Kahvia ja voikukkakiharoita

Tänään mieleni on kuohahtanut siitä, että Turussa päätettiin purkaa sininen talo. Rakennus oli kaunis, vanha jugend-talo, joka ei ainakaan päällisin puolin tarkasteltuna näyttänyt purkukuntoiselta. Silmäilin kyllä asiaan liittyvää uutisartikkelia, mutta kun ymmärrykseeni upposi sen kaltaisia sanarykelmiä kuten "taloa ei voitu asemakaavaosaston mukaan säilyttää, koska autopaikoitus ”piti” järjestää tontille", minun oli pakko lopettaa lukeminen ja hengitellä syvään ja rauhallisesti.

Kävin kahvilassa. Hiukseni olivat kiharoilla, kiinni sidottuina molemmin puolin päätä, jotta pysyisivät aloillaan pipon alla. Tilasin lattea. Minulle tulee laten juomisesta iso tyttö -olo, sillä en ole koskaan oppinut juomaan tavallista kahvia. Mutta silloin kun siihen sekoitetaan yli puolet maitoa ja joukkoon upottaa vielä pötköllisen ruokosokeria, juoma on kerrassaan herkullista. Ja minä sisälläni pikkutyttö, joka kokee tekevänsä isojen tyttöjen juttuja.

Oikeasti pikkutyttönä minä tein voikukista seppeleitä. Ja keräsin sellasia, joiden varret olivat oikein pitkiä ja hoikkia, sitten tein varsista suikaleita ja upotin ne veteen. Vesi minulla oli aina muovisessa, äidiltä saadussa pestyssä viilikipossa. Vesiastiassa varret mystisesti kihartuivat siinä silmieni edessä ja saivat erikoisia muotoja. Joistakin tuli säännöllisiä kiekkoja ja kun niitä puristi peukalon ja etusormen välissä, tunsi renkaat sormiensa pinnassa. Jotkut muuttuivat spiraaleiksi, jotkut jäivät osittain suoriksi ja kihartuivat muilta osin. Jos minulla olisi lapsi, haluaisin ehdottomasti näyttää tämän hänelle, voikukan varsien kihartumisen.

Teittekö tekin voikukkakiharoita?

Vuosia, aikoja ja vuodenaikoja

Syksy alkaa olla lohduttomimmillaan. Katselin tänään puiden alastomia rankoja kurkottelemassa harmaalle, kylmännihkeälle syystaivaalle. On märkää ja kylmää ja pimeys jotenkin intensiivisempää ja julmempaa kuin se oli vielä kuukausi sitten. Keskuslämmitys on pitänyt jo kytkeä päälle ja varmistaa, ettei ulko-ovesta vedä. Lumipeitettä maahan ei ole vielä tullut, mutta toissapäivänä kadulla lepäävien lehtien päälle oli varjonpaikoissa kertynyt lumirakeita, jotka eivät sulaneet. Tilhet ovat popsineet jo kaikki pihlajanmarjat ja lintulaudalle on pitänyt lisätä siemeniä. Ensi viikolla alkaa jo marraskuu ja aamuisin on odotettavissa entistä enemmän jäisiä autonalaseja, liukkautta ja kuuraa. Niin se kuluu, aika.

Minä muistan vielä, miten lapsena kyselin äidiltä, miten kauan vielä kestää, ennen kuin kesäloma alkaa. Pikkukoululaisena ajan kulua oli hankala hahmottaa. Ja kun kesä sitten alkoi, niin sitä kesti, kesti ja kesti. Muistan, miten terävältä sora tuntui talvijalkojen alla, kun ensimmäisen kerran otti askelia ulkona avojaloin. Ja miten sitten loppukesästä soralla jo juostiin, polvet rupisina ja hiekanjyviä täynnä. Lauantaisin haisteltiin piipuista nousevaa savua ja odotettiin tutun ääneen huutavan: "Saunaan!" Nostettiin porkkanoita pihan perällä olevasta kasvimaasta ja pyyhittiin suurimmat mullat ruohotuppaisiin ja puraistiin. Sellaisia olivat lapsuuden kesät, huolettomia ja pitkiä.

Aikuisena ajan olemus muuttuu. Mieleen muodostuu luetteloita tekemättömistä asioista, kaikenlaista pitää toimittaa, hahmottaa kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Onneksi sentään vielä on aikaa hakea uusia biisejä Spotify-listalleen, istua joutilaana sohvannurkassa, katsella taivaalla kulkevia pilviä, lukea kirjaa.

Viikonlopuksi on odotettavissa seuraksi ystäviä ja vieraitakin, ruoanlaittoa ja hauskanpitoa. Silloin on myös se ihan oikea Halloween, joten asianmukainen rekvisiittakin lienee syytä kaivaa esille. Mutta kunhan nyt nautitaan loppusyksystä yhdessä, sytytetään kynttilöitä, kuunnellaan hyvää musiikkia ja nautitaan lämmittäviä maan antimista vamistettuja eväitä ja ehkä hieman muutakin lämmikettä - eiköhän se oikea tunnelma siitä synny.

Silti, mielen pohjalla soutelee hiljaksiin jonkinlainen haikeus.