Katselen sohvalle viereeni kääryleeksi itsensä pyöräyttänyttä kissaa. Sen pää lepää tyynyä vasten, viikset sojottavat kohti kattoa. Jokainen karva sen korvassa on kuin paikalleen kammattu, pikkuruiset kulmahampaat pilkottavat vaaleanpunaisten ienten välistä. Koko olento henkii suloisuutta ja mielenrauhaa. Tuntuu, että meissä ihmisissä ei sellaista kauneutta esiinny, mitä kissat muassaan kantavat.
Minäkin tunnen pientä kaipausta kääriytymiseen. Kaiken unohtamiseen ja suloisuuteen rullautumiseen. Mutta jäykkä on ihmisen ranka, rujo ja kelmeä paljas iho, elämä vaatimuksiaan täynnä. Ei ole rullautuminen yksinkertaista.
Tänään oveeni koputettiin. Koputus oli hiljainen ja vieras. En heti päässyt ovelle ja koputus toistui, hiljainen koputus, mutta toistossa oli vaativa sävy. Harkitsin jopa huutavani oven läpi "Kuka siellä" sillä syyspimeässä alkoi pelottaa: mitä jos ovi tempaistaisiin käsistäni auki. Ravistin pahat ajatukset irti minusta ja avasin oven. Oven takana oli viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli häikäisevän siniset silmät. Hän näytti minulle lappua, johon oli kirjoitettu nimi ja osoite, joka sijaitsi samaisella kadulla kuin minun osoitteeni. Jokaisella hengenvedolla tunsin sieraimissani alkoholin tuoksun, mutta mies oli kohtelias, joten olin ystävällinen häntä kohtaan ja opastin hänet oikeaan suuntaan.
Oikea suunta. Niinpä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti