Kävin lueskelemassa sinkkublogeja, koska jotenkin minua alkoi kiinnostaa, pääsisinkö vielä tunnelmaan. Elämä teki keikauksen päälaelleen ja arkeni on nyt kaikkea muuta kuin sinkkuutta. Tai no, jos olisi yksinhuoltaja ja sinkku, niin sitten ero ei olisi niin suuri. Mutta blogit, joita luin, olivat lapsettomien sinkkujen blogeja. Ihan kuulostivat tutuilta tunnelmilta, niin vähän omasta sinkkuudesta aikaa, että ymmärsin hyvin, mistä he kirjoittivat. On jännä pyöritellä itseään kuin kolikkoa ja nähdä elämän ja itsensä monelta kantilta.
Eräs kirjoittaja purki ärtymystään siitä, miten hänen sisarensa käyttää äitiä lastenhoitajana, kun lapsia on vain yksi. Tuli huono omatunto ja pieni suuttumuskin. Mistä suuttumus yleensä johtuu? Siitä, että joku sohaisee kipeään paikkaan, eli on oikeassa. Minun piti oikein pulahtaa omaan itseeni. En tiedä, missä olosuhteissa kirjoittajan sisar lapsensa kanssa elää, mutta itsehän olen paljon kaksin lapsen kanssa. Juuri näissä kaksinolotilanteissä äitini on ollut (ja on) korvaamaton apu ja tuki.
Vastuu lapsesta on niin kokonaisvaltainen asia, etten olisi voinut sitä koskaan ennalta kuvitella - enkä edes uskoa. Olen ollut mielestäni suhteellisen vaativissakin työtehtävissä myös ulkomailla dedisten painaessa päälle ja löytänyt itseni toimistolta klo kolme yöllä. Silti äitiys on paljon rankempaa ja rutkasti vaativampaa kuin mikään tällainen työperäinen stressi. Miksikö? Äitiys ei anna lomaa, edes unissaan ei unohda olevansa äiti. Tietoisuus lapsen olemassaolosta ja sen myötä vastuusta on jatkuvasti läsnä, puhumattakaan pelosta, että jotain pahaa tapahtuu.
Tämä vuodatus yritti siis kuvata äitiyden stressaavuutta. Vaikka lapsen kanssa kotona olemista kutsutaan nimityksillä äitiysloma tai hoitovapaa, ei sellaiseen elämään sisälly lomaa saatikka vapautta. Tämäkin on toki hyvin subjektiivinen kokemus, toiset varmasti ottavat äitiyden paljon kepeämminkin. Ehkä tähän omaan kokemukseeni vaikuttaa se, että olen kokenut myös lapsettomuuden ja saanut esikoiseni korkealla iällä ja suhtaudun äitiyteeni äärimmäisen vakavasti. En muutoinkaan ole koskaan suhtautunut elämään kepeästi, vaan enemmänkin analyyttisesti ja pohdiskelevasti. Kuulostaa tylsältä elämäntavalta, mutta onneksi positiivisen pohjavireeni ja humoristisen luonteenlaatuni vuoksi se ei ole ollut ihan niin tylsää (uskotko?).
Omaa äitiäni en ole juurikaan pyytänyt lapsenvahdiksi. Lapsi lähestyy kahden vuoden rajapyykkiä yhden käden sormissa on laskettavissa ne kerrat, jolloin olemme Miehen kanssa käyneet ulkona kaksin, niin että äiti on yhdessä isäni kanssa vahtinut lasta eikä silloinkaan kertaakaan niin, että he olisivat laittaneet lasta nukkumaan.
Töitä olen tehnyt kotoa käsin ja silloin olen muutamia kertoja pyytänyt äitiäni avuksi. Huomasin kuitenkin, että se, että olin nimenomaisesti pyytänyt häntä hoitajaksi, tuntui hänestä liialliselta vastuulta, joten olen sen jälkeen koettanut viimeiseen asti olla pyytämättä häntä ja tehnyt työtä lapsen päiväuniaikana ja iltaisin, kun tämä on mennyt nukkumaan. Äitini kuitenkin on vapaaehtoisesti läsnä todella usein silloin, kun olemme kaksin ja lapsen suhde häneen on läheinen. Kun oven takaa kuuluu rapinaa, hän havahtuu heti puuhistaan ja sanoo toivorikkaasti: "mummo". Mummolla on aikaa ja motivaatiota leikkiin ja hänelle aika lapsenlapsen kanssa on arvokasta ja ikävä tulee helposti - kuten tulee lapsellekin mummoa.
Puolustuspuheenvuoroni ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että joku saattaa tuntea olonsa syrjäytetyksi, kuten kyseinen sinkkublogin kirjoittaja. Tai ainakin ärtyneeksi siitä että minä tai kaltaiseni äiti saa apua, kun hänellä on niin "vaikeaa". Oli miten oli, ilman äitiäni olisin varmasti flipannut. Hänen apunsa ja läsnäolonsa on ollut meille sanoinkuvaamattoman arvokasta ja olen tämän hänelle monesti kertonut: sen, miten tärkeä, rakas ja korvaamaton hän meille on. Ja oman äitiyteni kautta vasta todella ymmärrän ne uhraukset, mitä hän on omien lastensa vuoksi tehnyt. Minunkin vuokseni. Rakkaudesta.
Niin että kiitos ja anteeksi.
P.S. Tästä kirjoituksesta ei tullut oikeastaan yhtään sellainen kuin halusin eikä mitenkään tyhjentävä, mutta koska kirjoitin näin pitkän jutun, niin julkaisen sen, vaikka en olekaan siihen tyytyväinen.
Niin. Mulle tuli tästä ihan ekana mieleeni se ajatus tai oikeastaan kysymys, mikä jysähti esikoisen kanssa päähäni alkuhuuman jälkeen: koskas tästä hommasta on viikonloppu? No siitä on jo aikaa, ja täällä jo lapset niin isoja, että nyt jo ihmettelen sitä, miten hiljaista kotona voi olla, VAIKKA lapset ovat kotona! Enkä ala tähän nyt avautumaan teinimeiningistä yhtään mitään, en juuri nyt jaksa :D
VastaaPoistaApu on mahtavaa, seura kultaa, se ylipäänsä, että on joku joka jakaa ajatuksia siinä arjen tiimellyksessä. Mun vanhemmat asuvat kaukana, ja auttavat kyllä aina kun lastenvahtia tarvitaan. Jaksan yhä, näitten kaikkien äitiysvuosien jälkeenkin ihmetellä sitä suurinta äiti-ihmisen paholaista, HUONOA OMAATUNTOA siitä, että joku muu huolehtii, ruokkii, hoivaa...enkä tarkoita, ettenkö osaisi nauttia vapaudesta tai mahdollisuudesta olla esim. koulussa kokonaisen viikon, jos äitini on pyörittämässä meillä huushollia miehen tehdessä pitkää työpäivää, mutta joka tapauksessa kun sille ällöttävälle huonolle omatunnolle osaisi antaa kyytiä, niin olis aika hyvä. Ihana sinun äitisi :)
Ohhoh, tuli todella hidas reaktio tähän, anteeksi superpaljon! Minulla tosiaan on ihana äiti ja todellakaan ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa hetkeäkään, sillä oma elämä on kertakaikkiaan vain tärkeää. Oli hyvin liikuttavaa, miten olimme molemmat kommentoineet hyvin samansuuntaisin ja ymmärtävin ajatuksin Vuorovettä-blogin tilitykselle siitä, miten välillä haluaa pois ja omaan rauhaan, vaikka tottakai jokainen meistä rakastaa perhettään yli kaiken. Miten helpottavaa, että niin moni jakoi olotilan - ehdin jo hätäillä olevani epänormaali. Tietysti tulen äitiydessä aikalailla jälkijunassa enkä vielä osaa edes ajatella mitään teini-ikää.
VastaaPoistaÄitiyden keskellä on tärkeää pitää kiinni itseydestään, siitä kuka on ja mitä tarvitsee (edes ihan minimissään). Minä ainakin uskon ja toivon, että sinä olet saanut pidettyä kiinni siitä, mitä olet: herkkä taiteilijasielu, joka on hengessään väkevä. Ja olet onnistunut välittämään jotain tästä persoonastasi ja sen mukanaantuomista ihastuttavista asioista myös lapsillesi. Mikä lahja ja rikkaus! Vaan ainahan ne omat ja lahjat ja rikkaudet tuntuvat hukkuvan sinne arjen leivänmurujen ja pudonneiden pastariekaleiden keskelle, mutta ei se sitä tarkoita, ettei niitä ole.