keskiviikko 17. elokuuta 2011

Vallat ja väet

Kaadoin tänään suuresta säkistä viimeiset kissanruokanappulat väliaikaispurnukkaan, josta ne vuorostaan kaadetaan kissankuppiin. Tämä on tarpeen, sillä kuusikiloisesta kissanruokasäkistä ei ole ollenkaan kätevää kumota hillittyä määrää nappuloita kissankuppiin. Oli miten oli, kissanruokaa on ostettava lisää. Lisäksi ystävältä lainattu kirjastokirja on palautettava kirjastoon, ennen kuin hänen lainansa erääntyy. Postista on noudettava ilmanvaihtokoneen suodattimia. Minulla on pitkä luettelo suoritettavia tehtäviä. Aikuiselämä on vähän sellaista, huomaan, loputon luettelo suorittamattomia tehtäviä. Kun tekee osan, tulee uusia luettelon perälle.

Menen huomenna ystävän – tai kahden, jos olosuhteet sallivat – kera kahville. Teemme näin kerran viikossa, aina kun se vain on mahdollista. Näistä kahvihetkistä huomaa, miten nopeasti viikot vierivät ja toisaalta, miten paljon niiden aikana ehtii tapahtua. Viikossa elämä ehtii mullistua, ehtii sairastaa ja jopa parantua, jos hyvin käy. Ehtii kokea töissä kaaoksen. Ehtii järkyttyä silmittömästi. Ehtii rakastua. Mitähän huomenna?

TV:ssä mies muurautti naisen huoneen oven umpeen (siis siten, että nainen jäi huoneeseen sisäpuolelle) ja siirrätytti oven eteen valtavan puisen kaapiston, jotta kukaan ei aavistaisi, että paikassa on joskus ollut ovi. Tunsin samanlaista kuvotusta, kuin joskus, jos satun tahtomattani näkemään jotain hyvin väkivaltaista elokuvissa tai televisiossa. Se aiheuttaa melkein fyysisen kivun, tarpeen vääntelehtiä. Kokeekohan joku muu tällaisia tunteita? On silti totta, että minkäänlaista väkivaltaa ei tule sietää.

Joskus kun kuuntelen PMMP:n Joku raja -kappaletta mietin, miltä tuntuisi, jos oma mies löisi, se mies, jota rakastaa ja johon luottaa. Minä olen aina julistanut, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä. Koska se ei yleensä (teki mieli kirjoittaa, että koskaan, mutta kai sentään joskus, toivon) ole viimeinen. Tunnen oloni etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei kukaan rakastamani mies ole nostanut kättään minua kohti lyödäkseen. Tarkoitukseni oli vain miettiä, että todellinen lähteminen olisi varmasti paljon hankalampaa, kuin mitä kuvittelisi. Siksi nainen voi jäädä biisissä kuvailtuun tilanteeseen, jossa ei osaa enää toimia omaksi parhaakseen “en ole nainen, en yhtään mitään, kidutettu eläin häkissään”. Kunpa he kaikki jaksaisivat lähteä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti