Ei me mentykään Kreikkaan

Olen kuunnellut ihanan Jarkko Martikaisen uutta levyä Koirien taivas (EDIT: levyn nimi korjattu - Crazy Cat Ladyn oikaisusta kiittelee hän ystävällisesti) . Siinä on kappale, jossa perhe elää köyhyysrajoilla ja koiran sairastumisen vuoksi matka Kreikkaan käy viimeistään mahdottomaksi. Niinpä perhe sitten pakkaa tavaransa, lukitsee ovet ja piiloutuu itseruskettavine voiteineen ja säilykepurkkeineen kellariin, niin että naapurit ja tuttavat kuvittelisivat heidän lomailevan Kreikassa. Kaikki paljastuu, kun perheen mies sairastuu ja joutuu tilaamaan itselleen ambulanssin. Iltapäivälehdet kirjoittavat armottomia lööppejään. Perheen rouva ihmettelee kaupassa kaikista raaimman otsikon nähtyään puolisolleen, onko maailmassa rakkautta enää ollenkaan. Mies miettii, että kun hän kaiken tämän jälkeen on vielä puolisonsa vierellä - jos se ei ole rakkautta, hän ei tiedä mikä on.

Miettikääpä sitä, hyvät ystävät ja käykää kuuntelemassa biisi, jos teillä on käytössänne Spotify. Tai oikeammin, kuunnelkaa koko levy. Tai ostakaa se heti, niin pian kuin pystytte. Siinä on tarinoita, jotka haluatte kuulla. Ellei teillä nyt satu olemaan jotain perustavanlaatuista Jarkkoa vastaan, mitä on vaikea uskoa, sillä hän on pienen ihmisen puolella niin hurmaavasti, että asenne sulattaa minut pieneksi lätäköksi lattialle.

Biisi köyhyysrajalla tai sen alapuolella elämisestä sai minutkin hyvin mietteliääksi (ja miehen loppumietelmä hyvin liikuttuneeksi). Olen ollut elämässä suhteellisen onnekas taloudellisesti, olen sitä vieläkin, sillä minun on mahdollista (kitkutellen, mutta kuitenkin) olla vielä kotona lapsen kanssa, vaikka varsinainen äitiysloma on jo loppunut. Minusta tuntuu, että kun nyt olen kokeillut pitkästä aikaa sitä, mitä on, kun on oikeasti mietittävä, mitä on välttämätöntä hankkia, olen herkistynyt enemmän heitä kohtaan, joilla ei mene näin hyvin.

Eilen katselin TV:stä ohjelmaa Mun perhe, jossa oli pieni 7-vuotias tyttö, joka eli kauniissa pihapiirissä Porvossa äitinsä kanssa. Perhe haki ruoka-avustuksia avustusjärjestöltä ja tyttö kertoi, ettei rahaa ruokaan muutoin ole. Yhdessä perhe päätti, mitkä avustusleivät laitetaan pakastimeen ja mitkä otetaan heti käyttöön. Tyttö seisoi tiskipöydällä ja kurkoitteli kaappiin kuivatavaroita. Äiti kiitteli avusta ja sanoi, miten kiltti tyttö oli auttaessaan äitiä tavaroiden purkamisessa ja kehoitti tyttöä menemään leikkimään. Tyttö meni. Hän oli suloinen ja onnellinen. Niukkuudesta huolimatta äiti onnistui antamaan tytölle paljon enemmän: rakkautta, huomiota ja turvaa. Kunpa tytölle ja äidille kävisi hyvin - en nähnyt koko ohjelmaa, joten en tarkkaan tiedä, mikä tilanne heillä oli.

Minä lähden perheeni kanssa tänään taidenäyttelyyn. Se on ilmaista ja tänään ulkona ei ole kylmin mahdollinen päivä, joten puskemme kinoksiin vaunuinemme. Olen onnekas, kun minulla on kaikki tämä: perhe, koti, turva ja mies, joka jopa ääneen ilmoittaa halukkuutensa lähteä taidenäyttelyyn. Tykkää hän kyllä jääkiekostakin. Ihan kaikkea ei voi saada.

Pidetään huoli toisistamme ja itsestämme.

Kohtaamisia

Minä kävin kuuntelemassa Jarkko Martikaisen keikan. Hän oli valloittava, kuten aina. Hänen läsnäolonsa on aina kouriintuntuvaa ja hänen äänensä on suuri ja väkevä. Myös hänen sanansa ovat voimasanoja - eivät suinkaan kirosanoja, sitä en tarkoita - vaan äärimmäisen hyvin valittuja, ja saavat tuntemaan kiitollisuutta siitä, että meidän äidinkielemme on suomen kieli ja voimme käyttää sitä jakamaan ajatuksia tasolla, joka avautuu kielemme kautta vain meille.

Kävin keikan jälkeen kiittämässä tätä charmanttia miestä esityksestä. Ojensin käteni, jota olin lämmittänyt hetken lämpimän juoman ympärillä, sillä syys on jo alkanut hiipiä luontoon, ja ilta oli viileä. Tuntui vaikealta lähestyä esiintyvää taiteilijaa, sillä hän esiintyy työkseen, eikä ehkä jaksa tai halua kuunnella kaikkia kiittelijöitä tai kommentoijia. Kerroin kuitenkin ajasta reilu kolme vuotta sitten, jolloin olin juuri eronnut ja ajoin pienellä autonropposellani Tampereen ohitustietä. Kuuntelin samalla Martikaisen teosta "Myrsky" ja itkin niin, etten nähnyt juuri eteeni: ojaan en sentään ajanut. Katsoin taiteilijaa silmiin, ja kerroin, että joskus voi biisi kohdata kuulijansa täysin. Hän sanoi toivovansa, että siitä oli minulle jotain iloa. Vastasin, että tottakai laulusta oli minulle lohtua. Ajattelin silloin, että hän laulaa juuri minulle "ja myrsky huuhtoo jälkesi niin, ettei suru voi löytää sinua". Ja myös että "Ja vien sinut parhaiden ystävien luokse, jotka eivät milloinkaan karkuun juokse, jotka avosylin sinut vastaanottaa, niin muistat myös sen että hyvyys on totta."

Olen niin pullollani ajatuksia ja etenkin sanoja, että ne ryntäilevät päässäni ja tönivät toisiaan, eivätkä suostu järjestäytymään siten, kuin toivoisin. Kaikki eivät voi sanoa sanottavaansa yhtä aikaa. Siitä seuraisi vain sanavuorenpurkaus: taikasana, että, juoni, kuin, minä, haltija, ja hän! Järjettömyyksien vuo, upottava suo, unohda tuo, kohtaa pettymykses nuo! Sanat peräkkäin, hallitusti, niinkuin olisi jo, totelkaa, yritän käskyttää. Hengitä ja keskity.

Kieli on suuri asia. Se antaa meille kyvyn leikitellä, huolehtia, osoittaa tunteita, jopa hurmata ihmisen. Kieli antaa mahdollisuuden tuottaa jopa esteettisiä kokemuksia silloin, kun sitä taidokkaimmin käytetään. Kirjailijat tekevät tätä: Leena Krohn on saanut minut usein haltioitumaan täysin sananvalinnoillaan. Viimeksi viehätyin Virpi Hämeen-Anttilan sananvalinnoista, hänen tapansa kirjoittaa suomen kieltä on kuin hyväily. Harkittua, vaan ei laskelmoitua, hyvin kaunista luettavaa, kuin musiikkia silmille ja ymmärrykselle. Nautin siitä, miten pienimmätkin merkityssisällöt aukeavat, miten ne sujahtavat ymmärryksen särkyneen pintajännityksen läpi ja osuvat suoraan ytimeen. Muuttuvat väreiksi ja soinnuiksi, osaksi minua. Ja parasta on, että luulen Virpinkin kokeneen sen ilon - ainakin ajoittain - kirjaa kirjoittaessaan.

Ja tämä sama ilo, vielä musiikkiin yhdistettynä soljuu minuun Jarkko Martikaisen kautta. Ilottelinpa sanoilla silloinkin kun hain pienestä yksityisestä levykaupasta hänen silloista uutuuslevyäään sanomalla omistajalle "Löytyykö sinulta Jarkko Martikaisen Rakkautta?". Ei häneltä löytynyt, mutta hän järjesti sen minulle. Ja nyt kun asiaa tarkemmin mietin, niitä tunne-elämyksiä, joita olen musiikin kautta kokenut, niin eräällä tapaa olen tosiaan saanut Jarkko Martikaisen rakkautta. En ihan siinä muodossa kuin se nainen, joka on sujauttanut sen kapean kultasormuksen hänen sormeensa, mutta ymmärryksen, lohdun ja lämmön kautta kuitenkin.

