Kirjoitan, siis olen. Tarkoitan, että kaikki kunnossa, jos joku minua ei-oikeassa-elämässä tunteva on vaikka ollut huolissaan. Arki on vain vienyt mennessään, lapsi aloitti päiväkodin ja mitälie kaikenlaista muuta. Ehkä on tuntunut väliin siltä, ettei olisi mitään kyllin painavaa sanottavaakaan.
Kauhulla olen seurannut nykyisen hallituksen toimia. Aluksi ajattelin hyväntahtoisesti, että he ovat vain taitamattomia ja kyllä se siitä. Sitten havaitsin, että eivät he taitamattomia ole, vaan taitavia ja häikäilemättömiä oman etunsa ajajia (ja kannattajiensa, tokikin). Nyt kun oma lapsi on aloittanut päiväkodin ja sairastelukierteen siinä sivussa on kammottava ajatella, että lapsia pitäisi ottaa vielä enemmän - pelkkä pukeminen ulkoilua varten on näillä keleillä jo melkoinen koitos sille hoitajamäärälle, joita nytkin on. Saatikka kaikki muu sekoilu osapäiväisistä lapsista ja siitä, miten määritellään, ketkä ovat hoitoonsa oikeutettuja.
Nythän toki Helsinki on jo päättänyt olla puuttumatta subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ja Espookin on menossa hyvää vauhtia samaan suuntaan. Kaupungit ovat kaukana meistä täällä, mutta toivon, että esimerkkiä täälläkin noudatettaisiin (vaikka en jaksa uskoa, ja vaikka kuinka olisin pessimisti etukäteen, petyn silti raskaasti, jos oikeus päivähoitoon lapsilta evätään vanhempien taloudellisen tilanteen vuoksi - näinhän voidaan sanoa, jos työttömyyteen puututaan sanktioimalla siitä lapsia).
Voisin paasata näistä kaikista asioista vaikka kuinka paljon, mutta kyllähän te tiedätte. Ja ymmärrän toki, että varmaankin puolet suomalaisista on sitä mieltä, että nämä päätökset ovat oikeutettuja, mutta minusta ne eivät ole. Eivätkä onneksi edes Sixten Korkmannin, jonka mielestä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tyhmä päätös. Pointsit Sixtenille.
Sanottakoon vielä, että on toki tilanteita, joissa on perusteltua pitää lasta enemmän kotona, mutta sellaisen päätöksen voi tehdä vanhempi itsekin, ei siihen pakkoa tarvita.
Sitten vielä lisäisin, että joulu. Ihanaa. Kaapissa on piilossa 3 joulukalenteria, joiden luukun annan lapsen aamuisin avata, koska olen niin kiva äiti (muuten todellakin avaisin itse). Juu ja ne ovat kuvakalentereja. Parhaimmillaan toivon, että ainakin osa olisi sellaisia, jossa kuva muuttuu/täydentyy avattujen luukkujen myötä. Sellaiset ovat parhaita. Suklaatia saa muutenkin, yritän ainakin taistella aikaa vastaan, ettei lapsikaan alkaisi suklaakalenteria vaatia. Mielummin sitten vaikka yllätyspussukoita, sitten kun hän on isompi. Kolmivuotiaalle ovat kuvat mielestäni vielä ihan tosi jees.
Mitä itse joululta toivon, on toki se, että lapsi olisi terveenä. Ja muutkin, tietysti. Mutta sairasteluun olen jo aivan uupunut. Suorastaan säikähdän heti, jos lapsi on hiukankin vaisu. Minulla on sellainen hieno kuumemittari, josta tulee sininen valo, jolla pojotetaan lapsen otsaa ja joka sitten näyttää kuumelukeman. Voitte uskoa, että sillä on tullut pojoteltua, sekä syystä että syyttä. Terveyttä siis toivon, kaikille, sillä ilman sitä koko tunnelma, tuoksut ja maut ovat pelkkä varjo siitä, mitä niiden pitäisi olla. Voi kamala, tiedän useampiakin kertoja, missä lapsiperheissä on sairastettu vatsatautia jouluna. Se se on surkea kohtalo, on kertakaikkiaan. Taisipa oma veljenikin olla lapsena sairaana jouluna ja muistaa sen vieläkin.
Näköjään on sitä meikäläiselläkin sitten lopulta kuitenkin paljonkin sanottavaa. Ehkä niinkin paljon, että pitää tätä blogia ehkä alkaa sitten kuitenkin päivitellä, edes hiljaksiin. Kerrottakoon, että luen muiden blogeja hyvinkin aktiivisesti, ne ovat ihana henkireikä ja jopa vertaistuki etänä, kuten vaikkapa tämä Lähiömutsin kirjoitus. I hear you.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti