Tunnen, siis olen

Juuri nyt, kun elämässäni tapahtuu koko ajan paljon, en saakaan siitä kiinni. Olen pause-tilassa, istun seisahtuneena olevassa junassa ja seuraan, kuinka vaunut viereisillä raiteilla liikkuvat. Välistä luulen omanikin liikkuvan niiden mukana, kunnes ohi vilisevien ikkuna-aukkojen virta loppuu ja huomaan edelleen seisovani pysähtyneenä lähtöpaikassani. Toisinaan onnistun tempautumaan hetkeksi mukaan, mutta liikun kuin unessa, tahmeasti ja raskaasti.

Tila on lähinnä pääni sisäinen, en usko sen näyttäytyvän ulkopuolisille millään tapaa. Olen aina ollut jonkinlainen haaveilija, ja ne ihmiset, jotka minut tuntevat, eivät ihmettele, jos välillä pysähdyn katsomaan ikkunan läpinäkyvyyden takaiseen kaukaisuuteen. En minä silloin oikeastaan katso ulospäin, vaikka silmäni mietiskellessäni hakevatkin avaruutta ja ulospääsyä, minä tutkin sisimpääni. Ehkä noita hetkiä on viime aikoina ollut tavallista enemmän, mutta koska elelen yksikseni, se ei ole kovin näkyvää.

Päässäni on risteillyt liiaksi avoimia kysymyksiä ihmissuhteista, valinnoista, syistä ja seurauksista. Rakentelen mielessäni kohtauksia, joita ei koskaan näytellä ja keskusteluja, joita ei koskaan käydä. Kuljen labyrintissä ja näen, miten väylät vuoroin avautuvat ja vuoroin kasvavat umpeen. Ymmärrän vahvasti sen, että voin vaikuttaa vain oman osani tulkintaan tässä suuressa näytelmässä, muut toteuttavat roolejaan oman näkemyksensä mukaisesti, kukin uskollisena itselleen. Niin sen tuleekin olla.

Oli miten oli, yritän hakea ratkaisuja pala kerrallaan. Käyn koputtamassa oviin ja katson, raottuvatko ne vai pysyvätkö suljettuina varmoina hiljaisesta torjunnastaan.

Jostain syystä selvyys on minulle hyvin tärkeää. Lohdutonta on se, että lopullista selvyyttä ei elämässä koskaan tarjoilla. Toisaalta elämä ei myöskään kyllästy kylvämään yllätyksiään ja toisinaan pieniä ihmeitään, olen iloinen että olen täällä niitä kokemassa.

Eksymisiä ja päämääriä

Yöllä ennen nukahtamistani lukemani kirjan villinä väreilevä unimaailma sai minut muistamaan, mikä omissa unissani toistuu. Ihmiset eivät varmaankaan koe unissaan samanlaisia ilmiöitä, mutta törmään itse unissani aina siihen, etten kykene soittamaan puhelimella mihinkään - oli puhelin sitten missä tahansa tai minkälainen tahansa. En tiedä, onko kyse siitä, etten muista numeroja vai painanko aina toistuvasti vääriä numerosarjoja. Turhautumisen tunne palaa elävästi mieleeni, kun muistelen miten epätoivoissani ja vihaisena, joskus peloissanikin koetan tehdä numerovalintoja siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jo lapsesta saakka olen myös unissani eksynyt tutuissa paikoissa. Kääntynyt kadunkulmasta ja kaikki onkin näyttänyt vieraalta. Väärä katu, väärät rakennukset, ehkä kokonaan toinen kaupunki, minulle tuntematon. Takaisin ei voi palata, kulman takana ei enää ole tuttu katu, vaan kaikki kadut ja rakennukset ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Ne ovat kyllä kauniita ja viihtyisiä, koteja ja liikerakennuksia, mutta minulle tuntemattomia.

Luulen, että ihmisillä on erilaisia unimaailman toistumia. Joidenkin ihmisten unissa ei ehkä laisinkaan ole elementtejä, jotka tapaavat toistua. He kykenevät kaikkeen eivätkä eksy tutuille kaduille. Asia on tuskin kovin merkityksellinen, mutta se on kiintoisa.

* * *

Tänään päiväsaikaan, väsyneenä, mietin, että tunnenko todella itseni. Tiedänkö tosiaan, mitä haluan. Tällaisia asioita pysähtyy miettimään oikeastaan vain kriiseissä tai silloin, jos asuu yksin. En minä parisuhteessa kesken keittiön siivouksen pysähtynyt miettimään, että kuka minä olen ja mitä minä haluan. Toisaalta, voisipa asialle suoda hetken verran ajatusta, yhtä elämäämme kun tässä elämme. Arkeahan se on suurimmaksi osaksi enkä minä arkea moiti. Mutta jospa sinne rutiinien joukkoon koettaisi kutoa jonkinlaisen punaisen langan, jonkin päämäärän, jonka ei tietenkään tarvitse olla kovin konkreettinen, voihan ihminen valita kulkevansa kohti tiettyjä henkisiä arvoja tai päämääriä.

Itselleen ainakin voisi pyrkiä olemaan rehellinen. Olla sanomatta itselleen, että ehkä minä voisin elää ja olla näin, jos tietää, ettei kuitenkaan voi. Ja voisi koettaa kulkea kohti jos nyt ei sentään onnea, joka on niin suuri sana, niin edes mielen tyventä - unohtamatta elämän kipakoita pikku käänteitä, jotka estävät tämän leppoisan päämäärän tavoittelun muuttumasta tylsäksi. Tuskinpa kukaan tylsää elämää haluaa tavoitella. Ehkä minun pitää vielä vähän miettiä, mihin tavoitteeni asetan.