Jo lapsesta saakka olen myös unissani eksynyt tutuissa paikoissa. Kääntynyt kadunkulmasta ja kaikki onkin näyttänyt vieraalta. Väärä katu, väärät rakennukset, ehkä kokonaan toinen kaupunki, minulle tuntematon. Takaisin ei voi palata, kulman takana ei enää ole tuttu katu, vaan kaikki kadut ja rakennukset ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Ne ovat kyllä kauniita ja viihtyisiä, koteja ja liikerakennuksia, mutta minulle tuntemattomia.
Luulen, että ihmisillä on erilaisia unimaailman toistumia. Joidenkin ihmisten unissa ei ehkä laisinkaan ole elementtejä, jotka tapaavat toistua. He kykenevät kaikkeen eivätkä eksy tutuille kaduille. Asia on tuskin kovin merkityksellinen, mutta se on kiintoisa.
* * *
Tänään päiväsaikaan, väsyneenä, mietin, että tunnenko todella itseni. Tiedänkö tosiaan, mitä haluan. Tällaisia asioita pysähtyy miettimään oikeastaan vain kriiseissä tai silloin, jos asuu yksin. En minä parisuhteessa kesken keittiön siivouksen pysähtynyt miettimään, että kuka minä olen ja mitä minä haluan. Toisaalta, voisipa asialle suoda hetken verran ajatusta, yhtä elämäämme kun tässä elämme. Arkeahan se on suurimmaksi osaksi enkä minä arkea moiti. Mutta jospa sinne rutiinien joukkoon koettaisi kutoa jonkinlaisen punaisen langan, jonkin päämäärän, jonka ei tietenkään tarvitse olla kovin konkreettinen, voihan ihminen valita kulkevansa kohti tiettyjä henkisiä arvoja tai päämääriä.
Itselleen ainakin voisi pyrkiä olemaan rehellinen. Olla sanomatta itselleen, että ehkä minä voisin elää ja olla näin, jos tietää, ettei kuitenkaan voi. Ja voisi koettaa kulkea kohti jos nyt ei sentään onnea, joka on niin suuri sana, niin edes mielen tyventä - unohtamatta elämän kipakoita pikku käänteitä, jotka estävät tämän leppoisan päämäärän tavoittelun muuttumasta tylsäksi. Tuskinpa kukaan tylsää elämää haluaa tavoitella. Ehkä minun pitää vielä vähän miettiä, mihin tavoitteeni asetan.
Jos "onni" on, että on siinä missä haluaakin olla, voi ehkä jäädä huomaamatta se puisto siellä sivukadulla tai se ihminen siellä bussiasemalla, kun oli myöhästynyt viimeisestä vuorosta. Tämä mukaeltuna ajatuksesta, että "jos ei eksy, ei voi löytää sinne mistä ei tietänyt" tai "jos en olisi elänyt elämää, jonka olen elänyt, en olisi päätynyt tähän missä nyt olen".
VastaaPoistaViime päivinä ja kuitenkin pitkään olen odottanut, että elämästäni erottuisi se tarina, minkä takia näin oli tarkoitus mennä. Huomaan, että minulla on taipumus lukita henkilöhahmot, muut. Pelkään, että tarinan juonen ja henkilöhahmot lukitsemalla jotain, mikä olisi ollut minun elämäni livahtaa muun huuhteluveden mukana.
Minä en meinannut millään saada aivoja sammumaan, kun ne toistivat päivän tapahtumia ja sitä miten kohtelin asiakasta töissä. "Tällainenkö ihminen sinä olet?", se kyseli.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEsittipä asiakkaasi sinulle vaikean kysymyksen "Tällainenko ihminen sinä olet?". Kuulostaa siltä, että hän ei välttämättä sanonut tätä pelkästään filosofisessa mielessä, vaan vihaisena.
VastaaPoistaTulkitsin sinua niin, ettei elämäänsä kannata paaluttaa turhan tarkkaan, jotta sivupoluille ja satunnaisille kohtaamisille jää tilaa. Olet oikeassa, sen verran elämällekin on jätettävä liikkumatilaa, että ehtii huomata kaiken sen, mitä se eteemme asettaa.
Oli päässyt kommenttiin ajatus- ja tai kirjoitusvirhe, aivot kyselivät, ei asiakas.
VastaaPoistaNyt ymmärrän minäkin :) Kyllä, itsensä voi joskus yllättää omalla käytöksellään, mutta ehkä tärkeintä on huomata, miten vaikkapa ihmisiä kohtelee ja miksi kyseisen toimintatavan valitsee.
VastaaPoistaAina voi - ja pitää - pyrkiä parempaan. Tai niin minä ajattelen. Sillä eikö elämän tulisi olla kasvamista loppuun asti?
Minulla on jollain lailla ristiriitainen suhde kasvamiseen. Toisaalta kasvamiseen voi suhtautua armahtavasti - siinä miten puut kasvavat - että puuta ei mene kukaan moittimaan siitä, että se ei ole jo valmis. Toisaalta kasvaminen voisi olla pienempäänkin päin, ettei enää pidä itseään niin merkittävänä osana tätä maailmankaikkeuden kehrää, ettei oma vuorosana ehkä olekaan oleellinen, että kun jättää ympärilleen enemmän tilaa, toivottavasti joku ihminen kokee, että siinä tilassa hänkin voi olla.
VastaaPoistaToisaalta "kasvamisen projekti" on kauhistus. Ystäväni joskus antoi rakentavaa palautetta ja kyseli lopuksi, että eikö tässä jokaisella tykönänsä ole parannettavaa. Joskus minusta tuntuu, että murenen, kuin vanhat kerrostalot, että kehoni on matkalla hajoamista, kuolemaakin, ettei ole mitään "hienompaa tavoiteltavaa ihmisyyttä", tai että minä en siihen kykene.
Kasvun projekti tuntuu sinälläänkin nurinniskaiselta, että ehkä sen joka kasvaa, ei pitäisikään olla MINÄ, ehkä minä voisin yhä enemmän olla osana muita, löytää paikkani muiden kivien joukosta, joista rantaan lyövät aallot muovaavat oman näköisiään.
Hyvin puhuttu, Lauri. Kuten joskus tässä blogissakin totesin, ei itseään kannata ottaa liian vakavasti. Jos liiaksi keskittyy omaan henkiseen kasvuunsa, tekee sen yleensä suhteessa ympäristöön (joka muodostuu toisista ihmisyksilöistä) ja silloin on riski, että itsensä muovaaminen "sopivaksi" johtaa omien tarpeiden unohtumiseen. Silloin päätyy olemaan pelkä tahdoton kuorilo, jolla ei ole kenellekään mitään annettavaa.
VastaaPoistaEhkäpä olisi liiallisen korkealentoisuuden sijaan otettava maalaisjärki käteen ja todettava, että eletään ihmisiksi - kukin omien resurssiensa mukaan.