Tänään on ollut jollain tapaa hirvittävän hyvä päivä. Aamulla jotenkin energisoiduin, pakkasin rikkinäiset pitkävartiset maihinnousukenkäni ja rikkinäisen olkalaukkuni kassiin ja suuntasin suutarille. Kauppakeskuksen suutarinliike olikin muuttanut lastenvaateliikkeen alta, mutta löysin sen onneksi siirtymällä kauppakäytävällä eteenpäin. Käyn aina samassa suutarinliikkeessä, molemmat siellä työskentelevät miehet ovat ystävällisiä ja nauravaisia ja hinnat ovat niin kohtuullisia, että ne ovat ihmetyttäneet sekä itseäni että ystäviäni.
Mies selitti minulle, miten aikoo saapikkaat korjata ja syyn nahan murtumiseen: joko se on saapikkaiden pitkien varsien taipuminen sivulle säilytettäessä tai pakkanen, joka on jäykistänyt nahan niin, että se taipuessaan on revennyt. Oli miten oli, saappaistani tulee entistä ehommat, samoin kuin käsilaukusta - iloisesti hymyävä suutarismies lupasi pidentää remmiä siten, että laukku sopivasti piiloutuu olalla ollessaan kainalon alle.
Suutarista tullessani ajattelin poiketa vaatekaupassa. Sieltä löytyi suuri alennusvaatetanko. Täynnä kaikkea sitä, mitä sieluni halajaa. Pitsejä ja kerrostettuja helmoja, hippimekkoja ja -tunikoita. Kokeilin niitä ihastuksissani ja ymmärsin jotenkin ällistyttävän selvästi, että minun ei tarvitse pukeutua tavalla, joka ei ole minulle ominainen. Jos haluan olla pitseissä ja runsaissa helmoissa, niin minä voin. Voih, tämä onneton yritys kuvata tätä havaintoa kuulostaa niin pinnalliselta, mutta ainakaan mielessäni se ei ollut sitä. Se oli kuin aurinko pilven reunan takaa. Leimahduksena hulmahtanut ymmärrys siitä, että minun tulee kuunnella itseäni, oli asia mikä hyvänsä. Kasvattaa rohkeutta sanoa, että nyt en jaksa ja toisaalta olla rehellisesti sitä, mitä olen.
Ostin siis useamman vaatekappaleen ja nolostelin nostaessani ne kassapöydälle. Tässä naistenvaateliikkeessä sattui myyjänä nimittäin kaikenkukkuraksi olevan erittäin trendikäs nuori mieshenkilö, jolle kevennyksenä tokaisin: "Mä ostin kaikki, mitä teillä oli". Hän naurahti ja totesi sen olevankin hyvin toimittu, sillä hinnat olivat tosiaan edullisia. Jutustelimme niitä näitä ja hän pakkasi vaatteeni pussiin. Kun hän ojensi pussin minulle, hän sanoi: "Oletsä huomannut, että meillä on kaikki rintsikat tarjouksessa tuolla yläkerrassa?". Kiittelin häntä kovasti tiedosta, mutta totesin, että lienen nyt ostanut tarpeeksi yhdelle kerralle. Sisäisesti minä hihitin: tällaisessa kohtuullisen pienessä kaupungissä miesmyyjä on outo otus ja saada kehoitus mennä tutustumaan alusvaatteisiin tuntui vieläkin hihityttävämmältä. Huvituin kuitenkin niin paljon omasta sisäisestä reaktiostani täysin asialliseen myyjätoimintaan, että sekin ryyditti päivääni hyvään mieleen.
Illalla suuntasimme vielä ystävien kanssa kahvilaan, jossa nautimme herkkuja kaksin käsin ja minä tietysti kerroin kaiken, mikä mieltä painaa. Ei liene yllätys, että sielu keveni.
Yllätin kissan juuri pyörimässä nautinnollisesti lattialla, oli kurkistettava, mistä lienee kysymys. Tyttö oli huomannut läppälaukkuni avoimen läpän ja pyörii ja istuskelee nyt voitonriemuisena sen päällä. Unskalla on siis tarranauharullausta ohjelmassa Tukholmanmatkapakkailun lisäksi. Mikähän siinä on, että kissat onnistuvat valikoimaan ne epäsuotuisimmat paikat pyöriskellä? Näkisittepä tuon laukunkarvoittamisen syvän nautinnollisuuden.
