Olen ottanut missiokseni tarkkailla joka päivä kymmenen päivän sääennustetta (joskus useammankin kerran päivässä) siinä toivossa, että putken päässä näkyisi valoa. Mies suhtautuu harrastukseeni vähän nuivasti ja on oikeastaan välinpitämätön sään suhteen, "kunhan ei sada". Minä taas jotenkin kaipaan kesää, jos nyt ei ihan helteitä niin ainakin lähempänä 20 astetta pyörivää säätä kuin 10, jota nytkin ollaan lähempänä.
Lähdin kuulostelemaan äsken tuossa oloani tarkemmin ja päädyin siihen, että kärsin jotain pitäis tapahtua -syndroomasta. Liekö tämä muille tuttu ilmiö. Tulee olo, että elämä junnaa paikallaan ja jotain pitäisi tapahtua. Mitään käsitystä tästä jostakin ei ole. Sitä miettii kodin raivausta turhasta tavarasta (olen aloittanut tämän projektin monasti ja päässytkin eroon tavarasta, mutta sitä sikiää koko ajan lisää ja tyhjät kolot kaapeissa täyttyvät uudelleen) ja kaikenlaisista muista projekteista, kuten bataatin kasvattamisesta köynnökseksi. Tai parvekevalaistuksen hankkimisesta syyskesää varten (jos silloin sää sallisi ulkonaolon).
Ihan ensiksi olisi kuitenkin juhannus vietettävänä. Pitää odotella Mies palautuvaksi asioitireissultaan kotiin ja miettiä hänen kanssaan strategioita. On ihan talviuninen olo, taidan olla muumien sukua, vaikkakin ajoittainen rauhattomuuteni ja tilanteista pakeneminen viittaa nuuskamuikkuisuuteen. Arkuus ja taipuvaisuus ajoittaiseen hedonismiin on silti nipsuisuutta ja lapsen syntymän ja kasvun myötä minuun tuntuu iskostuneen myös temperamenttisuutta pikkumyiseen tapaan. Ja koska kiinnostun hemulimaisesti yksityiskohdista ja olen ajoittain ärsyttävä ja ikävä kuin haisuli, vaikkakin suurimman osan kaikista päivistä toki täällä muumimammailen, voidaan kai päätellä että olen nielaissut muumilaakson. Se selittäisikin aika monta juttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti