Sattumia ja tapahtumia

Tänään lounasaikaan näin ikkunasta ihmisen, jonka hiukset oli kyllä kauniisti leikattu, mutta jonka askellus sai minut heti ajattelemaan, että hän on päihtynyt. Jostain syystä kävin päässäni dialogia tämän sivusilmällä näkemäni ihmisen kanssa, joka kertoi minulle siinä käyttävänsä huumeita ja elämänsä menneen niiden vuoksi pilalle (tapahtuukohan muille ihmisille tätä: kuvitteellisia dialogeja oman pään sisällä).

Unohdin jo vilaukselta näkemäni ihmisen, kunnes hetken kuluttua pakkasin tyttären vaunuihin ja lähdimme viemään lahjapakettia postiin kummitytön syntymäpäivän kunniaksi. Niin siinä sitten kävi, että kun tulin portista ulos, näin samaisen naisen nojaamassa liikennemerkkiin nyyhkyttäen ja nähtävästi ylen antaen. Vieressään oli ohikulkija, joka vei jotain autoonsa ja huuteli rauhoittavasti, ettei jätä naista yksin, ennenkuin "ne" tulevat. Huusin naiselle yli tien: "Pärjäättekö te?" Lyhtypylvääseen nojaava sopersi: "Anteeksi" (ilmeisesti aiheuttamaansa vaivannäköä) ja auttaja vastasi: "Pärjätään, mä olen jo soittanut". Tunsin samanaikaisesti pahaa ja hyvää mieltä. Pahaa mieltä siitä, että nojailijalle oli selvästi sattunut jotain ikävää (hän sopersi jotain sen kaltaista, kuin miksei mun miesystävä edes auttanut) ja hyvää mieltä häntä auttamaan pysähtyneen naisen vuoksi, joka oli paitsi kutsunut apua, myös selvästi lupautunut pysymään toisen turvana, kunnes apu saapuu paikalle. Tällaistakin siis vielä tapahtuu.

Kuulin, että eräs tuntemani mieshenkilö oli eronnut. Hän tuli mieleeni, sillä joskus hänkin pysähtyi kysymään eräältä vanhemmalta rouvalta, oliko kaikki hyvin, kun hän potkutteli rullapotkukelkallaan omituisessa paikassa. Rouva oli vain eksynyt jotain paikkaa etsiessään, mutta oli kovasti otettu huolenpidosta. Minäkin olin otettu siitä, että mies huolehti. Lähti oikein varta vasten rouvan perään. Siinä siis jollekulle hyvä mies. Sellaiselle, joka osaisi sanoa hänelle nätisti, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse, jotta lopputuloksesta tulisi hyvä. Joskus voi delegoida. Koska jos kaiken tekee itse, jää joskus asioiden siten luiskahtaessa puolisolle aikaa noin nolla tuntia päivässä ja viikossa ja kuukaudessa ja silloin saattaa käydä niin, että se toinen kaikessa hiljaisuudessa liukuu pois otteesta ja kaiken kukkuraksi sinne vuoteeseen, parisängyn keskivaiheille ja ennen toisiaan ymmärtäneiden mielten väliin kasvaa huomaamatta Grand Canyon. Ja jos se pääsee rauhassa repeämään ja kasvamaan, niin saa olla aikamoinen Houdini, jos sen aikoo kuroa umpeen ja ehjäksi. Harvat siihen pystyvät. Jotkut eivät myöhemminkään osaa sanoa, mitä tapahtui. Mutta niin minä luulen siinä käyneen.

Hyvä mies siis vapaana sellaiselle, joka osaa kesyttää 'Kaikki pittäis ite tehä' -miehen. Komeakin on, sääli hyvää parisuhdetta.

Sellaista se on, elämä.