Onko huomenna kesä?

Nytkö kevät sitten päättyy ja siirrymme kesään? Kävikö se todella näin nopeasti? Kaikki on kyllä vihreää, se on totta. En ole ehtinyt käydä metsässä katsomassa, mikä siellä jo kukkii ja vihertää. Metsätähdet ja kielotkin ovat niin kauniita, haluaisin nähdä molempia.

Kun tänään palasin töistä kotiin, piha oli kuorrutettu omenankukan lehdillä, luonto tarjosi minulle morsiamen käytävän kotiini. Syreeni tuoksui huumaavasti, se oli juuri puhkeamassa täyteen kukkaansa. Hankkimani kesäkukat toivat väriloistoa portaikkoon. Kesä. Sen melkein maistaa suussaan, kuumuuden, tuoksut, jäätelön, suolan.

Uuden ihmisen myötä kesäsuunnitelmat menivät uusiksi ja mökki, jonka vuokrauksesta haaveilin, jäi varaamatta. Toki kyse oli siitäkin, etten saanut tähän hätään kerättyä sellaista ystävistä koostuvaa ryhmää, joille vuokraaminen samaan aikaan olisi sopinut. Ei se haittaa minua.

Jään odottamaan aurinkoisia päiviä, sateisia päiviä, vastaleikatun ruohon ja suopursun tuoksua, lasten naurua, saippuakuplia ja laineiden liplatusta. Linnunlaulua valoisina öinä, suuria mansikanmollikoita, makeita herneitä, kesätapahtumia, isoksi kasvaneiden kummilasten ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia - tätä kaikkea minulle tarjoaa kesä.

Ja huomenna se alkaa.

Mielleyhtymäin ilottelu

Kun vihdoin tänään sain työasiani siihen pisteeseen, että annoin itselleni luvan viettää rauhallista koti-iltaa, avasin television. Rekisteröin sieltä seuraavaa: Joensuussa Martat opettavat miespuolisille omaishoitajille ruoanlaittoa. Joensuuhun meni myös Kenoarvonnan yli 30 000 euron suuruinen voitto (toivoin salaa, että omaishoitajalle). Minä en ole koskaan pelannut Kenoa, mutta olen nähnyt Aku Hirviniemen teatterissa painitrikoissa ja käynyt Joensuussa kaksi kertaa.

Ensimmäisen kerran vierailin Joensuussa arviolta vuonna -93. Ystävättäreni opiskeli Joensuun yliopistossa, senkin olen unohtanut, mitä. Hänestä tuli lopulta lääkäri. Minä puolestani sairastuin Joensuussa vatsatautiin. Nukuin patjalla kylpyhuoneen lattialla palvelujen läheisyydessä. Silloin oli talvi ja Joensuussa ihmiset hymyilivät minulle, tuntemattomalle, kadulla. Se oli mukavaa ja mieleenpainuvaa.

Toisen kerran olin Joensuussa, kun olin matkalla kesämökille, jonka olimme vuokranneet Kolilta (voih, mitkä maisemat, mitkä patikointimahdollisuudet). Kävimme Carelicumissa ja ruokaostoksilla. Carelicum oli melko kiintoisa ja muistan, että siellä avautui merkityksiä termistölle, jota A.W. Yrjänä oli käyttänyt synkähköissä lyriikoissaan - Karsikkopuu taisi olla teoksen nimi ja näin siinä lauletaan:

kaupungin laidalla, karsikkopuussa
laulaa vainottu kirjava lintu
laulaa laulua surullisempaa
laulua iäksi rikkoutunutta

olen lintu ontoin luin
ja siivin monenkirjavin
kynsissäni puristaen nauhaa
käsinkirjailtua
korkealla ylläni
siiveniskun tuollapuolen
lentää lintu suurin
lintu kultasulkaisin

Siltä varalta, että termi on teillekin vieras, kerrottakoon, että karsikkopuu oli puu, josta karsittiin alaoksat ja johon veistettiin vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja risti. Toimenpide tehtiin, sillä uskottiin, että ruumis oli vielä kuolleenakin kuuleva, näkevä ja muistava ja saattoi ikävöidä kotiaan ja palata - ja mikä pahinta, vainajan uskottiin voivan viedä eläviä mukanaan niin halutessaan. Siksi vainajan saattomatkan puoleenväliin tehtiin karsikkopuu pysäyttämään vainaja paluumatkaltaan.

Ja nyt samalla muistan, että minun pitäisi kiireesti etsiä ensi kesän vuokrattava kesämökki jostain kauniista Suomen kolkasta, olen ollut unohtaa koko asian. Minun on ehkä pakko ihan pikkuisen etsiä sitä oikeaa, ennen kuin menen petiin. Siis mökkiä.

Pääni on kertakaikkisessa hurinassa, sillä olen yhdessä parin kumppanin kanssa päättänyt ottaa nenistämme kiinni ja hypätä syvään päähän. Ja sinne olemme oikeastaan jo molskahtaneet - paperit kaupparekisteriin ovat tulostusta vaille valmiit ja sen jälkeen humpsahdamme uusille urille. Ehkä kyse on lisääntyneestä auringonvalosta, mistä lie, mutta minulla on juuri nyt aikaa, energiaa ja ideoita ryhtyä johonkin aivan uuteen. Mistään rahasammosta ei taatusti ole kysymys, mutta luvasta toteuttaa itseään kylläkin. Eikä siinä vielä kaikki: olen päättänyt ryhtyä myös eräänlaiseen kulturaaliseen hyvinvointiprojektiin, jota myös olemme suunnitelleet jo pidemmän aikaa.

Huh huh, äkkiä kaikki muuttuu todelliseksi. Mutta hei - miksipä ei!

Teetä, piirakkaa ja sympatiaa

Tänään olen ehtinyt leikkiä projektikoordinaattoria, copywriteria ja leipuria. Nähtäväksi jää, missä onnistuin parhaiten, mutta leipomisen tulokset sentään on jo kutakuinkin tuhottu. Ystävä lähetti eilen viestin ja kysyi, sopiiko tänään tulla kahville - ja ainahan sentään kahville sopii tulla.

Minä tietysti menin pöyhimään kaappejani, mitä löytyy. Kananmunia, sokeria, jauhoja, oivariinia... mokkapaloja! Mutta kun niitä tulee niin valtavasti ja minä olen vain pieni nainen. Mutta onhan minulla pyöreitä piirakkavuokia. Voinhan aina tehdä puolikkaan taikinan. Ja niin minä tein, äidin vanhan reseptin mukaan: kun ainesten määrän jakoi kahdella, tuntui pohja helpolta ja nopealta valmistaa. Kun ystävä koputti oveen, puuttui enää kuorrute. Kolmaskin ystävä kutsuttiin paikalle eikä aikaakaan, kun oveen jälleen kolkutettiin, mokkapaloilla on melkoinen vetovoima.

Siinä me sitten istuimme kahvi- ja teemukeinemme. Pidimme ideariihtä, suunnittelimme sushi-iltoja, kello viiden teetä ja kesälomamatkaa ystävien kesken. Joka päivä grillausta, saunomista ja uimista, retkiä ihmettelemään paikallista kulttuuritarjontaa ja nähtävyyksiä. Aurinkoa, hyttysiä ja lomaa. Muumimukeja kallisteltiin ja piirakka suli suklaisana suuhun. Samalla paisuivat ideat, suunnitelmat ja kesäunelmat.

Isäkin sattui tulemaan paikalle. Kipitin heti ovelle huutelemaan häntäkin kahville, hän on aina osannut arvostaa makeaa (eikä omena ole kauas puusta pudonnut). Sitten paikalle hälytetään vielä velikin. Ja niin mokkaisa piirakka hiljalleen pienenee. Koska tämä ei varsinaisesti ole ruokablogi, en laita ohjetta tänne, mutta jos joku on vailla tämän suklaisan herkun "sinkkukokoa" - joka kuitenkin riittää viidelle henkilölle - niin kerron sen kyllä mielelläni.

Postilaatikosta löytyy vielä tervehdys ystävältä, joka on pitkään ollut hiljaa, elää elämänsä kiireisintä vaihetta. Katselen hänen ottamiaan kuvia ja pientä, kaunista, käsin tehtyä aarretta ja olen tavattoman iloinen siitä, että hän kuitenkin on. Aina ei ehdi eikä voi venyttää itseään ehtimään kaikkialle, mutta silti voi pysyä lähellä.

Hämärä alkaa laskeutua ja katsahdan keittiön ikkunasta ulos. Katu on tyhjä, mutta taivas kirkas ja näkymä kotoisa ja rauhallinen. Kissakin tulee katsomaan, mitä minä ulkona oikein näen. Tämän.