Tampere

Vietin viikonlopun Tampereella. Olin varannut hotellihuoneen Tammerista, joka on lempihotellini. Voi miten kaunis, valoisa, ilmava ja avara huone meillä siellä olikaan, upea punainen sohva ja kaunis tumma puinen sohvapöytä, tyylikkäästi remontoitu kylpyhuone, hurmaava kruusattu kirjoituspöytä. Huokailimme ihastuneena ja katselimme näkymiä kauniin kaupungin yli. Voisin helposti kuvitella asuvani Tampereella, mutta kallis kaupunki on sekin asua, kuten monet muutkin suuremmat suomalaiset kaupungit.

Tietenkin veimme itsemme hemmottelun niin pitkälle kuin osasimme. Stockmannilla oli Hullut päivät, mutta urheasti menimme ruokapuolelle ja hankimme viittä lajia juustoja, osan itse valiten ja osan myyjältä suosituksia pyytäen (hyvin meitä kiireestä huolimatta palveltiinkin). Suolakeksejä ja patonkia ostimme myös ja kirsikkahilloa, joka osoittautui huikean hyväksi: teki kunniaa kirsikan omalle maulle, eikä ollut hiukkaakaan esanssinen. Voimakkaiden juustojen makuun yhdistyneenä ja punaviinin kanssa nautittuna olimme niin onnellisia makuelämyksistämme, että se sai meidät nauramaan itsellemme hyväntuulisina.

Toki käytimme hyväksemme myös saunomismahdollisuuden: kylpytakit päällä hipsimme saunatiloihin ja nautimme siitä, miten lämpö hiipi jäseniin. Ehdimme hyvin nauttia löylyistä kahden kesken, ennen kuin saunaan tuli lisää naisia, joiden löylyttelyn tieltä sujuvasti siirryimme pesuhuoneen puolelle.

Kävimme kyllä Tampereen yöelämässäkin, mutta kovin tapahtumarikas ei illasta tässä kaupungissa muodostunut. Jack the Roosterin narikkamies kylläkin nimitti meitä prinsessoiksi, mutta niin hän kuitenkin sanoo kaikille naisille... Kävimme myös Doriksessa, viime käynnistäni oli kulunut jo vuosia, enkä muistanut, että baari olikin lopulta hyvin pieni.

Tämä päivä sitten tarjosikin parastaan: hotelliaamiaisen, lämpöä ja huikeaa auringonpaistetta. Tampereella Aleksanterinkadulla oli maahan pudonnut pyöreä heijastin, jossa oli hymynaama. Kuvasimme sitä kameralla siinä moodissa, jonka symboli on kukka. Minä ajattelin, että hymynaama asfaltin pinnassa ei voi olla muuta kuin merkki paremmasta.

Eihän voi?

Missä muruseni on?

Äsken katsahdin omaa peilikuvaani. Minua katsoivat ulkoilleet, meikittömät naisenkasvot. Niskaani käytännön syistä (kova tuuli) sitomastani palmikosta oli karannut suortuvia. Hymyävissä kasvoissa näkyi hymykuoppa. Minusta tuntui, että näytin nuoremmalta kuin aikoihin. Ehkä minun pitää jäädä tänne Lappiin, jos sillä on minuun tällainen vaikutus. Tai sitten Draivin ulkoterassilla viltteihin kääriytyneinä nautituissa kaakaokupillisissa oli piilotettuna nuoruuden lähde, mene tiedä.

Ilta alkaa jo hämärtyä, takan reunalla ja hyllyjen päällä palavat kynttilät. Ystävä istuu sohvalla TV:tä katsellen, hänen läheisyytensä saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja onnelliseksi. Tiedän, että voin sanoa hänelle mitä tahansa hänen sitä kavahtamatta ja niin uskon ja toivon tilanteen olevan toisinkin päin. Kohta alan valmistaa mansikkarahkaa, joka on tämän iltamme herkku - jäimme jumiin mansikoihin, eilen nautimme niitä tuoreina vanijavaahdon ja kuohuviinin kera. Tästä erityisesti pidän naiseudessa: me voimme viettää aikaa yhdessä selvästi romanttisissa puitteissa ystävien kesken. En osaa kuvitella kahta ronskia miestä mansikkavaahtoineen ja kuohuviinilaseineen, kertomassa salaisuuksia toisilleen, nauramassa ja välillä toteamassa toiselle jotain sellaista kuin "oi, sinä olet ihana". Soisin sellaista olemista ehdottomasti miehillekin, eritoten heille, jotka viettävät yksinäisen miehen elämää.

