Enemmänkin sen sellaista

Harrastan blogien lukemista iltaisin. Olen virttänyt mielenkiintoisia blogeja laidasta laitaan Feedlyyn ja iltaisin käyn painamassa refresh-nappulaa ja odotan, montako lukematonta tekstiä ruutuun räpsähtää. Mitä enemmän, sen parempaa ja herkullisempaa. Sisältö on monipuolista ja antoisaa. On vertaistukea vanhemmuuteen, ideoita kotiin ja käsitöihin, kirjoittamisen ja kielen kauneutta ja liikutustakin monesti. TV:n katsominenkin on jäänyt blogien lukemisen vuoksi vähemmälle, mutta eipä sieltä kesäisin paljon mielenkiintoista tulekaan. Paitsi nyt ehkä tiistaisin Yleltä tuleva retkeilyluonto-ohjelma Metsien kätkemä, josta vinkkasi Hupsistarallaa-blogi. Pelkkä mainosvideo sai miltei liikuttumaan, meillä suomalaisilla on ehkä ollut vähän turhaa vaatimattomuutta oman luontomme hehkuttamisessa, mutta tästä ohjelmasta sitä ei puutu. Tuli sellainen fiilis, että miksi matkustaisin mihinkään ulkomaille, kun meillä on kaikki tämä (ja nämä kommentit perustuvat siis pelkkään tiiserin katsomiseen, yhtään jaksoa en ole vielä nähnyt). Lisäänpä nyt vielä minäkin sen kommentin, että sarja on katsottavissa Yle Areenassa, eli voit katsoa sen koska haluat, hyvä lukija.

Toivottavasti sallitte sanallisen rönsyilyni. Nyt kun päätin pitkäastä aikaa kirjoittaa (toivottavasti osoitus voimaantumisestani), on pää täynnä asioita. Maailmalla ja Suomessakin on tapahtunut niin paljon ikävää, mutta onneksi myös mukavaa. Mukavan puolelle asettunee jalkapallo, vaikka osa ihmisistä ei siitä niin kiinnostunut olekaan. Perheessämme minä en ole se pallosta kiinnostuneempi osapuoli, mutta voin istua sohvalla seurana ja kirjoittaa vaikka blogia. Ja olla iloinen Islannin tekemästä maalista, sen verran minäkin jopa ymmärrän, että Portugalin pitäisi olla parempi kuin Islanti. Mutta paperi ja ruohokenttä ei ole sama asia, onneksi.

Ikävistä asioista en tänään kirjoita. Keskityn positiiviseen. Kuulin, että jopa omia muistojaan voi kihnuttaa mukavampaan suuntaan muistelemalla tahallaan väärin. Voi viilata todella ikävää muistoa piirun verran mukavampaan suuntaan. Ja ajan kuluessa muistikuva muuttuu viilatun mukaiseksi, eikä asia sitten enää vaivaa. En ole itse tarkistanut asian todenperäisyyttä, mutta se kuulostaa uskottavalta, koska ihmisyys on niin omituista ja moniulotteista. Samalla kiehtovaa ja pelottavaa. Muistelin itsekin tapahtumia teinivuosiltani ja siivotessani löysin päiväkirjan ja paljastui, että olin aivan tietämättäni koristellut muistojani. Tilanne, jonka muistin harmittomaksi, olikin ollut varsin uhkaava. Koska en uskaltanut avautua asiasta päiväkirjassani enempää, en tiedä, kuinka uhkaava se oli. Enkä pysty palauttamaan mieleeni muuta kuin sen muokatun, harmittoman muistoni, mutta luotan enemmän teini-minääni, joka tuoreeltaan oli tapahtumasta itselleen raportoinut. 

Minun pieneni on jo iso tyttö, niin hän itsekin minulle terhentää lähes joka päivä. Vaikka hän onkin äidin pikku vaavi ja oma mussukkani. Hän on hauska ja terävä pikku ihminen. Joka päivä hän saa minut hämmästymään ajatuksiaan. Kieli on ihana asia! On upeaa, että hän saa itseään ilmaistua. Eilen häntä sänkyyn peitellessäni suukotin varpaita ja sanoin, että rakastan hänen pieniä varpuleitaan ja pientä nenää ja söpöjä korvia. "Et sinä NIITÄ rakasta, sinä rakastat MINUA", hän oikaisi. Ajatus oli niin syvällinen, että vaikutuin (ja myönsin hänen olevan oikeassa). Hänelle lienee tullut myös jonkinlainen käsitys siitä, mitä sisältyy isyyteen ja äitiyteen, sillä hän kysyi, saako mennä naapuriin hoitoon. Kun aloin itse ääneen pohtia, olisiko se mahdollista, hän siirtyi jo seuraavaan ajatukseensa: "Sitten te olette isin kanssa täällä kahdestaan ja meille tulee uusi vauva!" Se nauratti ja samalla melkein itketti, sillä toista vauvaa ei tule, sillä ikää on mittarissani jo liiaksi. Ja kun sain onnekseni hänet aivan viime hetkillä (kiitos maailmankaikkeus) en enää uskaltaisi ottaa riskiä - ellei nyt tapahtuisi jokin vahinko (jota ei tahallaan haeta). 

Kaikissa seuraamissani blogeissa on aina hienoja kuvia. Minä olen aivan hirmuisen surkea kuvaaja. Ennen digiaikoja, filmikameralla siis, sain aina aikaan kuvia ihmisryhmistä, joista puolet kuvattavista puuttui tai yksilöistä, joilta puuttui suurin osa kehoa tai pää. Digiaikoina se on hivenen parantunut, kun asian voi tuoreeltaan tarkistaa ja roiskia kuvia sellaisen läjän, että joku sentään onnistuu. Ehkä minä jonkin sellaisen räpellyksen tänne sitten iloksenne kuitenkin pusken, jotta kirjoitukseni saavat jotain lisäväriä. 

Kaikenlaisia tällaisia minä ajattelen.

Kaunis ja hyvä

Ehdin äsken nähdä, miten tietokoneen ruudulla kuukausi vaihtui tammikuusta helmikuuhun. En ole koskaan nähnyt sitä tietokoneen ruudulta. En muista koskaan aikaisemmin edes tiedostaneeni sekunnin tarkkuudella kuukauden vaihtumista (ellei joulukuun muuttumista tammikuuksi lueta: sitähän seuraavat lähes kaikki ja ilmassa on ruudin katkua).

Ihmisille on tapahtunut kaikenlaisia ihmeitä: jotkut ovat saaneet kustannussopimuksen, jotkut julkaisseet sarjakuvakirjan ja lapsiakin syntyy. Kaikenlaista uutta syntyy nytkin, vaikka luonto nukkuu vielä talviuntaan. Lumi tosin jo alkoi sulaa, mutta en jaksa uskoa, ettei uutta tulisi. Yritin tehdä luonnon kanssa kauppoja siitä, että pysyttäisiin vielä pakkasella, mutta kohtuulukemissa. Hänen kanssaan ei näköjään käy neuvotteleminen. Ehkä pitäisi aloittaa neuvottelu juhannussäistä ajoissa. Eivät ole männävuosina suosineet ne.

Ei minulla oikeastaan mitään, muuta kuin se, että onni on lapsi. Onni on työ. Onni on sekin, jos saa kustannussopimuksen (jos sellaisen saa, niin yleensä sitä myös haluaa: eihän niitä summan mutikassa lähetellä). Vaikka voisin minäkin yrittää kirjan kirjoittaa, jos minulle tulisi sellainen summanmutikkasopimus postilaatikkoon, että tuossa on kustannussopimus, kirjoita siihen sopiva kirja.

Mutta valvoa ei saata ihminen enempää.

Sitä vain että hyvää tämä on, elämä.

Joulu ja protestilaulu

Kirjoitan, siis olen. Tarkoitan, että kaikki kunnossa, jos joku minua ei-oikeassa-elämässä tunteva on vaikka ollut huolissaan. Arki on vain vienyt mennessään, lapsi aloitti päiväkodin ja mitälie kaikenlaista muuta. Ehkä on tuntunut väliin siltä, ettei olisi mitään kyllin painavaa sanottavaakaan.

Kauhulla olen seurannut nykyisen hallituksen toimia. Aluksi ajattelin hyväntahtoisesti, että he ovat vain taitamattomia ja kyllä se siitä. Sitten havaitsin, että eivät he taitamattomia ole, vaan taitavia ja häikäilemättömiä oman etunsa ajajia (ja kannattajiensa, tokikin). Nyt kun oma lapsi on aloittanut päiväkodin ja sairastelukierteen siinä sivussa on kammottava ajatella, että lapsia pitäisi ottaa vielä enemmän - pelkkä pukeminen  ulkoilua varten on näillä keleillä jo melkoinen koitos sille hoitajamäärälle, joita nytkin on. Saatikka kaikki muu sekoilu osapäiväisistä lapsista ja siitä, miten määritellään, ketkä ovat hoitoonsa oikeutettuja.

Nythän toki Helsinki on jo päättänyt olla puuttumatta subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ja Espookin on menossa hyvää vauhtia samaan suuntaan. Kaupungit ovat kaukana meistä täällä, mutta toivon, että esimerkkiä täälläkin noudatettaisiin (vaikka en jaksa uskoa, ja vaikka kuinka olisin pessimisti etukäteen, petyn silti raskaasti, jos oikeus päivähoitoon lapsilta evätään vanhempien taloudellisen tilanteen vuoksi - näinhän voidaan sanoa, jos työttömyyteen puututaan sanktioimalla siitä lapsia).

Voisin paasata näistä kaikista asioista vaikka kuinka paljon, mutta kyllähän te tiedätte. Ja ymmärrän toki, että varmaankin puolet suomalaisista on sitä mieltä, että nämä päätökset ovat oikeutettuja, mutta minusta ne eivät ole. Eivätkä onneksi edes Sixten Korkmannin, jonka mielestä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tyhmä päätös. Pointsit Sixtenille.

Sanottakoon vielä, että on toki tilanteita, joissa on perusteltua pitää lasta enemmän kotona, mutta sellaisen päätöksen voi tehdä vanhempi itsekin, ei siihen pakkoa tarvita.

Sitten vielä lisäisin, että joulu. Ihanaa. Kaapissa on piilossa 3 joulukalenteria, joiden luukun annan lapsen aamuisin avata, koska olen niin kiva äiti (muuten todellakin avaisin itse). Juu ja ne ovat kuvakalentereja. Parhaimmillaan toivon, että ainakin osa olisi sellaisia, jossa kuva muuttuu/täydentyy avattujen luukkujen myötä. Sellaiset ovat parhaita. Suklaatia saa muutenkin, yritän ainakin taistella aikaa vastaan, ettei lapsikaan alkaisi suklaakalenteria vaatia. Mielummin sitten vaikka yllätyspussukoita, sitten kun hän on isompi. Kolmivuotiaalle ovat kuvat mielestäni vielä ihan tosi jees.

Mitä itse joululta toivon, on toki se, että lapsi olisi terveenä. Ja muutkin, tietysti. Mutta sairasteluun olen jo aivan uupunut. Suorastaan säikähdän heti, jos lapsi on hiukankin vaisu. Minulla on sellainen hieno kuumemittari, josta tulee sininen valo, jolla pojotetaan lapsen otsaa ja joka sitten näyttää kuumelukeman. Voitte uskoa, että sillä on tullut pojoteltua, sekä syystä että syyttä. Terveyttä siis toivon, kaikille, sillä ilman sitä koko tunnelma, tuoksut ja maut ovat pelkkä varjo siitä, mitä niiden pitäisi olla. Voi kamala, tiedän useampiakin kertoja, missä lapsiperheissä on sairastettu vatsatautia jouluna. Se se on surkea kohtalo, on kertakaikkiaan. Taisipa oma veljenikin olla lapsena sairaana jouluna ja muistaa sen vieläkin.

Näköjään on sitä meikäläiselläkin sitten lopulta kuitenkin paljonkin sanottavaa. Ehkä niinkin paljon, että pitää tätä blogia ehkä alkaa sitten kuitenkin päivitellä, edes hiljaksiin. Kerrottakoon, että luen muiden blogeja hyvinkin aktiivisesti, ne ovat ihana henkireikä ja jopa vertaistuki etänä, kuten vaikkapa tämä Lähiömutsin kirjoitus. I hear you.

Odottamattomien unelmien täyttymyksiä

Nyt on käynyt niin, että eräs blogitar, jonka kirjoituksia ja piirustuksia olen ilolla lukenut ja kuvia katsellut (suuri fani) julkaiseekin yhdessä toisen kirjoittajan/piirtäjän kanssa oman sarjakuva-albumin (yleisö kohahtaa, kuuluu aplodeja). Se kertoo Sirkus Rinkelin väestä  ja se on nyt valmis ja uunituore.

No minä olen fiilistellyt sitä, miltä tuntuu julkaista tällainen oma tuotos (olenhan minäkin julkaissut vähän, vaikkakaan en kirjan muodossa ja sekin oli jo ihan hytisyttävän jännää) ja silloin, kun kirjoittajan/piirtäjän blogia on lukenut ja fiiliksiä seurannut, tuntuu vain oikealta hankkia tällainen kirja. Olen siis tilauslistalla juu. No, osallistun kuitenkin itsekin vielä lisäksi blogissa järjestettävään arvontaan, jolla kirjan voi saada omakseen. Ai miksikö? No, jos saan toisen, niin lahjoitan sen jo ennalta miettimääni kohteeseen. Sen olen jo miettinyt, vaikka arpaonni ei ehkä vahvimpia valttejani olekaan (isäni on muuten hyvä arpajaisissa tai sitten hän vain osallistuu niin moneen, että voittojakin on joskus herunut).

Niin siis että kun nyt Tiinan odottamaton unelma täyttyy, niin osallistukaapa tekin. Siihen arvontaan. Ja ihailkaa siellä blogissa niitä Tiinan strippejä. Voisin lukea koko albumillisen siitä, mitä kaikkea Tiina on lapsuudessaan ajatellut: Titanic-sukeltaja ja Zorro ovat aivan parhautta!

Voi ahdistus, miten paljon tällaista lahjakkuutta saattaa mennä maassamme hukkaan. Onneksi Tiina löydettiin ja ehkä hän tekeekin vielä albumillisen lapsuudenseikkailujaan sarjakuvamuotoon. Minä tykkäisin. Ja jos minä tykkään, niin miksei muutkin, en minä nyt niin monimutkainen ole.

Lisäksi tässä lähetän vielä ekstratsemppiterveiset toiselle unelmiensa täyttymystä vielä odottavalle, nimittäin ahkeralle ja intohimoiselle Rooibokselle. Hän kirjoittaa meille kirjan! Ja kun se ilmestyy, niin ehkäpä Rooibos arpoo yhden. Ja sitten minä buffaan häntä (onko tuo oikea sana, en minä mitään noutopöytää tarkoita). Ihan siksi, että näitä asioita ihmisten vain pitää tehdä. Kuka piirtää, kuka maalaa (sanoin tai siveltimellä), kuka tanssii - pääasia, että se tapahtuu rakkaudesta, intohimosta ja sisäisestä palosta asiaan.

Hyvää sunnuntaita, vaikka sateistakin

Lapsi sattuu näkemään televisiosta Punaisen ristin tietoiskun. Siinä on surullinen nepalilaislapsi, pieni poika. Kaksi ja puolivuotiaani katsoo kuvaa pitkään ja arvaan, että kysymys on tulossa. "Äiti, miksi tuo poika on surullinen?" En halua huijata, enkä puhua tottakaan. Vastaan: "Koska pojan kotona on maa tärissyt ja pojan koti on mennyt rikki". Lapsi näyttää olevan itkuun purskahtamaisillaan. "Äiti, voidaanko me auttaa?" Siinä kohdin käännän kasvoni toiseen suuntaan, vakautan ääneni ja vastaan: "Voidaan". Bloginpitäjien lipas pullistuu toimestani vähäsen. Punaisen ristin tehokkain kampanjoija löytyy meiltä täältä ihan kotoa.

Hyvää toukokuista sunnuntaita kaikille: teille, jotka olette äitejä; teille, jotka toivotte äideiksi vielä tulevanne; teille, jotka olette jo toivosta luopuneet ja teille, jotka ette perhettä aio perustaa. Ja sama vielä miehillekin.

Sanomaa kerrakseen

Luin vuoden takaisia postauksiani keväältä. Ällistyin, miten pirteältä vaikutin. Ehkä oloni vaatisi lääkärisedän tai -tädin arviota. Ehkä veriarvoja pitäisi syynätä. Tai avata suu ja sanoa pitkä aa. Kummastuttaa. Ostin minä kyllä jotain rautakapseleita, mutta en oikein löydä sellaista aikaa vuorokaudesta, etten söisi maitotuotteita, jotka kaiketi neutralisoivat raudan vaikutuksen.

Lapsi on jo pakannut repun ja on valmis lähtemään mummolaan. Kuljeskelee reppu selässään pitkin asuntoa. Kertoo pakanneensa "pujelimen ja autoja". Osaa laulaa jo paljon lauluja ja muistaa ällistyttävän paljon biisien sanoja sen huomioiden, että hän on vasta oppinut kunnolla puhumaan. Laulaa tälläkin hetkellä sing-alongia Robinin kanssa.

Minä melkein vihaan pääsiäistä. Olen yrittänyt ottaa sen siltä kannalta, että se on kevään ja uuden alkamisen ja uuden toivon juhla. Mutta media ja lehdet eivät anna positiivisuuden voittaa, vaan esittelevät värikuvia ihmisistä, jotka antavat tänä päivänä ristiinnaulita itsensä uskonsa vuoksi. Miksi ihmeessä tällaisia vertavuotavia ihmisiä lehtiin? Ahdistus istuu kuin musta painava mörkö rinnassa. Jos Jeesus oli historiallinen henkilö ja hänet ristiinnaulittiin radikaalien ajatustensa vuoksi (huom! ilman omaa syytään), niin minun henkilökohtainen tulkintani on se, ettei hän koskaan herännyt kuolleista - ei kolmantena päivänä, eikä kolmantenakymmenentenä. Saatikka ne lukuisat muut ihmiset, jotka ehkä yhtä löyhin perustein kidutettiin hengiltä. Minua ei pätkääkään lohduta sekään lehdestä luettu tieto, että Jeesus kuoli nopeasti, jopa kolmessa tunnissa. Vai että jopa - miettikää sitä kolmen tunnin tuskaa, jonka lopussa ei kiitos seiso, vaan kuolema. Että sellainen kevään juhla meillä.

Mitä tulee Jeesukseen noin muutoin, hänen tosiaan sanottiin joutuneen ristille radikaaliutensa vuoksi. Hänhän ajatteli humaanisti ja viisasti ja nosti vierelleen "huonon naisen". Nykyäänhän ei länsimaissa enää muita olekaan kuin huonoja naisia, ainakin jos ajatellaan tiukassa raamatullisessa mielessä. Mietinkin, kenet Jeesus rinnalleen nostaisi, jos tekisi comebackin. Uskon, että hänen rinnallaan olisikin miestä rakastava mies, sillä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoahan J-mies kannatti. Hän kannattaisi sitä tänä päivänä samaa sukupuolta rakastaville, niin minä päässäni spekuloin. Ristiinnaulitsisivatkohan hänen omat kannattajansa hänet silloin?

Rakastakaa toisianne.

(P.S. Ajatukseni ovat omiani, enkä ketään halua niillä loukata. En ole jäsen missään kirkkokunnassa.)

Blogirikkuri

Taisin suorittaa blogirikkuruutta, kun poistin jo kertaalleen julkaisemani tekstin. Pahoittelut siitä.

Yritän kirjoittaa jotain uutta, kun kello ei näytä ihan näin myöhäisiä tunteja. Kerään uusia aistimuksia ja uutta kerrottavaa. Ainahan sitä jotain on. Ehkä lähden kaduille salakuuntelemaan ihmisten elämää, niin kuin Gösta Sundqvistin kerrotaan tehneen. Hän ei kuulemani mukaan oikein suostunut kuulumaan mihinkään ihmisryhmään, vaan puikkelehti niiden välillä ja samalla vohki paloja ihmisten elämistä ja teki niistä musiikkia.

Olipa se jotenkin kaunis ja runollinen ajatus, vaikka Göstan tarinat olivatkin rujoja. Eivätkä varmaan kenenkään tarinoita ihan sinällään sentään, mutta niissä oli totta toinen puoli. Niin se vain on, että ihmisille sattuu uskomattomia asioita ja niiden kanssa he sitten möyrivät eteenpäin, minkä taitavat. Jotkut eivät edes välitä. Minä välitän liiaksikin.

Uskotteko sen, että elämällä on jokin tilikirja? Jos ihmiselle sattuu paljon hyviä asioita, on tili plussalla. Jos liikaa plussaa kertyy, elämän pankkineiti saattaa katsoa aiheelliseksi alkaa balansoida tilejä. Pelkäättekö (kuten minä) silloin, kun jotain suurta hyvää tapahtuu, laskun seuraavan perästäpäin? Ja ajatteletteko sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, että nyt on maksun aika? Minä olen vähän sellainen. Onkohan tällaiselle ajattelutavalle nimi?

Teema-kanava on jäänyt päälle, vaikka ohjelma on loppunut. Ihanaa klassista musiikkia, kuin balsamia sielulle. Nyt on jo kiirastorstai.