Tuntureilla tuulee

Levillä paistaa aurinko. Nukuin junassa käsittämättömän hyvin ja heräsin Jenni Vartiaisen laulamaan Missä muruseni on -biisiin. Se oli ystäväni puhelimessa herätysmusiikkina. Sen hoilaamisella hauskuutin häntä aamutuimaan, kun päästelin ammu-äänelläni "Tuuli tuuuuuuuu-le sinne missä muruuuseniii ooooon". Kaikenkaikkiaan hyväntuulinen aamu. Rovaniemellä pakkasta oli kuusi astetta, mutta tuuli pureva, joten auton odottelu junasta tuntui suorastaan virkistävältä.

Nyt olemme käyneet ostamassa illaksi itsellemme mansikoita ja vaniljavaahtoa sekä kuohuviiniä. Sitä ennen aiomme saunoa ja ottaa rennosti. Tänään emme vielä urheile, vaan ainoa suunniteltu ohjelmanumero on Jenni Vartiaisen konsertin kuuntelu Hullu Poro Areenalla. Viimeksi meno oli siellä niin villiä, että saimme pitää hatuistamme kiinni (vai mistähän siellä kiinni oikein pitäisi pitää, alushousuistaan, ehkä), mutta silloin konsertoikin Lauri Tähkä, Apocalyptican kuulijat olivat aivan eri maata ja jättivät naiset rauhaan. Kumpaanhan ryhmään Jenni Vartiaisen kuulijat asettuvat?

Ostimme myös pinkkejä neilikoita sekä liloja ja valkoisia tulppaaneja, jotka asettelimme hienosti mökistä löytyneeseen mehukannuun. Estetiikan merkitystä ei koskaan pidä väheksyä. Eikä suklaan.

Lappiin, hui!

Huomenna lähden yöjunalla Lappiin. En ole pakannut vielä yhtään mitään. Äsken kävin kurkkimassa säätä, joka näyttää jokseenkin erinomaiselta, päivisin pikkupakkasta ja öisin maltillista, alimmillaan - 15 asteen pakkasta. Viimeksi muistan pakkasen laskeneen alle 20 asteeseen samaan aikaan vuodesta. Tiedän, pikkupakkanen sekin, onhan tänä vuonna sää Lapissa huidellut - 40 asteen korvilla, huh huh.

Luotan siihen, että ystävättäreni on minua kohtaan suopea ja antaa minun blogata koneeltaan. Tuoreita uutisia Suomen pohjoisosista siis luvassa. En tarkalleen tiedä, mitä aiomme puuhata, mutta varmaa on, että ihailemme tunturien kauneutta, saunomme ja puimme pois sisältämme suruja ja solmuja ja nauramme yhdessä kuin teinit (näin ystävättären teini-ikäiseksi ehättänyt tytär meidät nauruinemme leimasi). Toivon, että kun hän saavuttaa meidän kunnioitettavan ikämme, myös hän huomaisi edelleen nauravansa kuin teini - kuten mekin, edelleen.

TV:ssä pyörii Tappajan näköinen mies. Sen tähti, Samuli Edelmann, on minua jokusen vuoden vanhempi, mutta ei lohdukseni näytä kovin rupsahtaneelta. Hän puhuu venäjää (ainakin minun korviini) kohtuullisen mallikkaasti, olen käyttänyt sarjaa jonkinlaisena kertauskurssina, sillä vaikka olen vuosia opiskellut venäjää, olen unohtanut miltei kaiken käytön puutteen vuoksi.

Sujuvasti osaan sanoa mm. seuraavat tuikitarpeelliset asiat:

• Hän haavoittui kuolettavasti (miehestä)
• Hän käyttää silmälaseja
• Mitä juusto maksaa?
• Sallitteko minun ohittaa teidät? (voi käyttää esim. bussissa, jos ohittaa käytävässä toisen ihmisen)
• Istuutukaa, olkaa hyvä
• Kiitos, olkaa hyvä, näkemiin ja hyvää yötä (tai kuten venäläiset asian ilmaisevat "rauhallista yötä")

Näillä eväillä kirjoitin tästä kielestä aikanani Laudaturin ylioppilastodistukseeni. Tästäpä olisi opettajani kyllä ylpeä.

Niin ja kerrottakoon innokkaille venäjänmatkailijoille (tätä en kylläkään oppinut koulussa), että maassa ei kannata huudella liukastuessaan kovin suureen ääneen "hui" sillä se on alatyylinen ilmaisu miehen elimelle. Tai ainakin silloin päätyy ymmärretyksi vähemmän säikähtäneenä ja enemmän kimpaantuneena ja jokseenkin epäkohteliaana, kuvittelisin. Tästä huolimatta kiljaisisin siten luultavasti itsekin, hui on ehdoton lempihuutoni tilanteessa kuin tilanteessa.

Mutta Lappiinhan minä olen menossa.

Älä lue, jos ahdistaa

Olen joskus nähnyt unta siitä, miten kerrostalon kokoinen vesiseinämä nousee ja vääjäämättä kaatuu minun ja muiden pakenevien päälle.

Viime yönä, eittämättä Japanin uutisten vaikutuksen alaisena, näin unen ydintuhosta.

Lapsuudenkotini pihamaalla näen, miten rauhaneleenä tuhottavaksi tarkoitettujen ydinkärkien turvallinen käytöstäpoisto epäonnistuu ja ne räjähtivät. Käännän unessa selkäni räjähdykselle ja peitän käsillä silmäni, sillä muistin lukemani kauhut Hiroshimasta, ensin tulisi voimakas valo, ja niin myös käy.

Äitini seisoo vierelläni lapsuudenkotini pihamaalla ja minä kysyn: "Äiti, kuollaanko me?". Luen vastauksen äidin kasvoilta. Minä yritän henkäistä kaiken yhteen lauseeseen: kiitokseni kaikesta, sen että äiti oli maailman paras ihan jokaisena mahdollisena hetkenä. Äiti itkee. Minä käännyn kohti pihan nurmikenttää, kosketan sen pehmeää, vihreää pintaa, sillä en halua paiskautua soralle, kun paineaalto tulee. Mittaamatonta hätää tuntien voihkaisen vielä voimattomana: "Äiti, jäähän ihmiskunta henkiin?" Äiti ei voi vastata vieläkään, me emme kumpikaan tiedä, miten suuri ydinlataus on. Pelko on raakaa ja rujoa: hajoaisinko hetkessä tomuksi vai loukkaantuisinko jollain niistä karmeista tavoista, joista olen lukenut.

Äsken ryhdyin lukemaan uutisia sunnuntain lehdestä (olin koko viikonlopun lähes uutispimennossa ystäväni luona). Näen, miten äiti itkee auton vierellä, sen sisällä on menehtyneenä hänen 18-vuotias tyttärensä. Oman äitini voimattomat kasvot palautuvat mieleeni unesta, kun kysyn ihmiskunnan kohtalosta. Silloin itken minä.

Pahoitteluni, jos kirjoitukseni sai teidätkin ahdistumaan, se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Ehkä halusin vain alleviivata sitä, että kaikella ihmisyydellä ja inhimillisyydellä on mittaamattoman suuri arvo.

Lupaan huomenna olla iloisempi.

Grand Slam

Helsinki ei eilen valistanut hymyileviä kasvojaan missään mielessä: ovi, jonka raottumista toivoin, paiskattiin kiinni. Baarissa tein vaikutuksen mieheen, jota pyysin viemään kieltämättä komean, kauneuttani ylistäneen, ystävänsä pois, sillä tämä oli liian humalassa. Ehkä hän oli tottunut siihen, että ystävä ulkonäkönsä vuoksi saa naiset mukaansa ja toisenlainen toimintatapa ilahdutti.

Taivalla kiitää lentokone, aurinko paistaa vanhan ja lainehtivan ikkunaruudun läpi. Kohta menemme saunomaan, sitten laittautumaan ja viihteelle. Olemme nauttineet hyvästä ruoasta ja seurasta, paljon olemme nauraneet ja vielä enemmän kiroilleet.

Joskus näinkin.

Mä lähden Stadiin

Olen huomenna lähdössä jälleen Helsinkiin. Suunniteltu työtapaaminen peruuntui, mutta ystävätär on jälleen valmiina viihdyttämään minua ja esittelemään pääkaupungin yöelämää, tällä kertaa keikkojen muodossa. Lähden matkaan jo aamupäiväbussilla (eväänä patonkia ja kivennäisvettä), joten viikonlopusta tulee pitkä, ja toivottavasti rentouttava. Varmasti saamme taas selvittyä jotain suuria totuuksia elämästä tai ainakin itsestämme.

Minä lakkasin reissun kunniaksi jopa kynnet. En ole kovin tunnollinen kynsienlakkaaja, sillä koko touhu tuntuu kahtalaiselta: toisaalta se on naisellista ja saa kädet näyttämään kauniilta ja viimeistellyiltä ja toisaalta takaraivossa näkättää se toinen minä, joka sopottaa, että etkö todellakaan voisi käyttää aikaasi mihinkään olennaisempaan. Kaiken kukkuraksi liimailin kynsiin kukkaistarroja, joissa oli pieniä sädehtiviä helmiä. Ovathan ne kauniit, mutta hyvänen aika... Kaikkea sitä.

Nyt on kuitenkin mentävä siivoamaan kissojen laatikot ja mietittävä, mitä lopulta otan mukaan. Tekee mieli ottaa liikaa: kahdet farkut, aikakauslehti, kirjoitusvihko. Yleensä matkustan aina hyvin kevyesti, nyt rönsyilytyttää. No, itsepä joudun tavaroitani kanniskelemaan. Ainahan välillä lienee hyvä todeta, ettei kannata kuljettaa liikaa tavaraa mukanaan.

Mutta sitä ennen, lapio käteen ja kaivamaan hiekasta aarteita.

Tunnen, siis olen

Juuri nyt, kun elämässäni tapahtuu koko ajan paljon, en saakaan siitä kiinni. Olen pause-tilassa, istun seisahtuneena olevassa junassa ja seuraan, kuinka vaunut viereisillä raiteilla liikkuvat. Välistä luulen omanikin liikkuvan niiden mukana, kunnes ohi vilisevien ikkuna-aukkojen virta loppuu ja huomaan edelleen seisovani pysähtyneenä lähtöpaikassani. Toisinaan onnistun tempautumaan hetkeksi mukaan, mutta liikun kuin unessa, tahmeasti ja raskaasti.

Tila on lähinnä pääni sisäinen, en usko sen näyttäytyvän ulkopuolisille millään tapaa. Olen aina ollut jonkinlainen haaveilija, ja ne ihmiset, jotka minut tuntevat, eivät ihmettele, jos välillä pysähdyn katsomaan ikkunan läpinäkyvyyden takaiseen kaukaisuuteen. En minä silloin oikeastaan katso ulospäin, vaikka silmäni mietiskellessäni hakevatkin avaruutta ja ulospääsyä, minä tutkin sisimpääni. Ehkä noita hetkiä on viime aikoina ollut tavallista enemmän, mutta koska elelen yksikseni, se ei ole kovin näkyvää.

Päässäni on risteillyt liiaksi avoimia kysymyksiä ihmissuhteista, valinnoista, syistä ja seurauksista. Rakentelen mielessäni kohtauksia, joita ei koskaan näytellä ja keskusteluja, joita ei koskaan käydä. Kuljen labyrintissä ja näen, miten väylät vuoroin avautuvat ja vuoroin kasvavat umpeen. Ymmärrän vahvasti sen, että voin vaikuttaa vain oman osani tulkintaan tässä suuressa näytelmässä, muut toteuttavat roolejaan oman näkemyksensä mukaisesti, kukin uskollisena itselleen. Niin sen tuleekin olla.

