Sain joululahjaksi kaksi kirjaa: Katja Ketun Kätilön ja Johanna Sinisalon Enkelten verta. Katja Kettu voitti myös Blogistanian Finlandian. Minäkin kyllä olin kirjasta vaikuttunut, mutta samalla minua häiritsi Ketun valitsema kirjoitustapa, jonka tehokeinona olivat itsekeksityt ja mielestäni kertojanääneen vaikeasti istuvat uusilmaisut. Itse teos oli samaan tapaan terävä, kuin kaikki havainnot silloin, kun on kokenut suuren järkytyksen. Silloin kadulla lojuva tallautunut suklaapatukan käärekin vaikuttaa siltä, että sen reunat erottuvat asfaltista kirkuvasti ja se on vain pakko painaa mieleen kaikkine yksityiskohtineen. Ja kyllä, minä myös itkin ääneen kirjaa lukiessani. Tästä seikasta huolimatta muutaman kerran kirjaa lukiessani jouduin nostamaan katseeni ja antamaan ärsyynnykseni laskea. Loppua kohden tyyliin kuitenkin tottui ja toisaalta mietin, oliko se Katjan valinta vieraannuttaa sekä itsensä että lukija maailmasta, joka kuitenkin on lähes liian rujo ajateltavaksi. Kaiken kaikkiaan kirja oli reilusti plussan puolella.
Nyt olen kuitenkin aloittanut Sinisalon kirjan Enkelten verta. Mitään hymistelyä ei Sinisalokaan kirjoissaan viljele, ja tässäkin kirjassaan hän sohii miellyttävästi omien ajatusten muurahaispesään. Hän on istuttanut kirjaansa hyvin elävästi ja uskottavasti myös blogimaailman, mikä taas saa kirjan tuntumaan kammottavan todelliselta. Minulla on ollut suuri kiusaus jo alkaa tehdä google-hakuja siitä, mikä hänen kirjoittamastaan tiedosta on faktaa ja mikä fiktiota. Minua estää oikeastaan vain se seikka, että olen huolissani siitä, että suurin osa on totta.
Olen kirjassa tällä hetkellä miltei puolessavälissä. Luen kirjaa aina sillä välin, kun Mies vetäytyy omaan tilaansa rumpaloimaan. Hän on hyvä, ällistyttävän nopea. Eilen yritin seurata hänen käsiensä liikkeitä silloin, kun kapulat liikkuivat niin nopeasti, että piirsivät ilmaan pelkkää itsensäväristä viivaa. Liikerata oli kuitenkin liian nopea hahmotettavaksi, enkä halunnut kysyä, miten hän sen tekee. Olen aina ajatellut, että jos pieneltä koiralta kysyisi, miten tämä onnistuu kipittämään pikkujaloillaan niin kovaa kompastumatta, se sotkeentuisi välittömästi jalkoihinsa ne tiedostettuaan ja muksahtaisi vatsalleen.
Mitä kirjaan tulee, niin ellei Sinisalo jostain ällistyttävästä syystä muksahda vatsalleen (ehkä niinkin voi käydä, jos joku liiaksi kiinnittää hänen huomionsa siihen, miksi hän pystyy tuottamaan sanoja ja ajatuksia ja kirjoittamaan), niin uskon, että hän tulee päihittämään Ketun omalla henkilökohtaisella lukulistallani. Eräänä iltana otin kirjan mukaani vuoteeseen lukeakseni vain pari sivua ja juuri sen toisen sivun lopussa – argh, hirveä koukku. Ei kertakaikkiaan voinut lopettaa siihen, vaikka seuraava työpäivä sujui sitten hivenen silmä kourassa.
Loppukevennyksenä voinen kertoa, että kissatyttöni päätti tänään alkaa huoltaa Miehen siilitukkaa nuolemalla sitä syvällä paatoksella. Yritimme saada tapauksen taltioitua, mutta Miehen kännykän videokuvaus päätti kaatua juuri silloin. Miehen irvistys ja kissan hartaus olivat kuitenkin kerrassaan hupaisaa seurattavaa. Lopulta totesin kissalle saman kuin totean sille silloinkin, kun tämä ottaa puhdistusprojektikseen keittiössä sijaitsevan lattiaharjan: kiitos, mutta tuo ei ole tarpeen, liian iso urakka sinulle.
Hyvää sunnuntainjatkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti