Lumikolla oli blogissaan kysely kaikkien aikojen rock-klassikkojen Top 10 -luettelosta. Tein sinne omankin pikaisen arvioni, sillä tuollaisen luettelon työstämiseen voisi helposti kuluttaa vaikka miten paljon aikaa. Ja joka päivä luettelo eläisi, sillä tunnelma olisi erilainen, oma olotila vaikuttaa musiikkivalintoihin. Miten siis edes teoreettisesti voisi olla mahdollista muodostaa mitään pysyvää luetteloa? Oli miten oli, itse pohtiminen oli hauskaa ja jätti aivot jukebox-moodiin.
Musiikkimietelmieni myötä putosin muistelmaan Provinssirockista vuonna 1988. Vettä satoi tolkuttomasti ja telttakin oli vettä puolillaan: siihen puoliskoon majoitimme serkkupojan ja hänen ystävänsä, jotka olivat niin päissään, etteivät kärsineet vesipatjastaan. Jostain kumman syystä en juuri muista muita esiintyjiä kuin Juliet Jonesin Sydämen - Helppo elämä on tosiaan vieläkin sykähdyttävä biisi ja Sielun veljet, silloin heidän pitkät hiuksensa olivat pään päällä sellaisilla sykeröillä ja voi miten somia poikia he olivat.
Siihen aikaan poikaystävälläni oli vaarilta peritty venäläinen käsisäätöinen kamera, jolla hän napsi kuvia Hectorista, Kauko Röyhkästä ja Eppu Normaalista tuona samaisena vuonna. Hyviä kuvia kameralla saikin! Tai ehkä poikaystävä oli vain hyvä kuvaaja. Nykyisin hän selaa sormellaan hipaisemalla kännykästään kuvia perheensä pikkuisista, toisinaan puhelin pullauttaa sisuksistaan kokonaisen videoclipin. Isän lämmin innostus jälkikasvustaan on kertakaikkisen somaa katsottavaa, yhtä sykähdyttävää kuin hänen esittämänsä tallenteet. Ajat ovat tosiaan muuttuneet monessa suhteessa. Mutta edelleen muistan hänet, kun kuulen Kate Bushia, enkä saata olla pahoillani hänen kanssaan viettämistäni vuosista, edelleen hän saa hetkessä minut minut nauramaan.
Voi voi, nyt taas pullahti jostain menneisyydestä mieleen bändi, jonka biisin olisi voinut hyvin luetteloon lisätä, nimittäin Keba. Muistatteko tämän: "Rakkaani, missä sinä viivyt, kesä Esplanadin on kovin lyhyt?" Kesä Espalla - se on biisin nimi. Aika legendaarinen sekin. Niin ja voi: Pienet miehet ja Viis laiskaa auringossa!
Sen minä teille lahjoitan tämän kirjoituksen lopuksi. Voi, minä olin silloin vielä teinityttö, mutta kaikki palaa elävästi mieleen, tunnetilat, muutto poikaystävän kanssa Vantaan Korsoon, kaikki! Ja biisi on edelleen loistava.
tiistai 28. joulukuuta 2010
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Ote tapaninpäivästä
Nukun pitkään ja vitkastelen vuoteessa, vaikka alaselkä tuntuu särkyiseltä. Se on kivulias ja vähän tukkoinen, niin kuin joku olisi täyttänyt ilmapallot selkärangan molemmin puolin. Painan puhelimen torkkuvalintaa useamman kerran, ennen kuin avaan verhot. Katson alas pihaan ja totean todeksi sen, mitä eilen TV:n sääennusteessa sanottiin: lumipyryä, kertymä voisi olla jopa enemmän kuin kaksikymmentä senttiä. Lumi sataa pieninä hiutaleina, joten sade ei näytä kovin runsaalta, vaikka se sitä onkin.
Kävelen portaat alas alakertaan. Kun pesen hampaitani WC:ssä, kuulen ulkoa kolahduksia. Arvaan, että joku tekee lumitöitä. Sullon yöpaitani housunkauluksesta sisään ja heitän ylleni villatakin, jotta näyttäisin pukeutuneemmalta. Palmikoin hiukseni niskaan, valmistaudun siihen, että tarjoukseni hyväksytään ja avaan oven. Näen pyryn seassa lunta työntelevät kahdet tutut kasvot ja tervehdin. Kysyn: "Tarviitteko apua?". Minulle osoitetaan heti lähin lumen työnnin, joten joudun myöntämään, etten ole vielä pukeutunut, mutta lupaudun apuun ja pukeudun niin nopeasti kuin kykenen, etten vaikuttaisi vitkastelevalta.
Vedän talvitakin hupun pipon yli, sillä muutoin huppu keräisi lunta kuin ämpäri ja kastuisi läpikotaisin - kaikki kastuisi, niska ja hiuksetkin. Lainaan naapurin lumentyönnintä ja olen salaa hyvilläni, ettei sen lapaan mahdu kovin paljon valkeaa puuteria, jaksan hyvin heitellä täysiä työntimellisiä lunta jo valmiiksi korkeiden kasojen päälle. Parvekkeelta alas työnnettävästä lumesta kuuluu miellyttävän pehmeä ja raskas humpsahtava ääni, kun se putoaa reunan yli. Lunta sataa koko ajan lisää, ja kun piha on kertaalleen puhdistettu, on uusi valkea peite jo sentin paksuinen. Kun hetken kuluttua vien roskapussin reinot jalassani, saavat ne nenälleen valkean kuorrutteen, maassa on lunta taas jo pari senttiä lisää.
Minä keitän itselleni kupillisen joululahjaksi saamaani glögiteetä. Minulla on uusi punainen kuminen teepallo. Katson, miten kuuma vesi saa muutamia teenlehtiä karkaamaan teepallon rei-istä kupin pohjalle. Ehkä joku osaisi niistä lukea minun kohtaloni, mutta en ajattele asiaa enää kun juon teetä. Maistelen mausteiden makua ja syön paahtoleipää. Kääntelen jouluaattona ilmestyneen sanomalehden sivuja, en ole ehtinyt lukea sitä aikaisemmin. Katseeni osuu kuolinilmoitukseen, jossa nimi vaikuttaa lapsen nimeltä. Katson syntymävuoden. Se on 2005. Luen muistokirjotuksen, se on ote Tehosekoittimen kappaleesta Hetken tie on kevyt. Silmät kyyneltyvät. Näen edessäni nuoren isän ja äidin, joiden joulu on murskana, enkä voi olla itkemättä.
Ajattelen jääpalaa, joka nesteeseen pudotessaan halkeaa siten, että napsahduksen voi kuulla. Ajattelen sanoja, joita itsekin olen toivonut sanomattomiksi; tekoja, joita ei voi tehdä tekemättömiksi. On murheellista, miten usein ihmiselämässä jokin peruuttamattomasti särkyy.
Kävelen portaat alas alakertaan. Kun pesen hampaitani WC:ssä, kuulen ulkoa kolahduksia. Arvaan, että joku tekee lumitöitä. Sullon yöpaitani housunkauluksesta sisään ja heitän ylleni villatakin, jotta näyttäisin pukeutuneemmalta. Palmikoin hiukseni niskaan, valmistaudun siihen, että tarjoukseni hyväksytään ja avaan oven. Näen pyryn seassa lunta työntelevät kahdet tutut kasvot ja tervehdin. Kysyn: "Tarviitteko apua?". Minulle osoitetaan heti lähin lumen työnnin, joten joudun myöntämään, etten ole vielä pukeutunut, mutta lupaudun apuun ja pukeudun niin nopeasti kuin kykenen, etten vaikuttaisi vitkastelevalta.
Vedän talvitakin hupun pipon yli, sillä muutoin huppu keräisi lunta kuin ämpäri ja kastuisi läpikotaisin - kaikki kastuisi, niska ja hiuksetkin. Lainaan naapurin lumentyönnintä ja olen salaa hyvilläni, ettei sen lapaan mahdu kovin paljon valkeaa puuteria, jaksan hyvin heitellä täysiä työntimellisiä lunta jo valmiiksi korkeiden kasojen päälle. Parvekkeelta alas työnnettävästä lumesta kuuluu miellyttävän pehmeä ja raskas humpsahtava ääni, kun se putoaa reunan yli. Lunta sataa koko ajan lisää, ja kun piha on kertaalleen puhdistettu, on uusi valkea peite jo sentin paksuinen. Kun hetken kuluttua vien roskapussin reinot jalassani, saavat ne nenälleen valkean kuorrutteen, maassa on lunta taas jo pari senttiä lisää.
Minä keitän itselleni kupillisen joululahjaksi saamaani glögiteetä. Minulla on uusi punainen kuminen teepallo. Katson, miten kuuma vesi saa muutamia teenlehtiä karkaamaan teepallon rei-istä kupin pohjalle. Ehkä joku osaisi niistä lukea minun kohtaloni, mutta en ajattele asiaa enää kun juon teetä. Maistelen mausteiden makua ja syön paahtoleipää. Kääntelen jouluaattona ilmestyneen sanomalehden sivuja, en ole ehtinyt lukea sitä aikaisemmin. Katseeni osuu kuolinilmoitukseen, jossa nimi vaikuttaa lapsen nimeltä. Katson syntymävuoden. Se on 2005. Luen muistokirjotuksen, se on ote Tehosekoittimen kappaleesta Hetken tie on kevyt. Silmät kyyneltyvät. Näen edessäni nuoren isän ja äidin, joiden joulu on murskana, enkä voi olla itkemättä.
Ajattelen jääpalaa, joka nesteeseen pudotessaan halkeaa siten, että napsahduksen voi kuulla. Ajattelen sanoja, joita itsekin olen toivonut sanomattomiksi; tekoja, joita ei voi tehdä tekemättömiksi. On murheellista, miten usein ihmiselämässä jokin peruuttamattomasti särkyy.
Ikuisuus, yksi huokaus vain,
yksi yö kuin koko elämä,
tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota,
ja hetken tie
on kevyt kaksin kulkea
Valaistaan pimeitä talven öitä
Palasimme juuri lapsuudenkodista vatsa pullollaan herkkuja. Tein todella, kuten ennalta suunnittelin, oikein vanhanaikaista sekahedelmäkeittoa. Pussin valmistusohjeessa hedelmiä pyydettiin keittämään 20 minuuttia, mutta päädyin keittämään niitä tunnin, sillä halusin niiden pehmenevän kunnolla. Kanelitangot antoivat miellyttävän pehmeän kanelin aromin, sitruuna sopivasti kirpeyttä. Päälle aimo kasa vaniljavaahtoa. Nostalginen joulujälkiruoka uudella twistillä. Maistui ainakin isälle ja äidille.
Kotiin palattuani ihailin naapurin pihaamme sytyttämiä kynttilälyhtyjä. Niitä roikkui talven huurruttamien käkkyräisten omenapuiden oksien lomassa, ystävän varta vasten hitsaamassa lyhtytelineessä, maassa jäälyhdyissä omat lepattavat liekkinsä. Sytytin kaikki omat lyhtynikin palamaan. Kuulin myös viereisen oven käyvän ja menin kurkkimaan, syttyikö lyhtyjä vielä lisää. Kyllä vain. Laskimme yhdessä lepattavat liekit puutalopihapiirstämme: 1, 2, 3 ... 20! Kaksikymmentä pikku tulta talven pimeydessä, pientä valoa ja lämpöä tähän pimeyteen. Siellä me sitten seisoimme hyvän tovin, nautimme siitä, että pakkanen oli laskenut leppoisan mietoihin kymmenen asteen lukemiin, jotka sallivat pelkän seisoskelun ja ihailun talvitakissa ja Reino-tossuissa.
Joululahjoista perhepiirissä paljastuneet kirjat herättivät hilpeyttä. Perheen taiteilija sai kaksi taidetta käsittelevää kirjaa, mutta niiden lisäksi lahjakääröistä paljastuivat Pulkkisen Totta (jonka sain minä); Rimmisen Nenäpäivä; Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja itse kälylle lahjoittamani Raevaaran En tunne sinua vierelläni, jonka bongasin Runeberg-ehdokkaiden luettelosta ja joka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Kirjat varmasti kiertävät koko lukupiirimme, joten luettavaa riittää.
Veljeni ennustikin Riikka Pulkkiselle pari kuukautta sitten kansainvälisten mahdollisuuksien avautumista nuorena naiskirjailijana Sofi Oksasen avaamissa väylissä, saa nähdä miten käy. Minä itse suosin häpeämättömästi suomalaista kirjallisuutta, se on sellaista hengen lähiruokaa. Toki minä ulkomaisiakin kirjoja luen, mutta ensisijaisesti suomalaisia. Ja samaan hengenvetoon voisin kai jakaa kiitosta kirjallisuuden kääntäjille, sillä kääntäjänhän on tavoitettava kirjan henki ja sielu ja saatava samat nyanssit ujutettua rivien väliin, kuin mitä kirjailija sinne on oman kielen sanoissa piilottanut ja se vaatii monimutkaista ymmärtämisen ja sanallisen välittämisen taitoa. Onneksi meillä on maassamme lahjakkaita ihmisiä - monella kielellä.
Joululahjat olivat tänäkin vuonna aivan ihania: kuumassa vedessä aukeavia teekukkia, ja vaikka mitä teehen liittyvää, tummia suklaita, rommia, makeisia, termospullo ja viinidecanter - hedonismini ei ole selvästi jäänyt ystäviltäni pimentoon :D Puhumattakaan aivan huikean kauniista pitkävartisista pitsivillasukista, voi miten herkät ja mikä vaivannäkö vain minua varten!
Oijoi, huomenna vielä jouluruokaa, sitten alkaa arki. Hotkin juuri viisi vihreää kuulaa peräjälkeen, oloni alkaa tuntua jokseenkin samanlaiselta: vihertävältä, pyöreältä ja sokeroidulta. Ah joulua.
Kotiin palattuani ihailin naapurin pihaamme sytyttämiä kynttilälyhtyjä. Niitä roikkui talven huurruttamien käkkyräisten omenapuiden oksien lomassa, ystävän varta vasten hitsaamassa lyhtytelineessä, maassa jäälyhdyissä omat lepattavat liekkinsä. Sytytin kaikki omat lyhtynikin palamaan. Kuulin myös viereisen oven käyvän ja menin kurkkimaan, syttyikö lyhtyjä vielä lisää. Kyllä vain. Laskimme yhdessä lepattavat liekit puutalopihapiirstämme: 1, 2, 3 ... 20! Kaksikymmentä pikku tulta talven pimeydessä, pientä valoa ja lämpöä tähän pimeyteen. Siellä me sitten seisoimme hyvän tovin, nautimme siitä, että pakkanen oli laskenut leppoisan mietoihin kymmenen asteen lukemiin, jotka sallivat pelkän seisoskelun ja ihailun talvitakissa ja Reino-tossuissa.
Joululahjoista perhepiirissä paljastuneet kirjat herättivät hilpeyttä. Perheen taiteilija sai kaksi taidetta käsittelevää kirjaa, mutta niiden lisäksi lahjakääröistä paljastuivat Pulkkisen Totta (jonka sain minä); Rimmisen Nenäpäivä; Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja itse kälylle lahjoittamani Raevaaran En tunne sinua vierelläni, jonka bongasin Runeberg-ehdokkaiden luettelosta ja joka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Kirjat varmasti kiertävät koko lukupiirimme, joten luettavaa riittää.
Veljeni ennustikin Riikka Pulkkiselle pari kuukautta sitten kansainvälisten mahdollisuuksien avautumista nuorena naiskirjailijana Sofi Oksasen avaamissa väylissä, saa nähdä miten käy. Minä itse suosin häpeämättömästi suomalaista kirjallisuutta, se on sellaista hengen lähiruokaa. Toki minä ulkomaisiakin kirjoja luen, mutta ensisijaisesti suomalaisia. Ja samaan hengenvetoon voisin kai jakaa kiitosta kirjallisuuden kääntäjille, sillä kääntäjänhän on tavoitettava kirjan henki ja sielu ja saatava samat nyanssit ujutettua rivien väliin, kuin mitä kirjailija sinne on oman kielen sanoissa piilottanut ja se vaatii monimutkaista ymmärtämisen ja sanallisen välittämisen taitoa. Onneksi meillä on maassamme lahjakkaita ihmisiä - monella kielellä.
Joululahjat olivat tänäkin vuonna aivan ihania: kuumassa vedessä aukeavia teekukkia, ja vaikka mitä teehen liittyvää, tummia suklaita, rommia, makeisia, termospullo ja viinidecanter - hedonismini ei ole selvästi jäänyt ystäviltäni pimentoon :D Puhumattakaan aivan huikean kauniista pitkävartisista pitsivillasukista, voi miten herkät ja mikä vaivannäkö vain minua varten!
Oijoi, huomenna vielä jouluruokaa, sitten alkaa arki. Hotkin juuri viisi vihreää kuulaa peräjälkeen, oloni alkaa tuntua jokseenkin samanlaiselta: vihertävältä, pyöreältä ja sokeroidulta. Ah joulua.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Virtuaalijoululahjoja
En tiedä, onko kenelläkään enää aikaa kirjoittaa, saatikka lukea blogeja suuren kuusijuhlan ollessa aivan ovella, mutta tulinpa kuitenkin miettineeksi, mitä antaisin joululahjaksi blogissani vierailleille ahkerimmille kommentoijille. Minähän en tunne ketään teistä henkilökohtaisesti (ainakaan tietääkseni), mutta jonkinlainen käsitys minulla teistä on. Siksipä minä annan teille tämän illan kunniaksi joululahjat. Toivottavasti eivät mene ihan pieleen, sillä vaikka virtuaalisia ovatkin, ovat ne teitä varten mietityt.
Henkilöt ovat satunnaisjärjestyksessä :)
Ensin Susa: Ihanaa Susaa minä muistaisin tietenkin jollakin aivan hullunkurisella kirjalla. Jollain niin yllätyksellisellä, ettet ehkä sellaista olisi tullut ajatelleeksi (voisi olla vaikeaa, sillä en tiedä mitä kaikkea olet ehtinytkään lukea - olisivatko esim. Daniil Harmsin hulvattomat novellit tuttuja - elleivät, niin niitä sitten). Mukana tulisi myös hyvää suklaata kauniissa rasiassa (visuaalisuus on tärkeää) sekä tyylikäs valokuva-albumi. Ettei eletty unohtuisi.
Rooibos: Sydämelliselle Rooibokselle keräisin kauniin korin, jossa olisi teekaupasta hankittua laadukasta sitrusaromista luomurooibosta, joka tuoksuisi huumaavalle. Korissa olisi myös tummaa suklaata ja jotain kaunista, ehkä lautasliinoja, joulupalloja, käpysiä ja oksia juuttinarulla solmittuna. Ehkä siellä olisi myös mausteita, jostain syystä Rooiboksesta tulee mieleen tähtianis.
Tulilatva: Aluksi ajattelin, että olisin hankkinut sinulle aivan ihania lankakeränpalleroita, mutta sitten keksin vielä parempaa: me lähtisimme yhdessä Tallinnan käsityökauppoihin metsästysretkelle. Olen kuullut, että siellä on kaikkia ihanuuksia, lankoja ja pellavia. Ja kun uupusimme, menisimme ihanaan vanhaan kahvilaan ja söisimme itsemme herkuista turvoksiin ;-)
Lauri: Laurille minä olisin neulonut villasukat ja kaulaliinan, minä en halua hänen paleltuvan (enkä kyllä kenenkään teidän muidenkaan). Lisäksi lahjoittaisin hänelle myös termospullon, kaakaota ja pulkan (vai ahkioksiko sitä pitäisi kutsua). Sitten annettaisiin lumen pölistä. Muutkin saisivat kyllä tulla mukaan, olen nimittäin toivonut termospulloa pukilta.
Pazi: Pazikin saisi villasukat. Ne olisivat muutoin mustat, mutta niiden varressa olisi tummanvihreä raita ja jalkapöydän päällä, samaisella tummanvihreällä, olisi päärynän kuva. Lisäksi hän saisi jonkin laadukkaan Sci-fi -DVD:n, jonka valitsemiseen käyttäisin veljen pettämätöntä vainua.
Lumikko: Sinua varten lähtisin vanhojen tavaroiden liikkeeseen. Antaisin silmien vaellella ja etsiä sen, mikä näyttäisi sinulta. Etukäteen sitä on mahdotonta sanoa, olisiko se pari kynttilänjalkoja, pinnaltaan kauniin kiiltäväksi kulunut perunakappa vai pikkuinen kirstu. Kenties samaan pakettiin voisi kääriä itse tehdyn pellavaliinan, jossa on reunoissa virkatut pitsit.
Tietenkin haluan toivottaa kaikille niillekin lukijoille, jotka eivät ole kommentoineet kirjoituksiani, aivan ihanan lämpöistä joulujuhlaa ja kaikkea parasta alkavalle vuodelle. Toiveeni luonnollisesti on, että hekin rohkaistuisivat kommentoimaan, sillä minä keskustelen kanssanne mielelläni. On ollut yllättävä havaita, miten sykähdyttäviä ja osuvia kommentteja olette osanneet minulle kirjoittaa ja jakaneet iloni ja toisinaan murheenikin. Näkymättöminäkin ihmiset ovat kiinnostavia ja uteliaisuutta herättäviä, kuitenkin olemassa, vaikkakin ilman fyysistä olomuotoa.
Kaikille yhteisesti toivotan myös aineettomia voimavaroja alkavalle vuodelle: sopivia ripsauksia lapsenmielisyyttä, avoimuuutta, uusia väyliä, luovuutta, rakkautta, terveyttä, menestystä, pieniä onnen ja toivon kappaleita sinne tänne, maton nurkkien alle, roskapussin sankoihin, ripsumaan sivujen välistä. Ehkä joskus maltti ja kärsivällisyyskin on paikallaan ja turboahdettu lisävoimavarabuusteri niiden hetkien varalle, kun muu maailma sattuu ajatumaan kanssamme törmäyskurssille.
Suloista joulua kaikille lukijoille: sekä isännil' että emännil', jokaiselle kuin lukenut on.
Henkilöt ovat satunnaisjärjestyksessä :)
Ensin Susa: Ihanaa Susaa minä muistaisin tietenkin jollakin aivan hullunkurisella kirjalla. Jollain niin yllätyksellisellä, ettet ehkä sellaista olisi tullut ajatelleeksi (voisi olla vaikeaa, sillä en tiedä mitä kaikkea olet ehtinytkään lukea - olisivatko esim. Daniil Harmsin hulvattomat novellit tuttuja - elleivät, niin niitä sitten). Mukana tulisi myös hyvää suklaata kauniissa rasiassa (visuaalisuus on tärkeää) sekä tyylikäs valokuva-albumi. Ettei eletty unohtuisi.
Rooibos: Sydämelliselle Rooibokselle keräisin kauniin korin, jossa olisi teekaupasta hankittua laadukasta sitrusaromista luomurooibosta, joka tuoksuisi huumaavalle. Korissa olisi myös tummaa suklaata ja jotain kaunista, ehkä lautasliinoja, joulupalloja, käpysiä ja oksia juuttinarulla solmittuna. Ehkä siellä olisi myös mausteita, jostain syystä Rooiboksesta tulee mieleen tähtianis.
Tulilatva: Aluksi ajattelin, että olisin hankkinut sinulle aivan ihania lankakeränpalleroita, mutta sitten keksin vielä parempaa: me lähtisimme yhdessä Tallinnan käsityökauppoihin metsästysretkelle. Olen kuullut, että siellä on kaikkia ihanuuksia, lankoja ja pellavia. Ja kun uupusimme, menisimme ihanaan vanhaan kahvilaan ja söisimme itsemme herkuista turvoksiin ;-)
Lauri: Laurille minä olisin neulonut villasukat ja kaulaliinan, minä en halua hänen paleltuvan (enkä kyllä kenenkään teidän muidenkaan). Lisäksi lahjoittaisin hänelle myös termospullon, kaakaota ja pulkan (vai ahkioksiko sitä pitäisi kutsua). Sitten annettaisiin lumen pölistä. Muutkin saisivat kyllä tulla mukaan, olen nimittäin toivonut termospulloa pukilta.
Pazi: Pazikin saisi villasukat. Ne olisivat muutoin mustat, mutta niiden varressa olisi tummanvihreä raita ja jalkapöydän päällä, samaisella tummanvihreällä, olisi päärynän kuva. Lisäksi hän saisi jonkin laadukkaan Sci-fi -DVD:n, jonka valitsemiseen käyttäisin veljen pettämätöntä vainua.
Lumikko: Sinua varten lähtisin vanhojen tavaroiden liikkeeseen. Antaisin silmien vaellella ja etsiä sen, mikä näyttäisi sinulta. Etukäteen sitä on mahdotonta sanoa, olisiko se pari kynttilänjalkoja, pinnaltaan kauniin kiiltäväksi kulunut perunakappa vai pikkuinen kirstu. Kenties samaan pakettiin voisi kääriä itse tehdyn pellavaliinan, jossa on reunoissa virkatut pitsit.
Tietenkin haluan toivottaa kaikille niillekin lukijoille, jotka eivät ole kommentoineet kirjoituksiani, aivan ihanan lämpöistä joulujuhlaa ja kaikkea parasta alkavalle vuodelle. Toiveeni luonnollisesti on, että hekin rohkaistuisivat kommentoimaan, sillä minä keskustelen kanssanne mielelläni. On ollut yllättävä havaita, miten sykähdyttäviä ja osuvia kommentteja olette osanneet minulle kirjoittaa ja jakaneet iloni ja toisinaan murheenikin. Näkymättöminäkin ihmiset ovat kiinnostavia ja uteliaisuutta herättäviä, kuitenkin olemassa, vaikkakin ilman fyysistä olomuotoa.
Kaikille yhteisesti toivotan myös aineettomia voimavaroja alkavalle vuodelle: sopivia ripsauksia lapsenmielisyyttä, avoimuuutta, uusia väyliä, luovuutta, rakkautta, terveyttä, menestystä, pieniä onnen ja toivon kappaleita sinne tänne, maton nurkkien alle, roskapussin sankoihin, ripsumaan sivujen välistä. Ehkä joskus maltti ja kärsivällisyyskin on paikallaan ja turboahdettu lisävoimavarabuusteri niiden hetkien varalle, kun muu maailma sattuu ajatumaan kanssamme törmäyskurssille.
Suloista joulua kaikille lukijoille: sekä isännil' että emännil', jokaiselle kuin lukenut on.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Siivous, lahjat, ruoka...
Pikainen hihkaisu täältä joululahjavalvojaisten ja hulluna imuroimisen ilmapiiristä. En taida olla ihan ainoa, joka kuumeisesti siistii kotiaan ja miettii, olenko nyt varmasti muistanut kaiken, sopiiko joulun tulla. Onneksi joulu ei kysele, sopiiko tulla vai ei, kulkuset kilisten ja pipareilta tuoksuen se tulee kuitenkin.
Ensi kesänä minä haluaisin vuokrata kesämökin jostain Suomen kolkasta. Tai ehkä käydä saaristossa. Kenties jopa molempia. Tämä oli niinsanottu vastapainoajatus.
Mutta ensin tämä. Pitäisiköhän keitellä jälkiruoaksi jouluna paksua sekahedelmäkiisseliä ja vaahdotettua vaniljavaahtoa. Se voisi olla mukavan kepeää jouluruokailun jälkeen. Vanhanaikaista ja hyvää.
Neljä yötä jouluun on, laskin aivan itse sen juuri äsken sormilla.
Jännää!
Ensi kesänä minä haluaisin vuokrata kesämökin jostain Suomen kolkasta. Tai ehkä käydä saaristossa. Kenties jopa molempia. Tämä oli niinsanottu vastapainoajatus.
Mutta ensin tämä. Pitäisiköhän keitellä jälkiruoaksi jouluna paksua sekahedelmäkiisseliä ja vaahdotettua vaniljavaahtoa. Se voisi olla mukavan kepeää jouluruokailun jälkeen. Vanhanaikaista ja hyvää.
Neljä yötä jouluun on, laskin aivan itse sen juuri äsken sormilla.
Jännää!
maanantai 20. joulukuuta 2010
Salaisuuksien aikaa
Hirmuinen väsymyksen tila. Ei mikään henkinen, vaan ihan sellainen oikea ja aito uupumus. TV:ssä eletään suuria mustavalkoisia tunteita Matti Oraviston olomuodossa. Olin utelias ja tarkistin, minkä ikäinen kovin keski-ikäiseltä vaikuttava Oravisto oli elokuvaa tehdessään. Hän oli 42-vuotias. Aikamoista.
Eilen olin ystävättären juhlissa. Ne olivat ihanat juhlat, hyvää ruokaa, juomaa ja naurua niin, että naiset pyyhkivät vesiä silmistään (miehet eivät uskaltaneet nauraa niin vapautuneesti, sillä vitsailun aihe oli naisen paino - miehet ovat oppineet siinä suhteessa [aiheellisesti] varsin varovaisiksi).
Tänään sitten aamupäivä menikin nukkumisen merkeissä. Heti kun sain vääntäydyttyä vuoteesta ylös, kyselin tekstiviestitse ystävättäreltä, saisinko seuraa jouluostoksille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavanaan, joten ajauduimme sitten sivuraiteille. Mielenkiintoisille sellaisille, sillä tapasin iäkkäämmän taiteilijarouvan, jolla oli mielenkiintoisia tarinoita 60-luvun Helsingin taiteilijapiireistä: hän pudotti nimiä, jotka olivat hänelle omakätisesti kirjoittaneet runoja - minun asiani ei tokikaan ole kertoa noita nimiä eteenpäin. Vaikka kukapa runoilija ei kauniille naiselle runoja kuppilassa kirjoittaisi, tuskin sitä vanhuksenakaan hävetä pitäisi.
Hän tosin naureskeli, että 60-luvun aikoihin nähden nuoriso ei ole kovinkaan huonosti käyttäytyvää tänä päivänä, joten ne tarinat olisivatkin olleet mielenkiintoista kuultavaa. Mutta ehkä sellaisista asioista, joista ei voi puhua, on parempi vaieta. Vaikka inhimillisyyttä se kaikki on, ajoittainen villiintyminen ja harkitsemattomuuskin. Kenellepä sellaista ei elämässä sattuisi. Tosin mukavaahan se olisi, että niistä vähemmän arvokkaista episodeista omassakin elämässä voisivat niistä jotain tietävät vaieta.
Olen muuten saavuttanut jouluvalmisteluissa sen vaiheen, jossa minun pitää koko ajan hillitä itseäni niin, etten paljastaisi ihmisille vahingossa mitään heidän joululahjoistaan. Joku lahja-asia pyörii aina mielessä ja on aina pudota kielen päältä *PLOP*, onneksi joulu tulee pian ja saan ehkä pidettyä salaisuuteni, kun kerrankin yritän punnita sanani.
Eilen olin ystävättären juhlissa. Ne olivat ihanat juhlat, hyvää ruokaa, juomaa ja naurua niin, että naiset pyyhkivät vesiä silmistään (miehet eivät uskaltaneet nauraa niin vapautuneesti, sillä vitsailun aihe oli naisen paino - miehet ovat oppineet siinä suhteessa [aiheellisesti] varsin varovaisiksi).
Tänään sitten aamupäivä menikin nukkumisen merkeissä. Heti kun sain vääntäydyttyä vuoteesta ylös, kyselin tekstiviestitse ystävättäreltä, saisinko seuraa jouluostoksille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavanaan, joten ajauduimme sitten sivuraiteille. Mielenkiintoisille sellaisille, sillä tapasin iäkkäämmän taiteilijarouvan, jolla oli mielenkiintoisia tarinoita 60-luvun Helsingin taiteilijapiireistä: hän pudotti nimiä, jotka olivat hänelle omakätisesti kirjoittaneet runoja - minun asiani ei tokikaan ole kertoa noita nimiä eteenpäin. Vaikka kukapa runoilija ei kauniille naiselle runoja kuppilassa kirjoittaisi, tuskin sitä vanhuksenakaan hävetä pitäisi.
Hän tosin naureskeli, että 60-luvun aikoihin nähden nuoriso ei ole kovinkaan huonosti käyttäytyvää tänä päivänä, joten ne tarinat olisivatkin olleet mielenkiintoista kuultavaa. Mutta ehkä sellaisista asioista, joista ei voi puhua, on parempi vaieta. Vaikka inhimillisyyttä se kaikki on, ajoittainen villiintyminen ja harkitsemattomuuskin. Kenellepä sellaista ei elämässä sattuisi. Tosin mukavaahan se olisi, että niistä vähemmän arvokkaista episodeista omassakin elämässä voisivat niistä jotain tietävät vaieta.
Olen muuten saavuttanut jouluvalmisteluissa sen vaiheen, jossa minun pitää koko ajan hillitä itseäni niin, etten paljastaisi ihmisille vahingossa mitään heidän joululahjoistaan. Joku lahja-asia pyörii aina mielessä ja on aina pudota kielen päältä *PLOP*, onneksi joulu tulee pian ja saan ehkä pidettyä salaisuuteni, kun kerrankin yritän punnita sanani.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Linja-autossa matka katkeaa
Minä olen joskus asustanut pääkaupunkiseudulla. Helsinki ei ole kovin suuri kaupunki, mutta aiheuttaa kuitenkin sen, että julkisissa liikennevälineissä ihmiset usein pitäytyvät visusti erillään eivätkä juuri huomioi kanssamatkustajiaan tahikka esimerkiksi bussikuskia. Näin siis pääsääntöisesti: joskus ihmiset kuitenkin sielläkin saattoivat heittäytyä vaikkapa juttusille, mutta harvinaista se oli ja tätä tapahtui usein vain yöjunissa.
Tänä aamuna matkustin bussilla töihin. Katselin ikkunasta ulos, kunnes havahduin kirkkaaseen tytönääneen, joka takaovesta poistuessaan hihkaisi: "Kiitti, moi!". Katselin pitkäraajaisen, pillifarkkuisen tytön perään ja ajattelin, miten mukavaa on asua täällä "maalla". Ja niin minäkin tein bussista noustessani - takaovelta huudahdin kuljettajalle: "Kiitos!".
Tunnistan myös kuskeja: kas, tänään ajaa tämä pitkähiuksinen kuski, jonka näin taukopaikalla tupakalla muiden kuskien kanssa. Ja eräänä aamuna katselin kuskia, joka eräällä sivutiellä, jonne bussi matkallaan koukkaa, yhtäkkiä nosti kätensä kyynärpäät koukussa päänsä yläpuolelle hassuun vauvamaiseen asentoon ja haukotteli. Samassa hän huomasi peruutuspeilistä sarvipäisen ja varmaankin melko hämmästyneen katseen ja laski rauhallisesti kätensä takaisin ohjauspyörälle. Hyvä niin! En kovin pitkään haluaisi istua tällaisesta "Katso, ilman käsiä" -bussissa. Ohjasikohan kuljettaja sen pienen hetken jaloillaan?
Eräänä aamuna bussi oli täynnä koululaisia. Seitsenvuotiaita ehkä, korkeintaan kahdeksan. Heillä kaikilla oli keltaiset huomioliivit ja valtavasti ylimääräistä energiaa. Kun he poistuivat bussista, kuului joukosta kaikenlaisia soraääniä, kuten mankuva "Älääää". Vaihdoin huvittuneet hymyt vastapäätä istuneen kaljun herrasmiehen kanssa. Sama mies oli hetkeä aiemmin siirtänyt reppuaan, jottei se olisi jalkojeni tiellä ja puhuikin minulle. Minäkin sanoin hänelle leppoisasti "Ei sitä olisi tarvinnut siirtää, hyvin mä mahdun". Mutta kieltämättä tuli hyvä mieli siitä, että tulin huomioiduksi. Kun mies poistui bussista, palkitsin hänet leveällä hymyllä.
Tänä aamuna matkustin bussilla töihin. Katselin ikkunasta ulos, kunnes havahduin kirkkaaseen tytönääneen, joka takaovesta poistuessaan hihkaisi: "Kiitti, moi!". Katselin pitkäraajaisen, pillifarkkuisen tytön perään ja ajattelin, miten mukavaa on asua täällä "maalla". Ja niin minäkin tein bussista noustessani - takaovelta huudahdin kuljettajalle: "Kiitos!".
Tunnistan myös kuskeja: kas, tänään ajaa tämä pitkähiuksinen kuski, jonka näin taukopaikalla tupakalla muiden kuskien kanssa. Ja eräänä aamuna katselin kuskia, joka eräällä sivutiellä, jonne bussi matkallaan koukkaa, yhtäkkiä nosti kätensä kyynärpäät koukussa päänsä yläpuolelle hassuun vauvamaiseen asentoon ja haukotteli. Samassa hän huomasi peruutuspeilistä sarvipäisen ja varmaankin melko hämmästyneen katseen ja laski rauhallisesti kätensä takaisin ohjauspyörälle. Hyvä niin! En kovin pitkään haluaisi istua tällaisesta "Katso, ilman käsiä" -bussissa. Ohjasikohan kuljettaja sen pienen hetken jaloillaan?
Eräänä aamuna bussi oli täynnä koululaisia. Seitsenvuotiaita ehkä, korkeintaan kahdeksan. Heillä kaikilla oli keltaiset huomioliivit ja valtavasti ylimääräistä energiaa. Kun he poistuivat bussista, kuului joukosta kaikenlaisia soraääniä, kuten mankuva "Älääää". Vaihdoin huvittuneet hymyt vastapäätä istuneen kaljun herrasmiehen kanssa. Sama mies oli hetkeä aiemmin siirtänyt reppuaan, jottei se olisi jalkojeni tiellä ja puhuikin minulle. Minäkin sanoin hänelle leppoisasti "Ei sitä olisi tarvinnut siirtää, hyvin mä mahdun". Mutta kieltämättä tuli hyvä mieli siitä, että tulin huomioiduksi. Kun mies poistui bussista, palkitsin hänet leveällä hymyllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)