Keikan päätettyään Jarkko kehoitti ihmisiä ottamaan myös muut ihmiset huomioon, en muista, mitä sanoja hän käytti, mutta se oli hänen viestinsä, yhtä kaikki. Pöydässä, jonka vieressä keikkaa kuuntelin, istui nuoria miehiä (niin nuoria ja kauniita, että luulin yhtä heistä tytöksi, kunnes kuulin hänen miehenäänensä). Kun he päättivät lähteä toiseen baariin, sanoin omalle seurueelleni, että "Minä väistyn tästä, muuten eivät pojat pääse minnekään". Silloin yksi pojista katsoi minua, itseään reilusti vanhempaa naista kohti ja sanoi: "Eiköhän me tästä päästä, kiitos vaan". Ja minä ajattelin, että piru vie, poikahan kuunteli Jarkkoa. Ja kylläpä se tuntui hyvältä, tulla huomatuksi ja jonkin arvoiseksi.

Niin että ollaan ihmisiksi.

Pitkä alkusoitto

 Aurinko valaisee makuuhuoneeni, on elokuun alun kuuma kesäpäivä, niitä päiviä kun voi jo aavistaa syksyn lähenemisen, mutta ei halua ajatella sitä. Keskustelen ystäväni kanssa selkä kohti parvekkeen ovea, enkä siksi huomaa, miten parvekkeen ovesta astuu sisään vaaleine hiuksineen pieni, sulonen, noin kolmivuotias tyttö. Kun hän alkaa puhua, kirkaisen. En pelkästään säikähdyksestäni yllättävään sisääntuloon, vaan siksi, että samalla sisääntulon hetkellä tajuan unessani, että olen luvannut tytön vanhemmille pitää hänestä huolta. Tosiasiassa olen unessani vain nukkunut pitkään enkä ole kertaakaan edes havahtunut lupaukseeni huolehtia pienestä elämästä.

"Äiti tuli jo kotiin" ilmoittaa tyttö reippasti. Katson häntä kohti, ja lähes kolmikymmenasteisessa, aurinkoisessa makuuhuoneessa hänen hengityksensä höyryää kuin pakkasilmassa. Se on äärimmäisen kammottavaa ja pahaenteistä. Silti tyttö jatkaa pirteästi kertomustaan siitä, miten hän on käynyt lääkärissä äitinsä kanssa ja "Olisitpa nähnyt sen lääkärin ilmeen, kun kerroin hänelle, että minulla on kolme huonetta ja keittiö!". Minä kysyn tytöltä, onko hän todella juksannut lääkäriä kertomalla asuvansa yksin kolmiossaan. Tyttö ilmoittaa, että on kuitenkin katsonut parhaaksi kertoa lääkärille totuuden. Mutta kuitenkin hän jatkaa kertomustaan  - aivan kuin aikuinen - "minä olen nyt päättänyt, että tähän loppuu kiukuttelu. Minä olen kiukutellut nyt aivan liian kauan, päivästä toiseen pelkästään kiukutellut".

Minä herään, enkä tunne oloani erityisen yleväksi. Koko yön olen viettänyt itseni kanssa eri ihmishahmojen kera - ennen tätä pientä tyttöä istuin sohvalla pitkän ajan lapsuudenkodissani 38-vuotiaan miehen kanssa. Koti oli myös miehen lapsuudenkoti (unissahan tällaisia ristiriitoja ei ole, oma lapsuudenkotini voi hyvin olla jonkin toisen, tuntemattoman ihmisen, lapsuudenkoti), ja hyllyillä kuvia hänestä ja hänen perheestään.

Mies oli itse adoptoitu ja hän itse oli aloittanut lastensa adoptioprosessin noin 25-vuotiaana. Hän ei murehtinut parisuhteettomuuttaan, hän oli päinvastoin ohittanut koko asian, sillä adoptio ei ollut hänelle mikään kiertotie vaan aina kirkkaana ollut päämäärä. Kirjahyllyn kuvassa hymyilevät isälleen hänen kaksi lastaan.

Hän puhuu minulle sanoja siitä, miten minun tulee tehdä päätöksiä ja toimia niiden eteen epäröimättä. Mutta hän ei ymmärrä sitä voimattomuutta mikä minussa asuu. Ihailen hänen vahvuuttaan ja selkeitä päämääriään ja jotenkin ymmärrän tehneeni vääriä ratkaisuja. Mutta miten ratkaisut ovat voineet olla vääriä, jos sillä hetkellä ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa?

Unessa mies arvelee, että olen 44-vuotias. Loukkaannun niin, että en ole saada sanaa suustani, ja totean, etten minä nyt niin vanha ole. Todellisessa elämässä minua pidetään aina ikäistäni nuorempana ja siksi kai halusin marssittaa eteeni tällaisen toisinajattelijan, valmistaa itseäni sitä kohti, että ennen pitkää aika ajaa minut kyllä kiinni: aika tekee sen aina. Sellainen aika on, se on ajan tehtävä ja luonne.

Tarkastelen miestä hyvin tarkkaan unessani, mietin siinä kerroksessa itseäni, joka tajuaa kaiken olevan unta, onko mies minä itse. Hän on ehkä lähemmäs 180 cm pitkä, noin 95 kiloinen, selvästi pyöreähkö, valkoisen college-hupparin alla sohvalla lojuessa näkyy pyöreä vatsakumpu. Hänellä on hiekanruskeat hiukset, jotka ovat hieman mallistaan ylikasvaneet, mutta kepeän puhtaat. Hänen hymynsä ja katseensa on kaunis, suora ja vilpitön, hammasrivi on suora ja täydellinen. Ei hän minua muistuta, sukupuoleltaan tai ulkoisestikaan, mutta silti minä loin hänet. Kokonaisen ihmisen minä loin, sekä pitkän ja haastavan dialogin hänen kanssaan. Minä se olin, joka asetin hänen suuhunsa vaikeita ja loukkaavia asioita. Ja minä olin se, joka asetti hänen kasvoilleen vilpittömän ymmärtämättömyyden siitä, että hänen sanoissaan voisi olla mitään tahallista pahuutta.  Se tekee loukkaantumisen vaikeaksi, täyteen itsesyytöksiä, muttei suinkaan mahdottomaksi. Minua harmittaa, että keskustelumme katkeaa puhelimen herätysääneen, hänellä olisi varmasti ollut vielä yhtä ja toista sanottavaa - tai minulla olisi ollut, itselleni.

Toisaalta, kulkiessani kodissani määrätietoisesti hakemaan kissanruokaa, viemään lehtiä paperikeräysastiaan, laittamaan tiskejä tiskikoneeseen, ajattelen kuitenkin, että olen kenties liian kova itseäni kohtaan. Ne ratkaisut, joiden oikeellisuutta kyseenalaistan, ovat olleet minulle kulloisessakin elämäntilanteessa niitä ainoita ratkaisuja, joita olen voinut tehdä. Olen seisonut umpikujassa, usein pitkään, ja sitten, yllättäen, sen perältä on auennut ovi. Mitä tilanteessa voi tehdä? Jäädä umpikujaan ja odottaa, että ovi sulkeutuu ja katoaa, kasvaa umpeen? Vai ottaa askel ja siirtyä toiseen aika-avaruuteen, jossa elämä vääntyy väistämättä eri asentoon? Niin minä olen tehnyt.

Voisin kuvitella, että paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut, että siinä umpikujassa seisoessani olisi tullut ihminen, vaikkakin kuinka epävarma ja vapiseva, pitkään itsekin harhaillut, joka olisi ottanut kädestä kiinni ja sanonut, että harhailkaamme täältä labyrintistä ulos yhdessä. Ja samassa huomaan, että huijaan itseäni, tulihan sellainen ihminen, ottihan hän minua kädestä ja pyysi yrittämään. Mutta minä olin kävelemisestäni liian väsynyt, minä en enää jaksanut uskoa onnistumiseen ja ulospääsyyn, olin menettänyt toivon. Sekä uskon, että toivon olin menettänyt, ja niiden myötä on rakkauskin hätää kärsimässä.

Yhtäkaikki, minä olen avannut oven ja sitä kautta jättänyt myös toisen eksyneen oman ovensa eteen. Sen he ovat myös avanneet, astuneet omaan, minusta erilliseen aika-avaruuteensa. Ja minä olen nähnyt, miten he ovat kasvaneet suuriksi ja jyhkeiksi kumppaneiksi, viisastuneet ja tuuheutuneet, miehistyneet ja tulleet onnellisiksi, kasvattaneet versoja.

Syyllisyys omista valinnoista on joskus musertava. Ratkaisujen hetkellä ei aina voi tietää, osoittautuuko valinta oikeaksi tai vääräksi. Toisaalta, onpa minulle todettu, etteivät ratkaisut koskaan ole oikeita tai vääriä, ne ovat vain valintoja. Silti yritän pitää ohjenuoranani sitä, etten aiheuttaisi ihmisille tahallisesti pahaa mieltä omilla ratkaisuillani. Se on ikäänkuin ihmismielten hiilijalanjälki, pahoja painaumia kenenkään mieleen tai sydämeen en halua jättää. Savuavien raunioiden sijaan yritän kylvää kauneuden siemeniä. Onnekseni ne ovat useimmiten myös versoneet.

Alkusoitto osa 2

Yksinäisyys

Yksinäisyys on sinkun huono ystävä - se tekee nimittäin epävarmaksi. Epävarmuus pelottaa ihmisiä yli sukupuolirajojen. Siksi epävarmuutta ei saa näyttää, se pitää salaa kokea sisällään. Jos osoittaa epävarmuutta, on kannettava riski siitä, että vastapuoli menettää mielenkiintonsa. Veikkaanpa, että harva on se ihminen, joka ei olisi tätä jossain vaiheessa elämäänsä omakohtaisesti kokenut. Jotkut kätkevät epävarmutensa paremmin, jotkut huonommin.

Jotkut tekevät väistöstrategioita ja etsivät uudesta kumppanista piirteitä, joista eivät pidä (niitähän onneksi aina löytyy, sillä ihmiset eivät ole täydellisiä) ja näin ollen voi väistää kiintymästä liikaa, jolloin epävarmuus pysyy hallittuna. Voi ajatella, että noh, ihan miten vaan, se soittaa jos soittaa ja ellei, niin voitto sekin: eipä tarvitse kestää sen kuorsausta.

Tällaisen epävarmuudentorjuntastrategian haittapuoli on toki se, ettei juuri koskaan sitten pääse todella kiintymään keneenkään eikä anna kenellekään mahdollisuutta. Siksi sen käyttäminen varomattomasti on enemmän haitallinen käyttäjälleen kuin turvallinen. Hyvä renki, mutta huono isäntä, kuten vanha kansa sanoisi ja minähän olen vanha kansa.

Mitä minä sitten odotan?

Minä odotan sitä, että tulee ihminen joka vaivattomasti lipuu vierelle. Niin se käy, odottamattomasti joku tulee vierelle ja tilanteessa on uskomaton helppous. Olemista piirittää luottamuksen ilmapiiri, jossa nauretaan samoille asioille. Tällaisessa seurassa on helppoa olla parhaimmillaan. Kun kahden ihmisen välille muodostuu tietynlainen ajatusten ymmärtämisen väylä, muttuvat ihmiset toisilleen hullaannuttaviksi, juovuttaviksi, älykkäiksi, hauskoiksi ja kauniiksikin. Heistä ei vain kertakaikkiaan voi saada tarpeekseen. Lainaan tähän säkeen Jarkko Martikaisen biisistä, sillä hän on kuvannut tällaisen hullaantumisen siinä lyömättömästi:

Täpötäysi areena
juhlii rivit suorina
jotain Mardi Gras´ta.

Punakuontaloinen mies
etsii jotain, kukaties,
muttei löytää saata…

Vaan kesken kaiken huomaa naisen:
vajaavaista on velloskella
ihmisvuossa…

ja vaikkei naista tunnista,
niin miettii mies: ”voi perhana,
sehän on tuo tuossa!”

Elämä on järjestetty. Luotilanka on vedetty alusta loppuun.
Hän ei enää mieti sitä.
Hetkisessä sydän myytiin: täytyy päästä tuohon kyytiin!
Mies on nyt varma: mikään muu ei paina mitään.
Tuohon kyytiin päästä pitää.
Mikään muu ei paina mitään.
Tuohon kyytiin päästä nyt pitää.

- -

Jarkko Martikainen: Normaali katastrofi

***

Tietenkin kaipaan kosketusta, kukapa yksineläjä ei sitä kaipaisi. Mutta kun sitä oli yhdeksi illaksi tarjolla ymmärsin, ettei pelkkä kosketus olekaan riittävää. En ollut vielä valmis siihen. Sillä haluan tuon hullaantuneen, aran, pelokkaan, orastavan ihastuksen, joka ohjaa kosketuksia, arkoja suudelmia, tutustuvia, hiveleviä käsiä ja lopulta sitä nälkäisyyden, kahden nopearytmisen hengityksen ja kuiskausten, voihkaisujen ja tuntemusten suloista yhtymäkohtaa, jolloin ei lopulta erota, mihin itse päättyy ja mistä toinen ihminen alkaa eikä haluakaan erottaa.

Tässä siis pitkäsoutuinen pohjustus, joka syntyi eilen ennen aamiaista, kun teevesi oli jo kiehunut ja kaksi näkkileipää odotti sievästi rinnatusten lautasella syöjäänsä. Vesi jäähtyi ja leivät jatkoivat kärvistelyään, kun sormet irrottivat ajatusten rihmoja ja siirsivät niitä merkeiksi ruudulle. Ei se aina onnistu, joskus joutuu oikomaan niin, että jää väärinymmärryksen vaara. Mutta lupaan jatkossa olla maanläheisempi ja ytimekkäämpi ja väsyttää lukijaani vähemmän piilomerkityksillä (jotka ovat osittain tahattomia).