Lauteilla

Olen kadottanut yöuneni. Ovathan ne joskus ennenkin toki kadoksissa olleet, mutta eivät aivan siten, kuin nyt. Muutaman yön nukuin jo kotona heikohkosti, sitten yhden todella huonosti (vain muutaman tunnin) ja sitten tuli viime yö, kaiken unettomuuden äiti.

Lepäsin Miehen rinnalla ja kuulin, miten hän vaipui heti uneen vierelläni. Vaihdoin asentoa. Hän virkosi sen verran, että ynähti unissaan ja siirsi kätensä lepäämään uuteen kohtaan kehollani ja vaipui uudelleen tasaiseen suloiseen unihengitykseensä. Minä sen sijaan jatkoin pyörimistäni, ja hän ynähtelyään. Lopulta päätin olla jatkamatta hänen yöunensa häiritsemistä ja nousin vuoteesta. Mietin mitä tehdä, en halunnut sytyttää valoja.

Lopulta löysin itseni istumasta kylmän saunan lauteilta seuranani Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjaa suositteli minulle läheinen ystävätär ja tulin maininneeksi siitä naapurilleni, jolle kirjailija oli ennestään tuttu ja joka asiasta innostuneena oli ostanut kirjasta pehmeäkantisen version. Niinpä minä reissuun lähtiessäni menin naapurin oven taakse ja pyysin kirjaa matkalukemiseksi ja sen myös sain. Onneksi, sillä se pelasti perjantain ja lauantain välisen yön, ainakin sen valveosion.

Kirja ei nimittäin tuottanut pettymystä. Se oli hersyvä ja suorapuheinen, mutta ei yliampuva. Lähtiessäni Miehen vierestä olin tuskainen ja hätääntynyt, mutta jo sivulle 40 päästyäni minä olin hymähdellyt lauteilla ääneen moneen kertaan. Ja kun palasin vuoteeseen, ahteri sievästi viivoitettuna sain uni saapui luokseni, sillä kirjan leppoisan itseironinen sävy oli tarttunut minuun. Kertasin huolellisesti siihen mennessä lukemani mielessäni ja sen jälkeen minut valtasi ihana pehmeä unohdus.

Toivottavasti uni ei karta minua enää tänä iltana, mutta jos karttaa, on minulla sentään rapiseva ystäväni ja saunan hämyisä valaistus.

Suuntimia

Katselen sohvalle viereeni kääryleeksi itsensä pyöräyttänyttä kissaa. Sen pää lepää tyynyä vasten, viikset sojottavat kohti kattoa. Jokainen karva sen korvassa on kuin paikalleen kammattu, pikkuruiset kulmahampaat pilkottavat vaaleanpunaisten ienten välistä. Koko olento henkii suloisuutta ja mielenrauhaa. Tuntuu, että meissä ihmisissä ei sellaista kauneutta esiinny, mitä kissat muassaan kantavat.

Minäkin tunnen pientä kaipausta kääriytymiseen. Kaiken unohtamiseen ja suloisuuteen rullautumiseen. Mutta jäykkä on ihmisen ranka, rujo ja kelmeä paljas iho, elämä vaatimuksiaan täynnä. Ei ole rullautuminen yksinkertaista.

Tänään oveeni koputettiin. Koputus oli hiljainen ja vieras. En heti päässyt ovelle ja koputus toistui, hiljainen koputus, mutta toistossa oli vaativa sävy. Harkitsin jopa huutavani oven läpi "Kuka siellä" sillä syyspimeässä alkoi pelottaa: mitä jos ovi tempaistaisiin käsistäni auki. Ravistin pahat ajatukset irti minusta ja avasin oven. Oven takana oli viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli häikäisevän siniset silmät. Hän näytti minulle lappua, johon oli kirjoitettu nimi ja osoite, joka sijaitsi samaisella kadulla kuin minun osoitteeni. Jokaisella hengenvedolla tunsin sieraimissani alkoholin tuoksun, mutta mies oli kohtelias, joten olin ystävällinen häntä kohtaan ja opastin hänet oikeaan suuntaan.

Oikea suunta. Niinpä niin.

Elpyilyä ja lepoa

Toivuin eilisen illan juhlahumusta nukkumalla kadottamiani yön tunteja olohuoneen sohvalla huovan alla. Kissa kääriytyi rullaksi viereeni ja hurisi minut uneen. Tuntui ylelliseltä antautua voimakkaalle väsymyksen tilalle ja pitkittää nautinnollista nukahtamisen hetkeä.

On harvinaista, että nukkuisin päivisin. Siitä seuraa nuhruinen ja palelluttava olo. Siksi oli hyvä, että ystävätär vei minut metsään reippaalle kävelylenkille. Se tuntui puhdistavan sekä keuhkot että mielen. Juuristojen puhkoma polku oli liukas ja paikka paikoin liejuinen: vaelluskengät aiheuttivat tahmean mossahduksen irrotessaan vastaanhangoittelevasta maaperästä. Reitti oli kuitenkin täydellinen, ympäröivä metsä ja varvut, joissa vielä siellä täällä näkyi jokunen mustikka, toivat kaivattua mielenrauhaa. Tuntui palkitsevalta käyttää voimiaan kivien yli kiipeilyyn ja varoa kompastumasta puunjuuriin.

Nyt on kuitenkin nukuttava uudelleen ja kerättävä voimia uuteen alkavaan viikkoon. Jos tunnistaisin sieniä, minua ilahduttaisi sen sateisuus. Ehkäpä joku minua siinä opettaa.