Ja se soi

Kävimme taannoin ystävättären kanssa kuuntelemassa Sonata Arctican keikkaa. Olimme myöhästyä, sillä meillä on tapana jäädä miettimään elämän suuria ja pienempiä merkityksiä ja päästä liikkeelle viime hetkellä. Hurjaa meikkausta ja kenkien kiskomista jalkaan ja kiiruhtamista keikkapaikalle, jossa bändi onneksemme aloitti soitantansa huomattavasti ennakoitua myöhemmin. Harmittavasti solistin ääni oli miksattu kovin hiljaiseksi ja jäi ikäänkuin soitannan varjoon. Pidimme bändin nöyrästä asenteesta, vaikutti siltä, ettei suosio olisi noussut liiaksi päähän. Ehkä ikä tekee tässä tehtävänsä.

Keikan jälkeen jäimme ystävättären kanssa hetkeksi baariin istumaan. Ihmettelimme, miten paljon henkilökuntaa tuollaisella nimekkäämmällä bändillä on varaa palkata, roudareita oli paikalla useampi. Heitä seurasi myös joukko innostuneita nuoria naisia ja päädyimme miettimään, miten paljon hyötyä naismarkkinoilla miehelle voi olla jopa jo siitä, että on roudari. Melkein rock-muusikko siis itsekin.

Ystävättäreni huomautti, että niinä aikoina, kun hän itse asui kaupungissa, jossa keikka oli, oli kaupunki kuuluisa siitä, ettei edes muusikkoja onnistanut naismarkkinoilla. Huonojen groupieden kaupunki. Ystävätär on itse myöntänyt minulle, miten HIM-yhtyeen alkutaipaleella kieltäytyi itsensä Ville Valon kutsusta jatkoille. Nyt, kun hän on sinkku ja edelleen viehättynyt tatuoiduista rock-miehistä, minulla on hienoinen aavistus, ettei Ville ehkä enää kokisi samaa tylyä kohtaloa. Harmi vain, ettei Ville ehkä enää tule jatkoille kyselemään. Sellaista se elämä on, doors open, doors close.

Tänään aurinko paistaa ja kaupunki oli täynnä iloisia ihmisiä. Tunnelma oli kuin vappuna, joka sekin on aivan oven takana. Nautimme lattea terassilla (tunnelma ei sen sijaan ollut lattea ollenkaan). Illalla menemme katsomaan ystävättären perheenjäsenen keikkaa paikalliseen ravintolaan. Meillä on nimet ovilistassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun nimeni on ovilistassa. Tunnen oloni melkoisen tärkeäksi.

Se on kevät nyt, ystävät.