Oli miten oli, yritän hakea ratkaisuja pala kerrallaan. Käyn koputtamassa oviin ja katson, raottuvatko ne vai pysyvätkö suljettuina varmoina hiljaisesta torjunnastaan.

Jostain syystä selvyys on minulle hyvin tärkeää. Lohdutonta on se, että lopullista selvyyttä ei elämässä koskaan tarjoilla. Toisaalta elämä ei myöskään kyllästy kylvämään yllätyksiään ja toisinaan pieniä ihmeitään, olen iloinen että olen täällä niitä kokemassa.

Kukkii ja rönsyilee

Sain jo eilen kimpullisen tulppaaneja naistenpäivän kunniaksi. Ne ovat keltaisia ja alkavat oikeastaan vasta nyt availla nuppujaan. Taloudessani oli kaksi muutakin jäsentä, jotka ilahtuivat kukista kovasti. Yritin tähdentää, että ne on annettu minulle ja kaikkea sitä, mikä on niiden tavoitettavissa, ei ole välttämättä niiden vapaaseen käyttöön osoitettu (huomatkaa The Mask -kissa).

Sain miehiltäkin muutaman naistenpäivätoivotuksen, lähinnä yleisellä tasolla Facebookin kautta. Tiesittekö, että on olemassa kansainvälinen miestenpäivä? Se on marraskuun 19. päivä, vähän sijainniltaan hassusti kovasti lähellä isänpäivää, joka tänä vuonna on 13.11 (muissa maissahan isänpäivä on eri aikaan). Tosin kaikki miehet eivät tietenkään ole isiä, enhän minäkään ole äiti. Mutta olettaen, että molempia juhlittaisiin, pitäisi puolisolle, joka on sekä isä että mies, keksiä jokin yllätys peräkkäisinä viikonloppuina. Kakku kuuluisi silloin isänpäivään, mutta onhan toki lukuisia muita tapoja yllättää puoliso. Niitä ei voi tietenkään tyhjentävästi kertoa, sillä tavat yllättää ovat kovin puolisokohtaisia. Kunhan nyt mietin lämpimikseni.

Kävin myös ystävättären luona katsomassa koiranpentuja, osa niistä oli jo lähdössä uuteen kotiin tulevana viikonloppuna. Ne olivat hämmentävän isoja jo ja niitä oli kuusi. Paijasin niistä jokaista, niiden turkki tuntui käteen erilaiselta, toisten pehmeämmältä, joidenkin karkealta. Pienet naskalihampaat iskeytyivät sormiini: vielä eivät pikkuiset olleet aivan salonkikelpoisia, mutta ehtivät hyvin vielä oppia.

En jaksanut lähteä kukkakauppaan naistenpäivän kunniaksi, joten väsäsin ystävälleni kukan itse, sillä askartelutarpeistani löytyi pitsinauhojen pätkiä. Petriina oli väsäillyt hyvin samankaltaisen alushousuista (juu juu, käykää vaikka katsomassa), mutta tämän oman versioni alkuinspiraatio löytyy Lasinen kuu -blogista, ja alunperin tein minäkin noita heijastinversioita (rusetti siis heijastinnauhaa). Ystävä minulle joskus sanoi, että voisin aivan hyvin unohtaa käytännöllisyyden - eli heijastinnauhan - ja keskittyä pelkkään estetiikkaan. Niin tein siis tällä kertaa, tosin olin hivenen tyytymätön helmien sijoitteluun, mutta materiaaleja ei ollut tarpeeksi toisen ruusukkeen tekemiseen. Joten tällaisenaan se sitten lahjoitettiin.

Ihanaa tyttöilyä naisten päivän kunniaksi siis.