Jenni Vartiainen oli eilen melko ihana. Hän kertoi, että keikka taltioitiin, taisin kuitenkin seurata sitä sen verran sivusta, etten taltioitunut. Ystävä, joka oli sijoittunut hivenen eri paikkaan kertoi kuitenkin kokeneensa ongelmia epäselvän äänentoiston kanssa, hän mainitsi, että on havainnut Hullu Poro Areenalla aikaisemminkin vastaavia ongelmia. Minun kohdassani, joka sijaitsi lähellä miksauspöytää, ei ongelmia ollut ja nautin radiosta tutuiksi tulleista melodioista, pidän kovasti kaikenlaisesta livemusiikista, siinä on aivan oma viehätyksensä.

Olen jo oikeastaan unohtanut, mikä viikonpäivä tänään on, loma on siis tähän mennessä jo tehtävänsä täysin tehnyt. Nyt siis mansikkarahkaa, sitten saavat vuoron sauna ja Apulanta.

Mä lähden Stadiin

Olen huomenna lähdössä jälleen Helsinkiin. Suunniteltu työtapaaminen peruuntui, mutta ystävätär on jälleen valmiina viihdyttämään minua ja esittelemään pääkaupungin yöelämää, tällä kertaa keikkojen muodossa. Lähden matkaan jo aamupäiväbussilla (eväänä patonkia ja kivennäisvettä), joten viikonlopusta tulee pitkä, ja toivottavasti rentouttava. Varmasti saamme taas selvittyä jotain suuria totuuksia elämästä tai ainakin itsestämme.

Minä lakkasin reissun kunniaksi jopa kynnet. En ole kovin tunnollinen kynsienlakkaaja, sillä koko touhu tuntuu kahtalaiselta: toisaalta se on naisellista ja saa kädet näyttämään kauniilta ja viimeistellyiltä ja toisaalta takaraivossa näkättää se toinen minä, joka sopottaa, että etkö todellakaan voisi käyttää aikaasi mihinkään olennaisempaan. Kaiken kukkuraksi liimailin kynsiin kukkaistarroja, joissa oli pieniä sädehtiviä helmiä. Ovathan ne kauniit, mutta hyvänen aika... Kaikkea sitä.

Nyt on kuitenkin mentävä siivoamaan kissojen laatikot ja mietittävä, mitä lopulta otan mukaan. Tekee mieli ottaa liikaa: kahdet farkut, aikakauslehti, kirjoitusvihko. Yleensä matkustan aina hyvin kevyesti, nyt rönsyilytyttää. No, itsepä joudun tavaroitani kanniskelemaan. Ainahan välillä lienee hyvä todeta, ettei kannata kuljettaa liikaa tavaraa mukanaan.

Mutta sitä ennen, lapio käteen ja kaivamaan hiekasta aarteita.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan...

Päivällä minulla oli mielessäni parikin asiaa, joista olisin voinut kirjoittaa. Ja voin tietysti edelleen, ja varmasti kirjoitankin. Tällä hetkellä olen kuitenkin sen verran hämmentynyt, että jopa oikean adjektiivin löytäminen tunnetilan kuvaamiseen oli hivenen hankalaa. Olen samaan aikaan hämmentynyt, hyvilläni ja epäuskoinen. Mitään sen suurempaa ei kohdalleni ole sattunut kuin se, että eräs ihminen on yllättäen avannut sielunsa minulle häpeilemättä ja kursailematta. Hän tarvitsi minua ja kieltämättä tuntui hyvältä kertoa hänelle asioita, joita en välttämättä ole osannut aikaisemmin kaikille ystävillenikään sanallistaa.

En kerro keskustelumme sisällöstä sen enempää, mistään romanttisesta kanssakäymisestä tässä ei ollut kyse, mutta aidosta kohtaamisesta kylläkin, siinä määrin että kyyneleet valuivat silmistäni miehen kuvatessa ensimmäistä aamuaan rakkaansa vierestä herättyään. Yritän muistella, hän sanoi kutakuinkin seuraavasti: "Vielä aamullakin hän oli siinä vierelläni lämpimänä, tuoksui hyvältä, unelta ja aamulta ja näytti kauniita, eikä hänellä ollut kiire pois...". Minä en osaa muotoilla lausetta niin herkästi kuin hän sen minulle sanoi, kun hetkeen en saanut sanaa suustani. Aikani nieleskeltyäni kerroin hänelle kuitenkin toiveeni siitä, että joku ihminen vielä joskus kokisi läsnäoloni samoin.

Elämä on harvoin yksinkertaista. Lapsena vanhempani onnistuivat välittämään minulle illuusion siitä suorasta hiekkatiestä, joka johtaa loivasti kumpuilevan ruohokentän läpi, ja tätä tietä kutsutaan elämäksi. Ympärillä kasvaa tuulessa hennosti havisevia suuria ja jykeviä vehreitä tammia, välillä lentoon pyrähtää kiuru tai peippo. Niittykukat kukkivat, ja on aina kesä. Valintoja ei tarvitse tehdä, sillä tiehän on suora, eikä ainainen kesä tunne kelirikkoja. Minä olen hurjan kiitollinen siitä, että tämä luulo kuljetti minut aikuisuuteen ja kesti tovin ymmärtää, ettei heidänkään tiensä ole niin suora ollut. Kenenkään ei ole.

Meidän tiellämme on esteitä ja irtokiviä. Välillä kaadumme ja joudumme jatkamaan kasvot kyynelten ja maantiepölyn juovittamina, kämmenet ja polvet verillä. Mutta tulee sade ja puhdistaa kasvot ja ilman, aika parantaa haavat ja lempeä tuulenvire puhaltaa tuskan pois. Tulee parempia aikoja ja väistämättä huonompiakin. Mutta olen kiitollinen siitä, että tänään oli sellainen päivä, jolloin minun tielläni joku otti hetkeksi kädestä kiinni ja kulki pienen hetken rinnalla. Minä puhalsin hänen haavoihinsa ja hän minun.

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.

Varo, mitä haluut, sillä sä saat sen

Ystävä on ollut luonani vierailulla useamman päivän aiheuttaen hiljaiseloni täällä blogipuolella. Olemme istuneet kahvilassa, puhuneet tyttöjen juttuja ja politiikkaa, käyskennelleet kirpputoreilla, syöneet hyvin, tutustuneet kaupungin yöelämään, järjestäneet syntymäpäiväjuhlat, tutustuneet uusiin ihmisiin, käsittämättömän paljon asioita näin lyhyessä ajassa.

Perjantaina jouduin jäämään kotiin, kun ystävät suuntasivat kirpputorille ja hihkaisin heidän peräänsä hieman leikilläni pyynnön ostaa puolestani kello viiden tee -kukka-astiaston. Hämmästykseni oli kuitenkin melkomoinen, kun liikettä ikkunan ulkopuolella havaittuani nostan katseeni ja näen, miten ystävä kantaa pahvilaatikollista kultareunaisia kukka-astioita. Kun avaan ulko-oven, puhisee sen takana kaksi innoissan olevaan naista, joista laatikon kantaja hihkaisee minulle: "Sä olet mulle muuten kymmenen euroa velkaa".

Tässä se siis on, uusi astiastoni, joka on kokoelma kahdesta eri kukka-aiheisesta sarjasta, yhteensä 11 kuppiparia, sokerikkoja, kermakkoja ja teekannu. Edellisenä päivänä olin ostanut kahdeksan koristeellista alpakkateelusikkaa, joten nyt teetä voi todella sievästi siemailla, vai mitä tuumaatte?

Tänään ihanan viikonlopun huipensi ystävien kanssa vietetty brunssi. Tiesin jo etukäteen, että lauantai venyy aamupuolelle, joten olimme leiponeet tämän broilerpiiraan ja parsakaali-fetapiiraan jo lauantai-iltana. Tänään valmistin vielä erilaisista salaateista pedin, jonka koristin suolaheinän kauniilla lehdillä ja väritin tomaattikuutioin ja keltaisen paprikan pirtein värein. Kasvissyöjälle kylkeen oli tarjolla paistettua halloumi-juustoa ja lihan ystäville lohta sekä loimutettuna että kylmäsavustettuna. Hedelmälautasellani oli verkko- ja hunajamelonia veneinä, jälkiruokana mustikkatäytekakkua ja mudcakea. Helppoa, yksinkertaista, herkullista.

Hyväntuuliset ystävät vitsailivat pöydässä keskenään: "Antaisitko minulle vähän piirakkaa?", johon mairea vastaus : "Tottahan minä sinulle piirakkaa annan". Olin nuhtelevinani ystäviäni moisesta sanailusta, ja jatkoin ruokailuani. Hetken kuluttua, emännän roolissa kun olin, ojensin hedelmätarjoilulautasta kohti minua viistosti vastapäätä istuvaa mieshenkilöä ja kysyin äärimmäisen kohteliaasti, onko mies todellakin aivan varma, ettei halua kokeilla melonejani. Suositukseni ja yleisen hervottomuuden jälkeen hän päätyi kokeilemaan niitä molempia. 

Operaatio Emalisydän

Kun tänään istuin työhuoneessani tekemässä juuri sitä, mitä työhuoneessa tulisi nimensä mukaisesti tehdä, kuulin asunnostani peuhausta ja teutarointia. Äsken kun kömmin ulos luolastani, havaitsin, että kissa oli tehnyt sen, mikä kuuluu kissan hommiin. Minulla oli tekeillä nimittäin pienoinen neulegraffiti-projekti ja työssä oli kiinni pikkuinen lankakerä. Sen oli kollipoika päättänyt purkaa pitkin olohuoneen mattoa ristiin rastiin suuntivaksi lankaspagetiksi. Huvittavaa, kissavanhus ei ole jaksanut lankarullista innostua enää pitkään aikaan.

Internet on tuottanut murheita tänäänkin. Soitin tekniseen tukeen, jossa minulle vastailee aina sama lupsakanoloinen mies, joka jälleen niin hövelisti lupasi resetoida Internet-yhteyteni. Ilmeisesti vika ei kuitenkaan ole heidän päässään, vaan meidän, joten kaistaa jakava musta laatikko lienee uusittava. Missähän meidän palveluntarjoajamme call center mahtaa sijaita, ihan ilokseen tämän miellyttävän tukihenkilön kanssa kyllä turisee. Tosin haittaavampaa on kylläkin se, ettei Internet-yhteys toimi, tänä päivänä sitä on melkoisessa pulassa, jos moinen pitkittyy.

Onneksi se toimii jälleen: yhteys ulkomaailmaan. Nyt olen voinut tökkäistä Facebookissa kahta miestä (he sen tökkimisen aloittivat, enkä minä osaa lopettaa, vaan tökkään aina takaisin, olen siis jäänyt pahaan tökkimiskierteeseen). Lisäksi olen voinut metsästää Tampereen ja Jyväskylän kulttuuri- ja iltaviihdetarjontaa. Tämä liittyy kahden naisen elämysmatkailuun, jonka perimmäinen tarkoitus on unohtaa kolhut ja nauttia elämästä. Jostain käsittämättömästä syystä olemme nimittäin paitsi sinkkuja, myös jahkaantuneet kutakuinkin samanlaiseen pattitilanteeseen rakkaus-, tai raadollisemmin muotoiltuna, rakkaudettomuusasioissa. Toipumiseen olemme päättäneet käyttää matkustelua lähikaupunkeihin, joissa aiomme nauttia kultturielämyksistä (keikoista, taidenäyttelyistä, teatterista), hyvästä ruoasta ja juomasta, iltaviihteestä jne.

Aiomme yöpyä hotellissa, mieluiten sellaisessa, jossa voi käydä saunomassa. Huoneeseen tietysti pitää varata jotain hyvää ennen iltaviihteelle lähtöä, ihan vähintään tummaa suklaata ja punaviiniä. Ja aamulla vielä pitää nauttia ihanasta hotelliaamiaisesta. Ainakin silloin se on ihana, jos ei joudu työnsä puolesta jatkuvasti hotelleissä yöpymään, me emme onneksi joudu, joten hotelli jo sinänsä on mukavan jännää. Oli miten oli, me nyt olemme sitä mieltä, että jollei näillä eväin parin sinkun sielu tokene, niin johan on kumma! Sinkkuus taitaa tehdä meistä oikeita kotimaanmatkailun valttikortteja.

Vielä ovat matkat suunnitteluasteella, mutta toteutus tullee ajankohtaiseksi tässä kevään kuluessa. Ellei meistä jompaa kumpaa onnista, ja se oikea pölvähdä silmäin eteen niin, että pompsis. Jos niin käy, niin toivon kovin, että asia tapahtuisi meille molemmille joltiseenkin samaan aikaan, ei haittaisi, jos vaikka samalla reissulla. Molemmille olisi ikävää jäädä yksin sinkkuilemaan ilman vertaistukea, joka nyt on jo osoittautunut äärimmäisen terapeuttiseksi ja eheyttäväksi.

Niin että villejä matkailuvinkkejä otetaan vastaan!

Mä en uskonu sua
Mä en kuunnellu sua
Mä en aikonu uskaltaa
Se joka uniansa uskoo
Saa pelätä varjoaan
Mut sä kesytit mut
Sä väsytit mut
Sä nukutit mut syliisi
Niin joskus voi onni olla
Paitahelmainen enkeli

Heikki Salo - Emalisydän

Talvipäivän valoa

Eilen minulta hävisi Internet alta. Kovasti se laittaa orvoksi olon, sen havaitsin. En voinut lähettää haluamiani sähköposteja, en lukea viikonlopun aikana päivittyneitä blogeja. Tietokone pysyi itsepintaisen mykkänä. Huolissani ajattelin myös tulevaa työpäivää, jos Internet-yhteys olisi edelleen poikki, olisin pulassa. Mutta eipä hätää, aamulla se oli palautunut. Latasin ensi töikseni koneelleni Nokia Ovi Suiten web-asennusohjelman, jotta saisin käytettyä tarvittaessa puhelintani mokkulana. Etenkin työasioissa jokin vaihtoehtoinen suunnitelma on oltava. En kiellä silti sitäkään, etten olisi kärsinyt siitä, etten voinut sunnuntaina päivittää kuulumisiani - toisaalta olin niin väsynyt, etten tiedä, olisiko tuotanto kovin laadukasta ollutkaan.

Nyt istun työhuoneessani ja valmistaudun aloittamaan uuden työprojektin. Olen lataillut tiedostoja ja päivittänyt ohjelmistoja ja lukenut ohjeistuksia. Hermostuttaa. Katselen ulos huikean aurinkoista pihaa ja seuraan talitinttien toimia. Pieni lintu näyttää napsivan lunta nokkaansa talon katolta ja samalla pudottelee sitä räystäältä alas pieninä tupsahduksina, kuin koristelisi leivonnaisia tomusokerilla. Sen keltainen pyöreys on jotenkin niin vetoavaa, että linnusta on vaikea irrottaa katsettaan. Kaksi kertaa se kävi ikkunan takana räpsyttelemässä siipiään, kenties se halusi nähdä, mitä minä sisällä puuhailen. Kissa sai linnun vierailusta huikeaa jännitystä ja terästäytyi salamannopeasti tarkkailemaan tilannetta.

Tukholmanmatkamme oli upea. Kevät oli saapunut Ruotsiin, kaupunki kylpi huikaisevassa ja lämmittävässä auringonvalossa - ensimmäinen kerta tänä keväänä, kun selkeästi tunnen auringosta säteilevän lämmön. Kadut olivat petollisen liukkaita, mutta hipsuttelimme varovaisesti eteenpäin. Tein muutamia harkittuja vaateostoksia, joihin olen hyvin tyytyväinen. Hankkimani musta villatakki tuli käyttöön jo heti kotisatamaan palattuamme: pakkasta oli - 18 astetta!

Ystävätär yllätti minut tällä matkallamme ihan täysin. Tavallisen hytin sijaan hän johdatti meidät huikean ylelliseen commodore-luokan hyttiin (jollaisessa en ole koskaaan ollut). Hytti oli tietenkin suuri kuin hotellihuone nojatuoleineen ja sohvineen. Olin aivan ihastuksissani ja suorastaan pökerryksissä, kun heti laivalle saavuttuamme pääsimme kyseisessä hyttiluokassa matkustaville varattujen lounge-palvelujen pariin. Teetä ja ihania leivonnaisia nautimme siellä sohvalla ja minä en oikeastaan edes tiennyt, millä sanoin olisin ystävääni tästä lahjasta kiittänyt. Totesin hänelle, että ehkä sydämeni on tällä hetkellä vähän ruhjeilla, kun asiat eivät ole rakkauselämässä sujuneet kovin suotuisasti. Mutta, lisäsin, se ei ole mitään siihen maailmankaatumiskatastrofiin nähden, mikä seuraisi, jos hän ystävänä minun maailmastani häviäisi. Sillä hän on se, joka kannattelee minua henkeä haukkovana veden pinnan yläpuolella silloin, kun elämä murjoo.

Iltaravintolassa kävimme vain pikaisesti. Monet päättävät laivamatkalla irrotella kunnolla, joten meidän yhden drinkin linjamme ei aivan nostanut meitä samalle tasolle kuin yleinen riehakas ilmapiiri oli. Sain kaksi lähestymisyritystä. Molemmat miehet olivat parrakkaita ja pukeutuneet pipoon. Ikää heillä kummallakaan ei varmasti ollut vielä 25:ttä vuotta. Ensimmäisen herran lähestymisestä menin jotenkin suorastaan kipsiin, sillä tunsin oloni jotenkin rikolliseksi, vääränlaiseksi. Toiselle herralle totesin, että hän on ottanut ehkä sen verran liikaa, ettei naisten iskeminen ylipäänsä siinä tilassa liene kovin viisasta (en lisännyt, että ainakaan kutakuinkin 15 vuotta itseäsi vanhempien naisten iskeminen). Sain ystäväni purskahtamaan hersyvään nauruun pipopääherra kakkosen jälkeen sanomalla: "Yritä tässä nyt sitten perustaa vakavaa parisuhdetta". Olkoonkin, että laivamatkalta se nyt varmasti  harvemmin missään tapauksessa löytyy. Olisi kuitenkin toivottavaa, että miehen ikä olisi (rivakastikin) 30 vuoden paremmalla puolella. Eipä haittaisi, jos 40 vuottakin ylittyisi.

Mitä miehiin tulee, kun nyt aiheen avasin, kaipaan heiltä kuitenkin sitä, etteivät he ole ajattelussaan luutuneet sellaisiin aikuisuuden ei-voi, ei-saa -sääntöihin. Päänsisäisen poikamaisuuden olisi hyvin toivottavaa olla tallella, mutta aikuisen miehen kuorissa. Pidän kaikenlaisesta elämänkokemuksesta ja -viisaudesta ja siitä, että mies ymmärtää elämän harmaasävyt pelkän mustan ja valkoisen sijaan. Minun ihannemieheni nauraisi ja hulluttelisi paljon ja saisi minutkin nauramaan. Hän olisi ihmisten suhteen lämmin ja viisas ja ylipäänsä pitäisi ihmisten seurasta, sillä minä olen ulospäinsuuntautunut ja kerään ihmisiä ympärilleni ja olisi hienoa että tuleva mieheni oppisi tuntemaan ja pitämään minun ystävistäni ja minä hänen, ja että kotimme olisi heille aina avoin. Joskus täynnä ruoantuoksua ja puheensorinaa, toisinaan kitaransoittoa ja laulua. Kynttilöitä, tunnelmaa ja kauneutta ja meillä pieni romanttinen sohvannurkan kotikolo, johon voisimme mönkiä toinen toistemme kylkeen kiinni villasukkajaloin.

Tänään on ystävänpäivä enkä ole tänä vuonna muistanut ystäviäni kortein. Aion tehdä jotain muuta. Muistaa kutakin ystävääni jollain pienellä eleellä kevään kuluessa, sellaisella, jonka olen miettinyt varta vasten saajaansa ajatellen. Tällä hetkellä luulen, että postitan nämä muistamiseni, mutta en välttämättä. Vielä en ole varma, mitä ne ovat, mutta kun tiedän, saatan kertoa teillekin niistä jotakin. Samalla ystävänpäivätervehdykseni teille, jotka olette lukeneet blogiani ja eritoten niille, jotka ovat kommentoineet, jotkut teistä ovat onnistuneet sanomaan hyvin tärkeitä sanoja juuri oikealla hetkellä ja eikö se ole sitä, mitä ystävien kesken tapahtuu?

Teetä, piirakkaa ja sympatiaa

Tänään olen ehtinyt leikkiä projektikoordinaattoria, copywriteria ja leipuria. Nähtäväksi jää, missä onnistuin parhaiten, mutta leipomisen tulokset sentään on jo kutakuinkin tuhottu. Ystävä lähetti eilen viestin ja kysyi, sopiiko tänään tulla kahville - ja ainahan sentään kahville sopii tulla.

Minä tietysti menin pöyhimään kaappejani, mitä löytyy. Kananmunia, sokeria, jauhoja, oivariinia... mokkapaloja! Mutta kun niitä tulee niin valtavasti ja minä olen vain pieni nainen. Mutta onhan minulla pyöreitä piirakkavuokia. Voinhan aina tehdä puolikkaan taikinan. Ja niin minä tein, äidin vanhan reseptin mukaan: kun ainesten määrän jakoi kahdella, tuntui pohja helpolta ja nopealta valmistaa. Kun ystävä koputti oveen, puuttui enää kuorrute. Kolmaskin ystävä kutsuttiin paikalle eikä aikaakaan, kun oveen jälleen kolkutettiin, mokkapaloilla on melkoinen vetovoima.

Siinä me sitten istuimme kahvi- ja teemukeinemme. Pidimme ideariihtä, suunnittelimme sushi-iltoja, kello viiden teetä ja kesälomamatkaa ystävien kesken. Joka päivä grillausta, saunomista ja uimista, retkiä ihmettelemään paikallista kulttuuritarjontaa ja nähtävyyksiä. Aurinkoa, hyttysiä ja lomaa. Muumimukeja kallisteltiin ja piirakka suli suklaisana suuhun. Samalla paisuivat ideat, suunnitelmat ja kesäunelmat.

Isäkin sattui tulemaan paikalle. Kipitin heti ovelle huutelemaan häntäkin kahville, hän on aina osannut arvostaa makeaa (eikä omena ole kauas puusta pudonnut). Sitten paikalle hälytetään vielä velikin. Ja niin mokkaisa piirakka hiljalleen pienenee. Koska tämä ei varsinaisesti ole ruokablogi, en laita ohjetta tänne, mutta jos joku on vailla tämän suklaisan herkun "sinkkukokoa" - joka kuitenkin riittää viidelle henkilölle - niin kerron sen kyllä mielelläni.

