Millaisia tunteita ihmisen tulisi tuntea, kun aloittaa parisuhteen? Ja milloin parisuhde oikeastaan alkaa?
Tällaisia asioita tulee pohtineeksi, kun nyt olen vaimeasti viritellyt tulia takaisin siihen elämänosaani, johon liittyy vastakkainen sukupuoli. Tunnun itse olevan melko sitoutuvaa tyyppiä, lojaalisuuteni syttyy käytännössä jo ennen kuin mitään viatontakaan fyysistä kontaktia on syntynyt tai sitoutumissopimuksia on tehty. Parisuhde ei kuitenkaan taida syntyä huomaamatta, vaan siitä täytynee olla jonkinlainen yhteinen sopimus.
Lisäksi lähden siitä olettamasta, että henkilöiden välillä pitäisi heti ensi tapaamisella sinkoilla, jos nyt ei ihan täysimittaista ilotutulitusta, niin ainakin sädetikun verran kipinöitä. Olenkohan vaatimuksessani kohtuuton sekä itseäni että vastapuolta kohtaan? Voiko olla niin, että joidenkin ihmisten rauhallinen perusolemus estäisi tällaisen ritinän? Mitä, jos ritisijät ovatkin niitä, jotka kipinänkaipuussaan eivät sitten osaa asettua toisen ihmisen kanssa pysyvyyteen?
Mietin myös sitä, onko minussa uskallusta ja rohkeutta ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Mutta eikö pohdinta ole samanlainen, kuin silloin, kun aamulla miettii, pitäisikö töihin lähteä vai ei, jos vointi ei ole paras mahdollinen. Jos taas herää aamulla 40 asteen kuumeeseen, ei mieti, menisikö töihin vai ei. Eikö rakkaudessa ole samoin: kun se rytisee tajuntaan, niin silloin ei mieti, olisiko minulla rohkeutta suhteeseen, siihen ryhtyy yhtä itsestänselvästi kuin kuumeinen, joka soittaa puhelun töihin ja hoipertelee takaisin vuoteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti