Heräsin aamulla lentämisuneen. Tai oikeammin siihen, ettei lentämiseni oikein sujunut. Unissa ei koskaan oikeastaan voi tietää, onnistuuko irtoaminen maan pinnasta. Siihen on aina keskityttävä äärimmäisen intensiivisesti ja ikäänkuin luotettava siihen, että on ilmaa kevyempi. Ja silloin nousee, tai saattaa nousta ihanaan, kahleettomaan liitoon ja kohota niin korkealle kuin haluaa tai uskaltaa. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut nostetta kuin ehkä metrin korkeuteen ja sitten en lopulta enää siihenkään. En ehkä luottanut itseeni tarpeeksi. Uskon kuitenkin, että tulevina öinä nousen vielä kantavammille näkymättömille siivilleni.
Kuulin, että Miehen ystävälle oli syntynyt vauva. Ajattelin askarrella heille viikonlopun aikana jonkinlaisen onnittelukortin. Pitäisiköhän pikkuiselle kutoa vielä töppösetkin? Ehtisinköhän, minulla on periaatteessa vapaa viikonloppu, jonka tosin olen aikatauluttanut kaikenlaiseen hyödylliseen toimintaan, kuten siivoamiseen ja pyykinpesuun. Mutta aikaa on kuitenkin kaksi päivää, ei kai pyykkiäkään voi loputtomiin pestä tahikka tiskejä tiskata? Kaapissa olisi vielä pieni keränen unelmanpehmeää alpakkalankaa.
Mietin tuoreen äidin tuntoja. Onko hän ihmeissään, hämmentynyt, äärettömän onnellinen, huolissaan, onko hänellä kipuja, pelkoja? Entä isä? Luotaileeko hän isyyttään itsestään: tunnenko minä nyt oloni erilaiseksi, kypsemmäksi, vahvemmaksi, isäksi. Isäksi muututaan yhtä nopeasti kuin äidiksi, mutta todellisuudessa kasvu vanhemmuuteen tapahtunee paljon hitaammin.
Mutta eritoten minuun luo lämpöä sen seikan ajatteleminen, että uuden elämän alkuunsaattaminen ilmentää suurta luottamusta ihmisyyteen. Uskoa siihen, että voimme tarjota lapsillemme vielä maailman, jossa on humaaniutta, naurua, huolenpitoa, linnunlaulua, mehiläisten surinaa, laineen liplatusta, kesäöiden lämmintä ja upottavaa hiljaisuutta.
Vähän kadehdin ihmisiä, jotka näkevät lentämisunia - itse en muista ikinä nähneeni, höh.
VastaaPoistaKivaa, kun täälläkin kakkonen on ykkönen :) Niin sitä vain oppii "tuntemaan" virtuaalissakin ihmisiä, ettei yllätä yhtään.
Lentämisunet ovat kieltämättä hienoja, mutta niiden kylkiäisenä tulevat myös putoamisunet, joita en kyllä voi suositella. Niissä nimittäin pudotaan todella korkealta ja se tuntuu todella epämukavalta. Olen sellainen unimaailman benji-hyppääjä :)
VastaaPoistaHieno profiilikuva sinulla. Olen lukenut tekstejäsi syötteenlukijasta, joten en ole huomannut, koska sen olet päivittänyt.
Todentotta, ne bloggaajat, jotka on itselleen ja arvomaailmalleen läheisimmiksi kokenut ovat tosiaan valinneet kaikki kakkosen ykköseksi. Se tuntuu mukavalta, kieltämättä.
Mulla on joskus valvetilassa sellaisia putoamiskokemuksia, etenkin väsyneenä, mutta putoamisunia en kai näe, en ainakaan muista nähneeni. Sä olet sitten varsinainen extreme-hurjapää unissasi!
VastaaPoistaVähän hirvittää olla näin tunnistettavalla kuvalla täällä, mutta ajattelin että oli jo aika päivittää se ikivanha kuva vähän tuoreempaan :) Musta ei kovin montaa onnistunutta otosta viime vuosilta ole (tai kuvia ylipäätään) mutta tämän kelpuutan.
Ja joo, niin tuntuu :)
Myönnettäköön, että varovainen luonteeni kyllä ilmenee näissä extreme-unissa, putoamisunissakin (pudotus on aina kymmeniä metrejä, ellei enemmän) vatsassa viiltää ja koko matkan ajan yrittää olla ajattelematta iskeytymistä maahan (joka ei sitten lopulta koskaan tunnu miltään). Lentäessä taas varon aina nousemasta liian korkealle, turvallisimmalta tuntuu lennellä rakennusten sisällä katonrajassa: siellä olen ulottumattomissa (jos minua vaikka joku jahtaa), mutta en kuitenkaan pääse nousemaan liian korkealle. Tosi rohkeaa ;).
VastaaPoistaMinusta on mukavaa, että sain sinulle kasvot. Ensin ajatuksia, sitten niille kasvot. Yleensä ihmiset oppii tuntemaan toisin päin. Sinulla ei ole kyllä mitään syytä piileskellä, sillä kirjoituksissasi ei ole mitään sellaista, ettetkö voisi pyrkiä presidentiksi - ei sieltä lokaa löydy vastapuolen heitettäväksi. Näin ajankohtaisena esimerkkinä.