Postilaatikosta löytyy vielä tervehdys ystävältä, joka on pitkään ollut hiljaa, elää elämänsä kiireisintä vaihetta. Katselen hänen ottamiaan kuvia ja pientä, kaunista, käsin tehtyä aarretta ja olen tavattoman iloinen siitä, että hän kuitenkin on. Aina ei ehdi eikä voi venyttää itseään ehtimään kaikkialle, mutta silti voi pysyä lähellä.

Hämärä alkaa laskeutua ja katsahdan keittiön ikkunasta ulos. Katu on tyhjä, mutta taivas kirkas ja näkymä kotoisa ja rauhallinen. Kissakin tulee katsomaan, mitä minä ulkona oikein näen. Tämän.

Kyläilyä

Kävin tänään vieraisilla hyvän ystävän luona. Hän tarjosi minulle teetä, jonka uittoriipukkeesta (virallinen kielitoimiston hyväksymä ammattitermi) luimme mietelauseet ääneen. Suuressa vihreässä teemukissani oli kullattuja tähtiä.

Ystävän tytär halusi esittää meille vierailun aikana erilaisia itsekeksimiään tietovisakysymyksiä, joista eräässä hän tiedusteli, tiedänkö mitään erilaisista kukista. Ystävättäreni vastasi leveästi hymyillen Kareninan tietävän kaiken kukista ja mehiläisistä. Tytär halusi heti tietää, mitä tiedän, joten vastasin: "Minä tiedän seuraavat kukat: voikukka, ruusu ja orkidea. Mehiläisistä tiedän sen verran, että ne tekevät hunajaa".

Ystävät ovat elämän parhautta. Sen pituinen se.

Niin avara ja pohjaton

Eilen katselin ystävän ottamia valokuvia, joita en osaa luonnehtia paremmin, kuin sanomalla, että ne ovat romanttisia. Lähikuvia luonnon ihmeistä, vanhoista asioista ja esineistä, lapsista puuhissaan.

Myönnän olevani romantikko ja tunnelmoija. Heti, kun kesän kesän valoisimmat yöt antavat periksi pimeyden voimille (eli noin pari viikkoa sitten), laitan ensimmäisen kynttilän palamaan. Syksyn ja talven edetessä kynttilöiden ja lyhtyjen määrä sekä sisä- että ulkotiloissa vain lisääntyy. Olen koettanut tehdä kodistani sellaisen, että siellä olisi rauhaisa, kodikas ja lämmin ilmapiiri.

Satuin sanomalehteä lukiessani huomaamaan artikkelin Anna Kortelaisen kirjoittamasta uudesta kirjasta, joka käsittelee L.Onervaa ja hänen aikansa naisia. Artikkelissa Kortelainen pohti naisten välisiä suhteita 1900-luvun alkupuolella, ja mainitsi, että tuolloin naiset ilmaisivat toisiaan kohtaan romanttisia tunteita. Tällä hän tarkoitti sitä, että naiset kauniin sanankääntein kertoivat ystävilleen, miten tärkeitä nämä ovat. Hän totesi myös, että nykyaikana tätä ei enää naisten välillä tapahdu.

Tämä säpsähdytti minut, sillä minulla on useita naisystäviä, joiden kanssa käyn romanttista kirjeenvaihtoa (joka nykypäivänä tapahtuu lähinnä sähköisessä muodossa). Voimme kirjoittaa toisillemme, kuinka ihana toinen on, tai miten emme voisi edes kuvitella voivamme elää ilman häntä. Saatamme nimitellä toisiamme hupsuiksi, höpönassuiksi, ihanaisiksi, söpöiksi - nimityksin, joita voidaan hyvinkin luonnehtia romanttissävytteisiksi. Olen käyttänyt lukemattomia kappaleita kirjeiden ja sähköpostien palstatilaa sen hehkuttamiseen, miten tärkeitä ystäväni ovat, kaihtamatta ilmaisuja, joissa kerron ihmisen olevan rakas ja korvaamaton.

Ja kun kun ystävä on täysin menettänyt voimansa ja uskonsa elämään ja ollut surun murtama, olen kietonut kädet ympärille, silittänyt hiuksia ja sanonut: "sinä olet ihana, ihana tyttö". Ja kun minulla on ollut vaikeaa, on ystävättäreni sanonut minulle päättäväisellä äänellä: "Mä vien sut johonkin". Minun teki mieli vastata "Vie minut vaikka maailman ääriin". Minusta tuntui, kuin joku olisi nostanut pienen, vapisevan tytönsielun käsivarsilleen ja pois niiden surujen ja pelkojen ulottuvilta, jotka ojentelivat kylmiä, luisia ja ahnaita sormiaan minua kohti. Totesinkin ystävättärelleni, että hänen sanansa olivat yhdet romanttisimmista, mitä kukaan - miehet mukaanlukien - on koskaan minulle sanonut.

Ja hän todella järjesti meille kahdenkeskisen matkan, vei minut piiloon maailmalta ja hemmotteli ja pumpuloi minua, kuunteli, nauroi ja itki minun kanssani. Me molemmat valoimme toisiimme uskoa ja voimaa tulevaan. Hän sanoo minulle usein: "Sinä olet minun tammeni" ja voi totisesti, niin hänkin on minun. Mitä tällaisista ystävistä voisi edes sanoa? Taidan todeta, kuten kuten Ismo Alanko: "Teen tämän nyt selväksi. Rakastan teitä kaikkia. Piste."

Kun nyt vaivuin haaveisiini, niin pengoin mieleni perältä haaveen omasta piilopaikastani. Se olisi kenties suomalaiskansallisesti veden ääressä, talo olisi vanha, sata vuotta, kenties. Kun avaisin oven ensimmäisen kerran, tuntisin tuoksun, joka tulee vanhasta puusta ja eletystä elämästä. Pöly leijuisi raukeana ilmassa, aika olisi pysähtynyt. Talo olisi ollut täynnä elämää ja historiaa. Vanhat puulattiat olisivat kuluneet kiiltäviksi, ja oksankohdat nousisivat lankuista koholle. Tulisijassa näkyisivät jäljet menneiden aikojen tulista ja elämästä sekä lämmöstä, auringonsäteet siivilöityisivät ikkunoista.

Niin minä asettuisin sinne pikkuhiljaa. Siivoaisin hiljaksiin, pesisin ikkunat, päästäisin valon sisään. Virkkaisin pitsejä pellavaisiin valkeisiin ikkunaverhoihin, jotka lepattaisivat kesäisessä tuulenvireessä. Keräisin emaliseen kannuun luonnonkukkia ja asettaisin ne ajan merkitsemälle keittiön pöydälle. Haalisin kauniita vanhoja astioita ja purkkeja ja nauttisin niiden sisältämistä kuvitteellisista tarinoista ja estetiikasta. Laittaisin seinille kauniisiin kehyksiin mustavalkoisia kuvia menneisyydestä, ehkä saisin teetettyä kopion äidinäidin muotokuvasta, jossa hän Viipurissa nojaa pianoon, vai flyygeliinkö?

Hyräilisin kulkiessani huoneesta toiseen, koristelisin pussilakanatkin pitsein, ehkä ompelisin omia luomuksiani kirpputorilöydöistä. Tekisin pesän, jossa lempeys asuisi. Kutsuisin sinne ystäviä ja saisin heidät nauramaan. Paistaisimme räiskäleitä, joisimme viiniä pimeneviin iltoihin, polttaisimme tulisijassa valkeita, tuntisimme onnea siitä että ymmärrämme toisiamme.

Eikä romanttinen haave olisi mitään, ellei siihen liittyisi vielä mies. Mies, joka ajaisi taloon minun kanssani, ehkä olisimme ostaneet sen yhdessä. Mies hymähtelisi minulle, kun löytäisin kirpputorilta uuden kuppiparin tai tarvikkeet uusiin pussilakanoihin, mutta nauttisi onnellisesta hurinastani ja hänen moitteensa olisivat hyvin lempeitä, oikeastaan kannustavia. Jos talossa ei olisi sähköjä, hän virittelisi ehkä aurinkopaneeleja, jotta sähköä saataisiin pikkuisen. Tai kunnostaisi saunaa kuumana kesäpäivänä. Ottaisi kiitollisena vastaan hänelle viedyn mehulasillisen, pyyhkisi hikeä otsaltaan, hymyilisi. Pitäisi iltaisin sylissään, kuumuudesta välittämättä, suukottaisi niskan kaarta.

En saata jatkaa, tunnen oloni jo hämilliseksi, vaikka kirjoitan nimettömänä ja salaa. Melkein salaa itseltänikin. Mutta olen onnistunut vaivuttamaan itseni rauhaisaan ja onnelliseen tilaan, tunnen sisälläni itseni täydeksi ja kokonaiseksi, ehjäksi ja vahvaksi. Pelkkiä mielikuviahan kaikki nuo ovat, enkä tietenkään tarvitse omaisuutta onneeni, mutta ajatus tuosta kaikesta on romanttinen, sievä ja soma ja siksipä vaalimisen arvoinen.