Kymmenen minuutin etäisyydellä syyskuusta kirjoitan tällä hetkellä. Heitän hyvästit elokuulle, siirryn sekä haikein että odottavin mielin kohti syksyä, viileyttä, pimeneviä iltoja, lehtien rahinaa.
Tulkaa mukaan!
keskiviikko 31. elokuuta 2011
tiistai 30. elokuuta 2011
Kymmenen kaunista
Tänä iltana en halua ajatella mitään ikäviä tai raskaita ajatuksia. Jos ajattelen hyviä, mieleeni tulee seuraavia asioita:
Kissan kehräys
Oma koti
Miehen nauravat silmät
Yöuinti
Ystävät
Kynttilöiden valaisemat syysyöt
Huumori
Kummilapsen halaus
Kirjoittaminen
Lukeminen
Minulla on edelleen kesken Sattumuksia Brooklynissa. Olen väsynyt, sillä olen tänään tehnyt sekä pyöräily- että kävelylenkin. Siksi aionkin pestä hampaani, pujahtaa omaan turvalliseen vuoteeseeni ja hetken nauttia sanojen ja ymmärtämisen aiheuttamasta mielihyvästä.
Tänään on ollut hyvä päivä.
Kissan kehräys
Oma koti
Miehen nauravat silmät
Yöuinti
Ystävät
Kynttilöiden valaisemat syysyöt
Huumori
Kummilapsen halaus
Kirjoittaminen
Lukeminen
Minulla on edelleen kesken Sattumuksia Brooklynissa. Olen väsynyt, sillä olen tänään tehnyt sekä pyöräily- että kävelylenkin. Siksi aionkin pestä hampaani, pujahtaa omaan turvalliseen vuoteeseeni ja hetken nauttia sanojen ja ymmärtämisen aiheuttamasta mielihyvästä.
Tänään on ollut hyvä päivä.
lauantai 27. elokuuta 2011
Lauteilla
Olen kadottanut yöuneni. Ovathan ne joskus ennenkin toki kadoksissa olleet, mutta eivät aivan siten, kuin nyt. Muutaman yön nukuin jo kotona heikohkosti, sitten yhden todella huonosti (vain muutaman tunnin) ja sitten tuli viime yö, kaiken unettomuuden äiti.
Lepäsin Miehen rinnalla ja kuulin, miten hän vaipui heti uneen vierelläni. Vaihdoin asentoa. Hän virkosi sen verran, että ynähti unissaan ja siirsi kätensä lepäämään uuteen kohtaan kehollani ja vaipui uudelleen tasaiseen suloiseen unihengitykseensä. Minä sen sijaan jatkoin pyörimistäni, ja hän ynähtelyään. Lopulta päätin olla jatkamatta hänen yöunensa häiritsemistä ja nousin vuoteesta. Mietin mitä tehdä, en halunnut sytyttää valoja.
Lopulta löysin itseni istumasta kylmän saunan lauteilta seuranani Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjaa suositteli minulle läheinen ystävätär ja tulin maininneeksi siitä naapurilleni, jolle kirjailija oli ennestään tuttu ja joka asiasta innostuneena oli ostanut kirjasta pehmeäkantisen version. Niinpä minä reissuun lähtiessäni menin naapurin oven taakse ja pyysin kirjaa matkalukemiseksi ja sen myös sain. Onneksi, sillä se pelasti perjantain ja lauantain välisen yön, ainakin sen valveosion.
Kirja ei nimittäin tuottanut pettymystä. Se oli hersyvä ja suorapuheinen, mutta ei yliampuva. Lähtiessäni Miehen vierestä olin tuskainen ja hätääntynyt, mutta jo sivulle 40 päästyäni minä olin hymähdellyt lauteilla ääneen moneen kertaan. Ja kun palasin vuoteeseen, ahteri sievästi viivoitettuna sain uni saapui luokseni, sillä kirjan leppoisan itseironinen sävy oli tarttunut minuun. Kertasin huolellisesti siihen mennessä lukemani mielessäni ja sen jälkeen minut valtasi ihana pehmeä unohdus.
Toivottavasti uni ei karta minua enää tänä iltana, mutta jos karttaa, on minulla sentään rapiseva ystäväni ja saunan hämyisä valaistus.
Lepäsin Miehen rinnalla ja kuulin, miten hän vaipui heti uneen vierelläni. Vaihdoin asentoa. Hän virkosi sen verran, että ynähti unissaan ja siirsi kätensä lepäämään uuteen kohtaan kehollani ja vaipui uudelleen tasaiseen suloiseen unihengitykseensä. Minä sen sijaan jatkoin pyörimistäni, ja hän ynähtelyään. Lopulta päätin olla jatkamatta hänen yöunensa häiritsemistä ja nousin vuoteesta. Mietin mitä tehdä, en halunnut sytyttää valoja.
Lopulta löysin itseni istumasta kylmän saunan lauteilta seuranani Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjaa suositteli minulle läheinen ystävätär ja tulin maininneeksi siitä naapurilleni, jolle kirjailija oli ennestään tuttu ja joka asiasta innostuneena oli ostanut kirjasta pehmeäkantisen version. Niinpä minä reissuun lähtiessäni menin naapurin oven taakse ja pyysin kirjaa matkalukemiseksi ja sen myös sain. Onneksi, sillä se pelasti perjantain ja lauantain välisen yön, ainakin sen valveosion.
Kirja ei nimittäin tuottanut pettymystä. Se oli hersyvä ja suorapuheinen, mutta ei yliampuva. Lähtiessäni Miehen vierestä olin tuskainen ja hätääntynyt, mutta jo sivulle 40 päästyäni minä olin hymähdellyt lauteilla ääneen moneen kertaan. Ja kun palasin vuoteeseen, ahteri sievästi viivoitettuna sain uni saapui luokseni, sillä kirjan leppoisan itseironinen sävy oli tarttunut minuun. Kertasin huolellisesti siihen mennessä lukemani mielessäni ja sen jälkeen minut valtasi ihana pehmeä unohdus.
Toivottavasti uni ei karta minua enää tänä iltana, mutta jos karttaa, on minulla sentään rapiseva ystäväni ja saunan hämyisä valaistus.
torstai 25. elokuuta 2011
Happamoituminen
Sopulit kuulemma vaeltavat. Lapissa. Eivät varmaan siinä mielessä kuin ihmiset, koska niillä ei ole rinkkoja, laavuja eikä makkaraa. En tiedä mistä, enkä mihin. En sitäkään, vaeltavatko ne joka vuosi, minä en ole ainakaan nähnyt syksyllä Lapissa sopuleja, vaikka olen siellä syksyllä ollut ruskaa ihailemassa. Jos rehellinen olen (ja minähän olen), en ole koskaan nähnyt sopulin sopulia. Sen sijaan mitä Lapin ruskaan tulee, sitä voin suositella lämpimästi kaikille, jotka eivät vielä sitä ole nähneet, se on nimittäin jotain ihan muuta kuin täällä etelässä. Ja etelällä tarkoitettakoon tässä yhteydessä kaikkea, mikä sijaitsee Tampereen alapuolella.
Kissa lipittää vettä keittiössä. Minä syön valkoiselta teema-lautaselta kuivattua ruisleipää. Sen pitäisi olla täysin kuivaa ja rapeaa, mutta se on oikeammin sitkeää ja hapanta. Minunkin pitäisi olla sitkeämpi, mutta johtaakohan sekin pyrkimys väistämättä myös happamuuteen? Niin pelkään.
Vieressä odottaa kasa postia, on aivan hiljaista. Kissa istuu sohvalla häntä minuun päin ja tuijottaa seinää. Voisi kuvitella mielenilmaukseksi, mutta mitä luultavammin ei sitä kuitenkaan ole. Toinen kissa sen sijaan katselee itseään peilistä eteisen lattialla. Tyttökissa tekee tätä paljon, luulen, että se tunnistaa peilikuvansa ja näky miellyttää sen silmää.
Voisipa aina ajatella samoin itsestään.
Kissa lipittää vettä keittiössä. Minä syön valkoiselta teema-lautaselta kuivattua ruisleipää. Sen pitäisi olla täysin kuivaa ja rapeaa, mutta se on oikeammin sitkeää ja hapanta. Minunkin pitäisi olla sitkeämpi, mutta johtaakohan sekin pyrkimys väistämättä myös happamuuteen? Niin pelkään.
Vieressä odottaa kasa postia, on aivan hiljaista. Kissa istuu sohvalla häntä minuun päin ja tuijottaa seinää. Voisi kuvitella mielenilmaukseksi, mutta mitä luultavammin ei sitä kuitenkaan ole. Toinen kissa sen sijaan katselee itseään peilistä eteisen lattialla. Tyttökissa tekee tätä paljon, luulen, että se tunnistaa peilikuvansa ja näky miellyttää sen silmää.
Voisipa aina ajatella samoin itsestään.
Kirkkaalta taivaalta
Minä pesin tänään ikkunan. Sen ainoan suuren ikkunan, joka jäi pesemättömäksi sen jälkeen, kun Mies kodissani asensi ikkunoihini sälekaihtimet. Mies on aika taitava, havainnoin sen helppouden, jolla hän teki reikiä ikkunanpuitteisiin. Hän on sen kaltainen ihminen, joka voisi rakentaa talon tai korjata kesämökin saunaa. Nyt hän asensi sälekaihtimia ja minä tarjoilin hänelle janojuomaa. Itse pesin ikkunoita samalla kun hän asensi kaihtimia, jos niitä ei laskenut ikkunan eteen, saattoi kuvitella, ettei ikkunaa ole. Tunsi ihmetystä siitä, että näki ulkona puiden huojuvan tuulessa, muttei saattanut tuntea tuulta kasvoillaan ja hiuksissaan.
Aikaisemmin päivällä kävin juhlimassa isän syntymäpäivää. Hänellä on väärä syntymäpäivä. Oikeaa syntymäpäivää en tiedä. Isän äiti oli nimittäin vahvatahtoinen nainen. Ja kun hän kirkolle mennessään väitti muistavansa, koska on lapsensa synnyttänyt, ei kukaan uskaltanut väittää vastaan. Tuskinpa isäkään on kärsinyt syntymäpäivänsä väärästä sijoittelusta, kovin montaa päivää tai viikkoa se tuskin kuitenkaan heittää. Käsitykseni mukaan isä on syntynyt ennen virallista syntymäpäiväänsä. Lieneeköhän hänen kaltaisiaan ihmisiä Suomessa paljon?
Isä on myös kokenut oikean pallosalaman. Se tuli ukonilmalla suoraan tuvan seinästä läpi ja jätti seinään pyöreän aukon. Perhe oli tuolla hetkellä ruokailemassa, ja pöytä oli täynnä astioita. Salama oli puhdistanut pöydän ja perheen äidin se “kynsi” verinaarmuille. Isän veli sai palovamman pyllyynsä ja toinen menetti tajuntansa. Tarina ei kerro sitä, miten salama tuvasta poistui, ehkä minun pitää kysyä sitä isältä. Heidän tarinansa olisi varmasti salamantutkijoillekin mieluista kuultavaa – saatikka edelleen paikallaan seisova kotitalo, jonka seinässä reikä edelleen on.
Sitäpaitsi isä päätyi naimisiin, koska meni äidin antaminen pakkien jälkeen palauttamaan tälle Hannu Salaman (miten osuvaa) Juhannustansseja. Jäi sille tielleen, onneksi. Muuten olisi tässä blogissa melkoisen hiljaista.
Aikaisemmin päivällä kävin juhlimassa isän syntymäpäivää. Hänellä on väärä syntymäpäivä. Oikeaa syntymäpäivää en tiedä. Isän äiti oli nimittäin vahvatahtoinen nainen. Ja kun hän kirkolle mennessään väitti muistavansa, koska on lapsensa synnyttänyt, ei kukaan uskaltanut väittää vastaan. Tuskinpa isäkään on kärsinyt syntymäpäivänsä väärästä sijoittelusta, kovin montaa päivää tai viikkoa se tuskin kuitenkaan heittää. Käsitykseni mukaan isä on syntynyt ennen virallista syntymäpäiväänsä. Lieneeköhän hänen kaltaisiaan ihmisiä Suomessa paljon?