Vetäydyn siis matkailemaan ja olen pari päivää latautumassa ja haalimassa teille lisää kerrottavaa oikein ulkomailla asti. Vallankin mullistavia ovat varmasti uutiseni ensi kerralla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itsenäisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itsenäisyys. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. helmikuuta 2011
maanantai 6. joulukuuta 2010
Taipuisa, mausteinen, pirskahteleva
Ajattelin jo olevani paljon terveempi kuin eilen, mutta ulos hipsittyäni päätti nenä heti toisin. Se halusi aivastella ja niiskuttaa. Ei auttanut muu kuin kaivella taskusta nenäliina toisensa jälkeen. Kävin kyllä vähän ihailemassa hyllyssä pylleröivien villalankakerien kauneutta, mutta en kuitenkaan sortunut niitä ostamaan (ainakaan vielä). Kaivelin sen sijaan vanhasta lankakoristani aarteita, eri värisiä keriä ja ryhdyin piirtämään paperille ruudukkomatriiseja kuviointia varten. Ja niin minulla tuossa sohvallani lepää aivan uusi uniikkituotteen alku, joka osoitetaan joulutervehdykseksi kummipojalle. Muutoin hain reissultani vain tarpeellisimmat ruokatarvikkeet ja jätin muun tuonnemmaksi. Edistystä oli kuitenkin pukeutua ja siistiytyä - jo se sai mielen virkistymään, näytin taas kutakuinkin ihmiseltä.
Saamme huomiseksi lisää lunta. Täällä päin Suomea sitä ei ole vielä kovin paljon. Suhtaudun siihen kahtalaisesti: valkeus on kaunista ja ihanaa, mutta viime talvinen ylenpalttinen lumen määrä osoittautui jo ongelmalliseksi, sillä niin suuren määrän siirtäminen sivuun kulkureiteiltä alkaa olla jo vaivalloista, kun ei enää tiedä, mihin lumen kasaisi. Mutta vielä ei sentään tarvitse olla huolissaan ja hyvä niin, sillä talvi on vasta aluillaan.
Minä laitoin tänään keittiön ikkunaan punaiset verhot. Ne eivät kylläkään ole jouluverhot, sillä niissä ei ole kuviointia, mutta ihanan väkevän väriset ne kyllä ovat, tuovat voimaa ja lämpöä koko huoneeseen ja itseenikin, aina kun niitä vilkaisen. Kangas on hivenen kiiltävä, ja laskostuessaan se tarjoaa herkullisen näkymän valon ja varjon vaihdellessa sen lainehtivalla pinnalla. Olen aivan parantumaton esteetikko ja nyt kun luonto peittyy valkoiseen, kaipaan kotiini voimakkaampia värejä. Jotain lisäherkkua kaikille aisteille: värejä, makuja, tuoksuja, ääniä. Siksiköhän minä aina haluan sellaisen aidon kuusen, vaikka neulasia löytyy sitten pitkin vuotta mitä kummallisimmista paikoista: kuusi tuoksuu.
Kurkistin juuri punaisten verhojen välistä avautuvaa maisemaa. Ulkona näkyi valkoisella lumella siilattuja katuja, kuorrutettuja puita ja puutaloja. Iltaisin vastapäinen naapuri sytyttää piharakennuksensa nurkkiin kiinnitettyihin punaisiin lyhtyihin valkeat. Ne näkyvät, kun kurkistaa keittiön ikkunasta ja ilahduttavat. Onhan minullakin ulkona toki lyhtyjä, silloin tällöin kun koko pihapiiri sytyttää valkeansa, pihan kauneus suorastaan hengästyttää.
Ihanaa että huomenna on vielä yksi vapaapäivä, itsenäisyyspäivä, joka on samaan aikaan sekä juhlallinen että ahdistava. Aion huomenna olla katsomatta Tuntemattoman sotilaan ja muut vastaavat ohjelmat, jotka pudottelevat sisuksiin suuria mustia kiviä ja suuntaudun iloisempiin asioihin. Mutta laitan tietenkin ne kynttilät ikkunalle: ehkä joku perhe ajaa autolla kotini ohi ja auton ikkunoista vilkuilevat lapset voivat kotini kohdalla huutaa "Kaksi kynttilää!". Lapsena se oli minusta itsenäisyyspäivässä kaikkein vaikuttavinta, kynttilät ikkunoissa.
Ja jos oveni taakse ilmestyy elokuvallinen mies, jääkaapistani löytyy kuohujuomaa, jota voimme siemailla ja kohotella lasejamme ihanan maamme kunniaksi. Yksin en kuitenkaan taida pulloa korkata, sillä muuten olen joko liian päissäni tai pirskahtelu juomasta katoaa. Mutta noin periaatteessa sitä siis olisi.
Saamme huomiseksi lisää lunta. Täällä päin Suomea sitä ei ole vielä kovin paljon. Suhtaudun siihen kahtalaisesti: valkeus on kaunista ja ihanaa, mutta viime talvinen ylenpalttinen lumen määrä osoittautui jo ongelmalliseksi, sillä niin suuren määrän siirtäminen sivuun kulkureiteiltä alkaa olla jo vaivalloista, kun ei enää tiedä, mihin lumen kasaisi. Mutta vielä ei sentään tarvitse olla huolissaan ja hyvä niin, sillä talvi on vasta aluillaan.
Minä laitoin tänään keittiön ikkunaan punaiset verhot. Ne eivät kylläkään ole jouluverhot, sillä niissä ei ole kuviointia, mutta ihanan väkevän väriset ne kyllä ovat, tuovat voimaa ja lämpöä koko huoneeseen ja itseenikin, aina kun niitä vilkaisen. Kangas on hivenen kiiltävä, ja laskostuessaan se tarjoaa herkullisen näkymän valon ja varjon vaihdellessa sen lainehtivalla pinnalla. Olen aivan parantumaton esteetikko ja nyt kun luonto peittyy valkoiseen, kaipaan kotiini voimakkaampia värejä. Jotain lisäherkkua kaikille aisteille: värejä, makuja, tuoksuja, ääniä. Siksiköhän minä aina haluan sellaisen aidon kuusen, vaikka neulasia löytyy sitten pitkin vuotta mitä kummallisimmista paikoista: kuusi tuoksuu.
Kurkistin juuri punaisten verhojen välistä avautuvaa maisemaa. Ulkona näkyi valkoisella lumella siilattuja katuja, kuorrutettuja puita ja puutaloja. Iltaisin vastapäinen naapuri sytyttää piharakennuksensa nurkkiin kiinnitettyihin punaisiin lyhtyihin valkeat. Ne näkyvät, kun kurkistaa keittiön ikkunasta ja ilahduttavat. Onhan minullakin ulkona toki lyhtyjä, silloin tällöin kun koko pihapiiri sytyttää valkeansa, pihan kauneus suorastaan hengästyttää.
Ihanaa että huomenna on vielä yksi vapaapäivä, itsenäisyyspäivä, joka on samaan aikaan sekä juhlallinen että ahdistava. Aion huomenna olla katsomatta Tuntemattoman sotilaan ja muut vastaavat ohjelmat, jotka pudottelevat sisuksiin suuria mustia kiviä ja suuntaudun iloisempiin asioihin. Mutta laitan tietenkin ne kynttilät ikkunalle: ehkä joku perhe ajaa autolla kotini ohi ja auton ikkunoista vilkuilevat lapset voivat kotini kohdalla huutaa "Kaksi kynttilää!". Lapsena se oli minusta itsenäisyyspäivässä kaikkein vaikuttavinta, kynttilät ikkunoissa.
Ja jos oveni taakse ilmestyy elokuvallinen mies, jääkaapistani löytyy kuohujuomaa, jota voimme siemailla ja kohotella lasejamme ihanan maamme kunniaksi. Yksin en kuitenkaan taida pulloa korkata, sillä muuten olen joko liian päissäni tai pirskahtelu juomasta katoaa. Mutta noin periaatteessa sitä siis olisi.
Tunnisteet:
Itsenäisyys
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)