Herättäkää minut kun...

Takana on silmittömän rankka viikonloppu. Siihen sisältyi ihmisiä, joista yksi yli muiden, ja paljon ystäviä, joilta olen saanut apua, ymmärrystä ja tukea. Itseltäni en saa mitään edellämainituista. Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Neuvottomaksi, voimattomaksi ja äärettömän yksinäiseksi.

Rakastuminen on vaikea asia. Rakastaminen vielä vaikeampaa. Olen istunut junassa ja itkenyt. En jaksanut välittää minua vastapäätä istuvasta keski-ikäisestä miehestä, joka hienotunteisesti katsoi toiseen suuntaan, kun pyyhin nenäliinalla silmiäni. Luin erään aikakauslehden viimeisen sivun, siihen keskittymiskykyni juuri ja juuri riitti. Sivulla kerrottiin miehestä, joka tekee Pikku kakkonen -ohjelmaa. Mies oli minua jokusen vuoden nuorempi ja kertoi, että kun hän tulee iltaisin kotiin, hän odottaa ensin oven takana hetken, menee sitten sisään, asettautuu makuulle eteisen lattialle ja odottaa, että lapset tekevät hänen päälleen läjän. Minä en saattanut ajatella muuta, kuin että hän on on onnellinen mies. Tuntui hyvältä ajatella tasapainoa, onnea ja ihmisläjää. Minun silmieni edessä aukesivat vain tuhruisten lumivallien reunustamat kokolailla sulat pellot ja vinot ladot, jotka väreilivät kyynelkalvojen alla.

Kirjoitin kotiin tultuani myös kirjeen, jonka kirjoittaminen vaati minulta enemmän voimia kuin mikään kirjoittamani kirje ennen sitä. Sormessani on pitkä punoittava haava, jonka sain kenkäni vetoketjusta. Tuntuu, että sielussani on myös valtava, kipuileva repeämä, enkä ole varma, saanko sitä koskaan kurottua kokonaan umpeen.

Sain tänään hyvin rakkaalta ystävältäni tekstiviestin, jossa hän toivoi, että meillä olisi käytössämme kristallipallo. Mutta eihän meillä ole. Minulla on kaksi kissaa, punainen karvalankamatto ja paljon käytettyjä paperinenäliinoja. TV:ssä Katainen joraa.