu vierelle. Niin se käy, odottamattomasti joku tulee vierelle ja tilanteessa on uskomaton helppous. Olemista piirittää luottamuksen ilmapiiri, jossa nauretaan samoille asioille. Tällaisessa seurassa on helppoa olla parhaimmillaan. Kun kahden ihmisen välille muodostuu tietynlainen ajatusten ymmärtämisen väylä, muttuvat ihmiset toisilleen hullaannuttaviksi, juovuttaviksi, älykkäiksi, hauskoiksi ja kauniiksikin. Heistä ei vain kertakaikkiaan voi saada tarpeekseen. Lainaan tähän säkeen Jarkko Martikaisen biisistä, sillä hän on kuvannut tällaisen hullaantumisen siinä lyömättömästi:

Täpötäysi areena
juhlii rivit suorina
jotain Mardi Gras´ta.

Punakuontaloinen mies
etsii jotain, kukaties,
muttei löytää saata…

Vaan kesken kaiken huomaa naisen:
vajaavaista on velloskella
ihmisvuossa…

ja vaikkei naista tunnista,
niin miettii mies: ”voi perhana,
sehän on tuo tuossa!”

Elämä on järjestetty. Luotilanka on vedetty alusta loppuun.
Hän ei enää mieti sitä.
Hetkisessä sydän myytiin: täytyy päästä tuohon kyytiin!
Mies on nyt varma: mikään muu ei paina mitään.
Tuohon kyytiin päästä pitää.
Mikään muu ei paina mitään.
Tuohon kyytiin päästä nyt pitää.

- -

Jarkko Martikainen: Normaali katastrofi

***

Tietenkin kaipaan kosketusta, kukapa yksineläjä ei sitä kaipaisi. Mutta kun sitä oli yhdeksi illaksi tarjolla ymmärsin, ettei pelkkä kosketus olekaan riittävää. En ollut vielä valmis siihen. Sillä haluan tuon hullaantuneen, aran, pelokkaan, orastavan ihastuksen, joka ohjaa kosketuksia, arkoja suudelmia, tutustuvia, hiveleviä käsiä ja lopulta sitä nälkäisyyden, kahden nopearytmisen hengityksen ja kuiskausten, voihkaisujen ja tuntemusten suloista yhtymäkohtaa, jolloin ei lopulta erota, mihin itse päättyy ja mistä toinen ihminen alkaa eikä haluakaan erottaa.

Tässä siis pitkäsoutuinen pohjustus, joka syntyi eilen ennen aamiaista, kun teevesi oli jo kiehunut ja kaksi näkkileipää odotti sievästi rinnatusten lautasella syöjäänsä. Vesi jäähtyi ja leivät jatkoivat kärvistelyään, kun sormet irrottivat ajatusten rihmoja ja siirsivät niitä merkeiksi ruudulle. Ei se aina onnistu, joskus joutuu oikomaan niin, että jää väärinymmärryksen vaara. Mutta lupaan jatkossa olla maanläheisempi ja ytimekkäämpi ja väsyttää lukijaani vähemmän piilomerkityksillä (jotka ovat osittain tahattomia).

Sanainen arkku

Niin avautui sanainen arkkuni, joka tarjosi lähtökohdan koko blogin osoitteelle, otsikolle ja henkilötiedoille. Anagrammit ovat ihana asia: liikkeelle lähdetään kahdesta sanasta "sanainen arkku" ja päädytään näihin nerokkaisiin ilmaisuihin: "kirkuen ansaan", "uneksin arkana" ja "karenina unska".  Vielä jäi runsas määrä nerokkaita sanapareja käyttämättä, joita voinen sitten viljellä, jos otsikoiden aiheet pääsevät loppumaan. Tervetuloa tutustumaan maailmaan ja siihen miltä se näyttää tämän naisen sisältä koettuna.