Rooiboksen katsauksesta viime vuoteen ymmärsin yhtäkkiä, että hetkinen, minähän muistan hänen reissunsa Uuteen-Seelantiin (oma lähin kontaktini kyseiseen maahan on Taru sormusten herrasta -trilogia). Minä olen kirjoittanut blogiani jo kohta puolitoista vuotta, ja kokenut sinä aikana monia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni. Enemmän minua kuitenkin säpsähdytti sen seikan ymmärtäminen, että olen seurannut monen bloginkirjoittajan elämää jo vuoden ajan, enemmänkin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa olen ehtinyt olla vähemmän yhteydessä ja läsnä kuin näiden ihmisten elämässä. Osalle heistä olen suhteellisen näkymätön, saattaa olla joitakin, joiden kirjoitusta en ole kommentoinut koskaan.
Lumikko osui naulan kantaan kirjoituksessaan siitä, että blogipäiväkirjoja usein pidetään jonkinlaisena itsensäpaljasteluna. Sitä jopa paheksutaan, jääväthän kirjoituksemme elämään tänne verkkojen verkkoon määrittelemättömäksi ajaksi. No, onpahan vähemmän painetta sitten kirjoittaa se oikea kirja. Ja mitä oikeisiin kirjoihin tulee, oli hyvin oivaltavaa mainita, että ensimmäisiä omaelämäkerrallisia kirjojakaan ei katsottu hyvällä. Mikähän siinä on?
Onko sitten lopulta niin, että se, mikä on kaikkein yksityisintä on kuitenkin kaikkein yleisintä? Ainakin itse huomaan hakeutuvani lukemaan blogeja, joiden kirjoittajat jakavat arvomaailmani tavalla tai toisella. Ehkä aikanaan julkaistuissa kirjoissa ihmisiä on kammottanut lukea toisen ajatuksista, sillä paitsi että ne ovat olleet uhkarohkean rehellisiä ja raakoja, ne saattoivat hyvinkin sivuta lukijan omia mielenliikkeitä, ehkäpä juuri niitä ajatuksia, joita ei haluaisi myöntää itsellään olleen. Vaikea sanoa.
En kuitenkaan koe, että yksikään niistä bloginpitäjistä, joiden kirjoituksia itse seuraan, paljastaisi itsestään jotakin “liikaa”. He määrittävät itse rajansa ja on rohkeutta sanoa ääneen omia syvimpiä ajatuksiaan.
Kylläpäs minä nyt kiertelen ja kaartelen. Tarkoitukseni on sanoa: kiitos että kirjoitatte.
Kiitos itsellesi, että kirjoitat, Karenina Unska :). Ja siinä olet oikeassa, että on jännä huomata, miten blogiystävistä tietää paljon ja miten heidän arkeensa on enemmän kosketuksissa kuin joidenkin live-ystävien. Se on jännää.
VastaaPoistaKiitos itsellesi! Tämä tuntui hyvältä lukea senkin takia, että kyllä minä joskus murehdin paljastaneeni itsestäni liikaa. Siis pelkään sitä, mitä muut ajattelevat, joko minusta tai vain siitä, että niin avoimesti (?) kerron jostain asiasta.
VastaaPoistaA-P:n kanssa juteltiin aiheesta, ja hän oli sitä mieltä, että Suomessa paheksutaan yleensäkin kaikkea itsensä esiintuomista ja ajatellaan helposti että "kuka tuokin kuvittelee olevansa". Sitten kun jostakusta tulee tunnustettu kirjailija, on heti ikään kuin hyväksyttävämpää, jos hän kirjoittaa omasta elämästään. Ehkä Suomessa tosiaan on vähän sellainen vaatimattomuutta ja vaitonaisuutta hyveinä korostava kulttuuri, eikä kovin avomielinen omista asioistaan lörpöttely sovi yksiin sen kanssa.
Rooibos: Tosiaan bloggaamisessa on hyvin ovelia puolia. Toki voisin puhua ystävilleni niistä asioista, joista blogiinkin kirjoitan, mutta monet elävät elämänsä ruuhavuosia isompien ja pienempien perheidensä kanssa ja joskus tapaamisvälit pääsevät venymään. Osalle ystävistä olen tosin kertonut blogistani ja he voivat halutessaan käydä päivittämässä kuulumiseni täältä.
VastaaPoistaIkäänkuin huomaamattani blogista on tullut päiväkirjani: elämäni tapahtumat on tänne kirjattu lähes puolentoista vuoden ajalta, ja vaikka jotain en olisi aivan ääneen sanonutkaan, saatan silti itse kelata aikaa taaksepäin tämän avulla ja muistaa.
Lumikko: Niin tosiaan, mitähän sitä tarkalleen ottaen pelkää silloin, kun on huolissaan siitä, kertooko liikaa itsestään. Ehkä samaa kuin muissa ihmissuhteissa, joskus omia tunteita, arvoja tai kokemuksia voidaan käyttää lyömäaseena, koska on paljastanut omat Akilleen kantapäänsä.
Mutta eivätpä nekään ihmiset, jotka oikeasti ovat "jotakin", muuta ole kuin ihmisiä kuitenkaan. Ei meidän kaikkien pidä olla tiedemiehiä, nobelisteja, kirjailijoita tai taiteilijota ollaksemme elämämme ja sitä kirjoittamisen arvoisia. Emmekä pakota ketään lukemaan ajatuksiamme. Minusta on hurmaavaa, että jotkut haluavat omasta tahdosta sivuta minun elämääni. Myönnän, että olen melko hurmaantunut sanoihin ja kirjoituksiin, elämiin. Odotan uusia päiviä ja syötteenlukijassa tummina palavia uusia otsikoita kuin pieniä lahjoja. Kauniita, värikkäitä perhosia ne ovat, jotka laskeutuvat kämmenselälle ja saavat sielun nauramaan - tai itkemään.
Ja piti kirjoittamani, että ... "jotkut haluavat omasta tahdostaan", nyt ei jaksa koko vastausta poistaa virheen oikaisemiseksi :)
VastaaPoistaSamat sanat! En minäkään tapaa joitakin IRL ystäviäni juuri muutamaa hassua kertaa vuodessa enempää, jos siis silloinkaan. Josta voikin esittää kysymyksen, ovatko he sitten niitä ihan oikeita ystäviä, vai olisiko voinut käydä niin, että muutama ihana ihminen johon olen kirjoittamalla tutustunut, on muodostunut minulle läheisemmäksi kuin vanhat kaverini? Itse olen blogini kautta löytänyt muun muassa toisella puolella Suomea syntyneen kaksoissisareni - näin me tunnemme molemmat!
VastaaPoistaKirjoittaminen asettaa ihmisen alttiimmaksi ja paljaammaksi, vaikka rajat yksityisyyteen olisivat suhteellisen tiukat. Jos seuraa jonkun ihmisen blogia pidempään, oppii lukemaan myös rivien välistä.
Kiitos siis itsellesi, että kirjoitat!!!
Olen itsekin yrittänyt miettiä, mitä nämä blogi-ihmiset sitten oikein ovat. En ole yhtään heistä tavannut oikeassa elämässä. On mahdollista, että todellisessakin elämässä yhteys löytyisi, sillä jonkin yhteisen arvomaailman ja tarttumapinnan kautta toisen blogia alkaa seurata. Ja blogimaailma tosiaan on paljaampi kuin tosielämä, tässähän hypätään suoraan kaikkien "kaunis ilma tänään" -kepeyksien yli suoraan asian ytimeen. Ihmisestä on helpompi saada ote.
VastaaPoistaItse olen ainakin iloinen siitä, että reaalimaailman rinnalle on tullut joukko virtuaalisia ihmisiä - kuitenkin oikeita ihmisiä siellä jossain ja kuten sinulle on käynyt, voi joukosta löytyä oikea sielunsisar. Mikäs sen parempaa.