Tänään kun saavuin töistä kotiin olin täynnä rauhallista hyväntuulista hyrinää. Vaatenaulakolla pysähdyin ja mietin, että tässäkö minun joulumieleni nyt sitten on: arkisen työpäivän jälkeen loskan läpi lähes kuivin kengin kotiin selvinneenä. Olkoon sitten niin. Kuusi on sentään vielä tallella, viemme sen Miehen kanssa pois vasta loppiaisena. Aiomme korvata kuusen rummuilla. Mies tuo mukanaan kokonaisen rumpusetin. Olen mielessäni yrittänyt sijoitella sitä asuntoni jokaiseen huoneeseen ja huomioida samalla seinänaapurit. Tällaista asiaa ajatellessa he tuntuvat olevan joka puolella liian lähellä. Toki ongelma on ratkaistavissa – sen on oltava, jos on valinnut mustapartaisen rumpalipojan. Paramppamppamppam.
Mustavalkoinen kolli on piilottanut tassunsa alleen ja parkkeerannut fleece-huovan päälle. Kissa kävi putsaamassa lajitoveriaan, mutta heillä on kommunikaatiokatko, jolle minä en voi mitään. Suurensuuri kollinpoikani suorittaa puhdistamisrituaalejaan niin kovin innokkaasti, rivakasti, voimalla ja olemattomia takkuja raivokkasti purren selvitellen. Pienenpieni kissatyttö alistuu aluksi korvat päätä myöden kohtaloonsa, mutta nousee sitten kapinaan: kerta kerran jälkeen sama juttu. Kissatappelu. Vaikka aina minä yritän kollille puhua rauhallisella äänellä, että: “nätisti, nätisti”.
Vaan emmepä me ihmisetkään aina tule toisiamme ymmärtämään, vaikka meillä on sentään kieli, jolla viestimme välittää. Loputtomasti emme mekään aina jaksa vetää korviamme luimuun ja alistua kohtaloomme. Toisinaan mekin sitten nousemme, murisemme, puremme ja kynsimme.
Sellaista se on, elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti