Enemmänkin sen sellaista

Harrastan blogien lukemista iltaisin. Olen virttänyt mielenkiintoisia blogeja laidasta laitaan Feedlyyn ja iltaisin käyn painamassa refresh-nappulaa ja odotan, montako lukematonta tekstiä ruutuun räpsähtää. Mitä enemmän, sen parempaa ja herkullisempaa. Sisältö on monipuolista ja antoisaa. On vertaistukea vanhemmuuteen, ideoita kotiin ja käsitöihin, kirjoittamisen ja kielen kauneutta ja liikutustakin monesti. TV:n katsominenkin on jäänyt blogien lukemisen vuoksi vähemmälle, mutta eipä sieltä kesäisin paljon mielenkiintoista tulekaan. Paitsi nyt ehkä tiistaisin Yleltä tuleva retkeilyluonto-ohjelma Metsien kätkemä, josta vinkkasi Hupsistarallaa-blogi. Pelkkä mainosvideo sai miltei liikuttumaan, meillä suomalaisilla on ehkä ollut vähän turhaa vaatimattomuutta oman luontomme hehkuttamisessa, mutta tästä ohjelmasta sitä ei puutu. Tuli sellainen fiilis, että miksi matkustaisin mihinkään ulkomaille, kun meillä on kaikki tämä (ja nämä kommentit perustuvat siis pelkkään tiiserin katsomiseen, yhtään jaksoa en ole vielä nähnyt). Lisäänpä nyt vielä minäkin sen kommentin, että sarja on katsottavissa Yle Areenassa, eli voit katsoa sen koska haluat, hyvä lukija.

Toivottavasti sallitte sanallisen rönsyilyni. Nyt kun päätin pitkäastä aikaa kirjoittaa (toivottavasti osoitus voimaantumisestani), on pää täynnä asioita. Maailmalla ja Suomessakin on tapahtunut niin paljon ikävää, mutta onneksi myös mukavaa. Mukavan puolelle asettunee jalkapallo, vaikka osa ihmisistä ei siitä niin kiinnostunut olekaan. Perheessämme minä en ole se pallosta kiinnostuneempi osapuoli, mutta voin istua sohvalla seurana ja kirjoittaa vaikka blogia. Ja olla iloinen Islannin tekemästä maalista, sen verran minäkin jopa ymmärrän, että Portugalin pitäisi olla parempi kuin Islanti. Mutta paperi ja ruohokenttä ei ole sama asia, onneksi.

Ikävistä asioista en tänään kirjoita. Keskityn positiiviseen. Kuulin, että jopa omia muistojaan voi kihnuttaa mukavampaan suuntaan muistelemalla tahallaan väärin. Voi viilata todella ikävää muistoa piirun verran mukavampaan suuntaan. Ja ajan kuluessa muistikuva muuttuu viilatun mukaiseksi, eikä asia sitten enää vaivaa. En ole itse tarkistanut asian todenperäisyyttä, mutta se kuulostaa uskottavalta, koska ihmisyys on niin omituista ja moniulotteista. Samalla kiehtovaa ja pelottavaa. Muistelin itsekin tapahtumia teinivuosiltani ja siivotessani löysin päiväkirjan ja paljastui, että olin aivan tietämättäni koristellut muistojani. Tilanne, jonka muistin harmittomaksi, olikin ollut varsin uhkaava. Koska en uskaltanut avautua asiasta päiväkirjassani enempää, en tiedä, kuinka uhkaava se oli. Enkä pysty palauttamaan mieleeni muuta kuin sen muokatun, harmittoman muistoni, mutta luotan enemmän teini-minääni, joka tuoreeltaan oli tapahtumasta itselleen raportoinut. 

Minun pieneni on jo iso tyttö, niin hän itsekin minulle terhentää lähes joka päivä. Vaikka hän onkin äidin pikku vaavi ja oma mussukkani. Hän on hauska ja terävä pikku ihminen. Joka päivä hän saa minut hämmästymään ajatuksiaan. Kieli on ihana asia! On upeaa, että hän saa itseään ilmaistua. Eilen häntä sänkyyn peitellessäni suukotin varpaita ja sanoin, että rakastan hänen pieniä varpuleitaan ja pientä nenää ja söpöjä korvia. "Et sinä NIITÄ rakasta, sinä rakastat MINUA", hän oikaisi. Ajatus oli niin syvällinen, että vaikutuin (ja myönsin hänen olevan oikeassa). Hänelle lienee tullut myös jonkinlainen käsitys siitä, mitä sisältyy isyyteen ja äitiyteen, sillä hän kysyi, saako mennä naapuriin hoitoon. Kun aloin itse ääneen pohtia, olisiko se mahdollista, hän siirtyi jo seuraavaan ajatukseensa: "Sitten te olette isin kanssa täällä kahdestaan ja meille tulee uusi vauva!" Se nauratti ja samalla melkein itketti, sillä toista vauvaa ei tule, sillä ikää on mittarissani jo liiaksi. Ja kun sain onnekseni hänet aivan viime hetkillä (kiitos maailmankaikkeus) en enää uskaltaisi ottaa riskiä - ellei nyt tapahtuisi jokin vahinko (jota ei tahallaan haeta). 

Kaikissa seuraamissani blogeissa on aina hienoja kuvia. Minä olen aivan hirmuisen surkea kuvaaja. Ennen digiaikoja, filmikameralla siis, sain aina aikaan kuvia ihmisryhmistä, joista puolet kuvattavista puuttui tai yksilöistä, joilta puuttui suurin osa kehoa tai pää. Digiaikoina se on hivenen parantunut, kun asian voi tuoreeltaan tarkistaa ja roiskia kuvia sellaisen läjän, että joku sentään onnistuu. Ehkä minä jonkin sellaisen räpellyksen tänne sitten iloksenne kuitenkin pusken, jotta kirjoitukseni saavat jotain lisäväriä. 

Kaikenlaisia tällaisia minä ajattelen.