Olen väsynyt, mutta sekaisin. Tuntuu, että pääni on kuin lankarulla, jolla kissa on luvatta leikkinyt ja kauan, ja nyt pitäisi löytää langan pää ja keriä ajatusten sekava vyyhti auki. Tehtävä on luonnollisesti mahdoton. Jo parin nykäisyn jälkeen sekä järki että tunteet jäävät pysyvästi solmuun, eivätkä suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön.
Aina silloin tällöin osuu ihmiselämään päiviä, joista jälkikäteen ajattelee, että oliko kaikki edes totta, onko tämä todella minun elämääni. Mietiskelee tapahtumia ja sisältöjä ja yrittää käsittää kaiken. Ja on silti ymmällään ja hämmentynyt. Muistikuvia selailee ikäänkuin pysähdyskuvina ruudulla ja pysähtyy vähän väliä ihmettelemään.
Minä pidän mummo-aiheisista postikorteista. Niissä mummot istuvat puissa ja juovat punaviiniä. Tai ovat mönkineet pöytäliinan alla kahvikuppien ja runebergintorttujen kera ja nauravaa kihertävät, kuten vain mummot osaavat. Lähettelen tällaisia kortteja usein ystävättärille, sillä toivon meidänkin jaksavan kaiken läpi sellaisina kuin olemme: nauravina ja sopivan epäsovinnaisina - come what may.
Ja koska päässä pörisee pelkkää taustakohinaa ja järkevät ajatukset luikkivat pitkin tajunnan kauimmaisia reunoja teen pelkästään tämän yhteenvedon:
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti