Tunnen, siis olen

Juuri nyt, kun elämässäni tapahtuu koko ajan paljon, en saakaan siitä kiinni. Olen pause-tilassa, istun seisahtuneena olevassa junassa ja seuraan, kuinka vaunut viereisillä raiteilla liikkuvat. Välistä luulen omanikin liikkuvan niiden mukana, kunnes ohi vilisevien ikkuna-aukkojen virta loppuu ja huomaan edelleen seisovani pysähtyneenä lähtöpaikassani. Toisinaan onnistun tempautumaan hetkeksi mukaan, mutta liikun kuin unessa, tahmeasti ja raskaasti.

Tila on lähinnä pääni sisäinen, en usko sen näyttäytyvän ulkopuolisille millään tapaa. Olen aina ollut jonkinlainen haaveilija, ja ne ihmiset, jotka minut tuntevat, eivät ihmettele, jos välillä pysähdyn katsomaan ikkunan läpinäkyvyyden takaiseen kaukaisuuteen. En minä silloin oikeastaan katso ulospäin, vaikka silmäni mietiskellessäni hakevatkin avaruutta ja ulospääsyä, minä tutkin sisimpääni. Ehkä noita hetkiä on viime aikoina ollut tavallista enemmän, mutta koska elelen yksikseni, se ei ole kovin näkyvää.

Päässäni on risteillyt liiaksi avoimia kysymyksiä ihmissuhteista, valinnoista, syistä ja seurauksista. Rakentelen mielessäni kohtauksia, joita ei koskaan näytellä ja keskusteluja, joita ei koskaan käydä. Kuljen labyrintissä ja näen, miten väylät vuoroin avautuvat ja vuoroin kasvavat umpeen. Ymmärrän vahvasti sen, että voin vaikuttaa vain oman osani tulkintaan tässä suuressa näytelmässä, muut toteuttavat roolejaan oman näkemyksensä mukaisesti, kukin uskollisena itselleen. Niin sen tuleekin olla.

Oli miten oli, yritän hakea ratkaisuja pala kerrallaan. Käyn koputtamassa oviin ja katson, raottuvatko ne vai pysyvätkö suljettuina varmoina hiljaisesta torjunnastaan.

Jostain syystä selvyys on minulle hyvin tärkeää. Lohdutonta on se, että lopullista selvyyttä ei elämässä koskaan tarjoilla. Toisaalta elämä ei myöskään kyllästy kylvämään yllätyksiään ja toisinaan pieniä ihmeitään, olen iloinen että olen täällä niitä kokemassa.

Hazy mist around me

Kuuntelen musiikkia ja ompelen farkkuihin paikkoja, paikkaa toisensa päälle. En enää, tietenkään, mutta äsken. Musiikki sentään vielä jatkuu. Sormenpäät ovat herkät muutaman vastaanotetun erhepiston jäljiltä. Farkkuja paikatessa mietin paitsi sitä, että pikkuhiljaa farkuista on luovuttava runsaan paikkamäärän takia, niin myös rakkautta.

Olen puhunut ystävien kanssa paljon rakkaudesta ja rakastamisesta. Sen vaikeuksista, kivusta ja siitä luopumisesta ja myös sen alkamisesta. Monet suuret rakkaudethan ovat sellaisia, jotka eivät koskaan saa vastarakkautta tai kaatuvat elämän itsensä eteen nostamiin ylitsepääsemättömiin esteisiin. Ommellessani pistoja, joiden tarkoitus oli peittää vaatekappaleessa olevat reiät, ajauduin utumusiikkini turvin jonnekin syvälle itseni pyörteisiin.

Mietin niitä rakkauksia, joita ei koskaan tullut. Mietin omia sanojani ystävälle, joiden viesti oli, että olipa rakkaus sitten miten suurta ja väkevää tahansa, niin jäädessään vaille rakkauden kohteen huomiota, siitä hiljalleen toipuu. Siitä pääsee yli, vaikka se tuntuu mahdottomalta silloin, kun jokainen hengenveto on täynnä ajatuksia hänestä. Mutta ei rakkaus meistä lähde. Se koteloituu meihin, kuten kudoksiin tunkeutunut kranaatinsirpale. Siellä se voi piillä liikkumattomana ja osana meitä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta äkkiä herätä ja nousta takaisin pintaan kipeänä ja tuoreena, aivan kuin paranemista ja unohdusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Ei ole ihme, että rakastumisen ajatus pelottaa. Siinä sitä sitten olisi, kaikkine koteloituine kipuineen ja meinneine arpineen, pelokkaana ja vapisevana. Valmistautuneena ottamaan jälleen riskin yhdestä uudesta tuoreesta ja repivästä sirpaleesta sisimmässä.

Olen onnekas, ettei näitä koteloita minussa montaa ole ja siitä, että niistä suurimmat ja kipeimmät ovat vaihtuneet luottamukseksi ja ystävyydeksi. Tottakai minä kannan heidän jälkiään aina, mutta ainakaan niistä ei kasva koiranhampaita, vaan metsätähtiä, vanamoja ja kieloja.

Irronneita

Tänään tuuli ulisee nurkissa, pimeys saapuu kaupunkiin entistä aikaisemmin, puut luopuvat vastahakoisesti viimeisistä lehdistään, teillä aletaan laskea nopeusrajoituksia ja ihmiset eroavat kirkosta. Olisin itsekin voinut hyvin olla yksi noista eroajista, mutta olen jo ehtinyt eroni suorittaa. Ymmärrän toki, että mielipiteitään televisio-ohjelmassa laukoi henkilö, joka ei puhunut kirkon suulla, mutta toisaalta, kirkolla ei ollut myöskään esittää selvää kantaa tai ohjeistusta ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta kirkollisessa mielessä.

On silti sydäntä lämmittävää, että me suomalaiset vielä ryhdymme johonkin näkyvään jonkin ihmisryhmän puolustamiseksi. Vielä toivottavampaa olisi, että ahdasmielisesti toisia ihmisiä tuomitsevat ja rajoittavat henkilöt miettisivät kantaansa toisenkin kerran, ymmärtäisivät olevansa katoava luonnonvara ja siten kenties jopa sen, että olisiko nyt niin, että minä olen väärässä. Ehkä tämä on kuitenkin liikaa toivottu.

Talven saapuminen pelottaa vähän, kaikki se pimeys ja kylmyys, kunpa se ei saisi otetta sydämestä, joka on jo valmiiksi hiukan viluinen ja elää omaa kaamosaikaansa.