Isä on myös kokenut oikean pallosalaman. Se tuli ukonilmalla suoraan tuvan seinästä läpi ja jätti seinään pyöreän aukon. Perhe oli tuolla hetkellä ruokailemassa, ja pöytä oli täynnä astioita. Salama oli puhdistanut pöydän ja perheen äidin se “kynsi” verinaarmuille. Isän veli sai palovamman pyllyynsä ja toinen menetti tajuntansa. Tarina ei kerro sitä, miten salama tuvasta poistui, ehkä minun pitää kysyä sitä isältä. Heidän tarinansa olisi varmasti salamantutkijoillekin mieluista kuultavaa – saatikka edelleen paikallaan seisova kotitalo, jonka seinässä reikä edelleen on.
Sitäpaitsi isä päätyi naimisiin, koska meni äidin antaminen pakkien jälkeen palauttamaan tälle Hannu Salaman (miten osuvaa) Juhannustansseja. Jäi sille tielleen, onneksi. Muuten olisi tässä blogissa melkoisen hiljaista.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Resiinaton ralli
Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen oppinut, ettei metallia ja puuta ole hyvä yrittää yhdistää kuumaliimalla. Puu vielä suostui, metalli ei. Siihen typistyi uskoni kuumaliiman kaikkivoipuuteen. Kaikkea elämässä tulee kokeiltua, mutta kaikki materiaalit eivät ole yhteensovitettavissa.
Tänään näin ystävän, jota en ollut nähnyt neljään kuukauteen. Hänen koiransa muisti kuitenkin minut heti. Minut ja sen, mitä minun näkemiseni merkitsee: pitkää lenkkiä. Koira oli niin innoissaan, että se pomppi suoraan ilmaan takajaloillaan ja ulisi mielihyvästä. Remmin sai hädintuskin pujotettua paikalleen ja kiinnitettyä kaulapantaan. Ja niin me sitten lähdimme. Minä puhuin, purin itseni kuin kankakerän. Yritin pitää juonen toisesta päästä kiinni ja pökkäsin kerän alamäkeen. Kun se lähti purkautumaan, pelkäsin jo, ettei loppua tulekaan, ja jokainen lause tuntui poikivan uuden sivulauseen. Koira oli iloinen niistä jokaisesta, jokaisesta lisäaskeleesta. Vastaan tuli muitakin koiria, tuntemattomia rotuja, jackrusselinterrieri ja musta kiinanpystykorva, joka uteliaana roikotti mustikkaista kieltään tien vastakkaisella puolella. Kävelipä tien yli myös arvonsa tunteva maatiaiskissa, joka ei kiihdyttänyt askeltaan lähestyvää autoa väistääkseen, ylpeänä se tuntui odottavan auton väistävän Hänen Majasteettiaan.
Kävelimme vanhaa junarataa pitkin. Ratapölkyt olivat paikoitellen lahonneet, minä yritin olla astumatta paljaalle maalle ja pompsahtelin pölkyltä toiselle. Ihmettelin, onko askelpituuteni todella niin lyhyt, että pölkkyjen väli vaikutti pitkältä ja homma tuntui menevän silkaksi loikkimiseksi. Hyttyset etsivät jakausta palmikkojeni välistä, nostin hupparin hupun päähäni. Vielä paistoi elokuun aurinko, mutta varjon paikoissa syksyn vaanimisen saattoi jo aistia.
En haluaisi luopua kesästä vielä, vastahan se alkoi. Niin paljon suunnitelmia, niin vähän toteutumista. Toista olivat lapsuuden loputtomat kesät, joina aurinko lakkaamatta paistoi ja polvet kasvoivat rupea ja hiekkaa, ilma oli kepeää ja huoletonta hengittää ja suussa maistuivat suolaheinä ja mansikka.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Vallat ja väet
Kaadoin tänään suuresta säkistä viimeiset kissanruokanappulat väliaikaispurnukkaan, josta ne vuorostaan kaadetaan kissankuppiin. Tämä on tarpeen, sillä kuusikiloisesta kissanruokasäkistä ei ole ollenkaan kätevää kumota hillittyä määrää nappuloita kissankuppiin. Oli miten oli, kissanruokaa on ostettava lisää. Lisäksi ystävältä lainattu kirjastokirja on palautettava kirjastoon, ennen kuin hänen lainansa erääntyy. Postista on noudettava ilmanvaihtokoneen suodattimia. Minulla on pitkä luettelo suoritettavia tehtäviä. Aikuiselämä on vähän sellaista, huomaan, loputon luettelo suorittamattomia tehtäviä. Kun tekee osan, tulee uusia luettelon perälle.
Menen huomenna ystävän – tai kahden, jos olosuhteet sallivat – kera kahville. Teemme näin kerran viikossa, aina kun se vain on mahdollista. Näistä kahvihetkistä huomaa, miten nopeasti viikot vierivät ja toisaalta, miten paljon niiden aikana ehtii tapahtua. Viikossa elämä ehtii mullistua, ehtii sairastaa ja jopa parantua, jos hyvin käy. Ehtii kokea töissä kaaoksen. Ehtii järkyttyä silmittömästi. Ehtii rakastua. Mitähän huomenna?
TV:ssä mies muurautti naisen huoneen oven umpeen (siis siten, että nainen jäi huoneeseen sisäpuolelle) ja siirrätytti oven eteen valtavan puisen kaapiston, jotta kukaan ei aavistaisi, että paikassa on joskus ollut ovi. Tunsin samanlaista kuvotusta, kuin joskus, jos satun tahtomattani näkemään jotain hyvin väkivaltaista elokuvissa tai televisiossa. Se aiheuttaa melkein fyysisen kivun, tarpeen vääntelehtiä. Kokeekohan joku muu tällaisia tunteita? On silti totta, että minkäänlaista väkivaltaa ei tule sietää.
Joskus kun kuuntelen PMMP:n Joku raja -kappaletta mietin, miltä tuntuisi, jos oma mies löisi, se mies, jota rakastaa ja johon luottaa. Minä olen aina julistanut, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä. Koska se ei yleensä (teki mieli kirjoittaa, että koskaan, mutta kai sentään joskus, toivon) ole viimeinen. Tunnen oloni etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei kukaan rakastamani mies ole nostanut kättään minua kohti lyödäkseen. Tarkoitukseni oli vain miettiä, että todellinen lähteminen olisi varmasti paljon hankalampaa, kuin mitä kuvittelisi. Siksi nainen voi jäädä biisissä kuvailtuun tilanteeseen, jossa ei osaa enää toimia omaksi parhaakseen “en ole nainen, en yhtään mitään, kidutettu eläin häkissään”. Kunpa he kaikki jaksaisivat lähteä.
Menen huomenna ystävän – tai kahden, jos olosuhteet sallivat – kera kahville. Teemme näin kerran viikossa, aina kun se vain on mahdollista. Näistä kahvihetkistä huomaa, miten nopeasti viikot vierivät ja toisaalta, miten paljon niiden aikana ehtii tapahtua. Viikossa elämä ehtii mullistua, ehtii sairastaa ja jopa parantua, jos hyvin käy. Ehtii kokea töissä kaaoksen. Ehtii järkyttyä silmittömästi. Ehtii rakastua. Mitähän huomenna?
TV:ssä mies muurautti naisen huoneen oven umpeen (siis siten, että nainen jäi huoneeseen sisäpuolelle) ja siirrätytti oven eteen valtavan puisen kaapiston, jotta kukaan ei aavistaisi, että paikassa on joskus ollut ovi. Tunsin samanlaista kuvotusta, kuin joskus, jos satun tahtomattani näkemään jotain hyvin väkivaltaista elokuvissa tai televisiossa. Se aiheuttaa melkein fyysisen kivun, tarpeen vääntelehtiä. Kokeekohan joku muu tällaisia tunteita? On silti totta, että minkäänlaista väkivaltaa ei tule sietää.
Joskus kun kuuntelen PMMP:n Joku raja -kappaletta mietin, miltä tuntuisi, jos oma mies löisi, se mies, jota rakastaa ja johon luottaa. Minä olen aina julistanut, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä. Koska se ei yleensä (teki mieli kirjoittaa, että koskaan, mutta kai sentään joskus, toivon) ole viimeinen. Tunnen oloni etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei kukaan rakastamani mies ole nostanut kättään minua kohti lyödäkseen. Tarkoitukseni oli vain miettiä, että todellinen lähteminen olisi varmasti paljon hankalampaa, kuin mitä kuvittelisi. Siksi nainen voi jäädä biisissä kuvailtuun tilanteeseen, jossa ei osaa enää toimia omaksi parhaakseen “en ole nainen, en yhtään mitään, kidutettu eläin häkissään”. Kunpa he kaikki jaksaisivat lähteä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)