Tänään on ollut jollain tapaa hirvittävän hyvä päivä. Aamulla jotenkin energisoiduin, pakkasin rikkinäiset pitkävartiset maihinnousukenkäni ja rikkinäisen olkalaukkuni kassiin ja suuntasin suutarille. Kauppakeskuksen suutarinliike olikin muuttanut lastenvaateliikkeen alta, mutta löysin sen onneksi siirtymällä kauppakäytävällä eteenpäin. Käyn aina samassa suutarinliikkeessä, molemmat siellä työskentelevät miehet ovat ystävällisiä ja nauravaisia ja hinnat ovat niin kohtuullisia, että ne ovat ihmetyttäneet sekä itseäni että ystäviäni.
Mies selitti minulle, miten aikoo saapikkaat korjata ja syyn nahan murtumiseen: joko se on saapikkaiden pitkien varsien taipuminen sivulle säilytettäessä tai pakkanen, joka on jäykistänyt nahan niin, että se taipuessaan on revennyt. Oli miten oli, saappaistani tulee entistä ehommat, samoin kuin käsilaukusta - iloisesti hymyävä suutarismies lupasi pidentää remmiä siten, että laukku sopivasti piiloutuu olalla ollessaan kainalon alle.
Suutarista tullessani ajattelin poiketa vaatekaupassa. Sieltä löytyi suuri alennusvaatetanko. Täynnä kaikkea sitä, mitä sieluni halajaa. Pitsejä ja kerrostettuja helmoja, hippimekkoja ja -tunikoita. Kokeilin niitä ihastuksissani ja ymmärsin jotenkin ällistyttävän selvästi, että minun ei tarvitse pukeutua tavalla, joka ei ole minulle ominainen. Jos haluan olla pitseissä ja runsaissa helmoissa, niin minä voin. Voih, tämä onneton yritys kuvata tätä havaintoa kuulostaa niin pinnalliselta, mutta ainakaan mielessäni se ei ollut sitä. Se oli kuin aurinko pilven reunan takaa. Leimahduksena hulmahtanut ymmärrys siitä, että minun tulee kuunnella itseäni, oli asia mikä hyvänsä. Kasvattaa rohkeutta sanoa, että nyt en jaksa ja toisaalta olla rehellisesti sitä, mitä olen.
Ostin siis useamman vaatekappaleen ja nolostelin nostaessani ne kassapöydälle. Tässä naistenvaateliikkeessä sattui myyjänä nimittäin kaikenkukkuraksi olevan erittäin trendikäs nuori mieshenkilö, jolle kevennyksenä tokaisin: "Mä ostin kaikki, mitä teillä oli". Hän naurahti ja totesi sen olevankin hyvin toimittu, sillä hinnat olivat tosiaan edullisia. Jutustelimme niitä näitä ja hän pakkasi vaatteeni pussiin. Kun hän ojensi pussin minulle, hän sanoi: "Oletsä huomannut, että meillä on kaikki rintsikat tarjouksessa tuolla yläkerrassa?". Kiittelin häntä kovasti tiedosta, mutta totesin, että lienen nyt ostanut tarpeeksi yhdelle kerralle. Sisäisesti minä hihitin: tällaisessa kohtuullisen pienessä kaupungissä miesmyyjä on outo otus ja saada kehoitus mennä tutustumaan alusvaatteisiin tuntui vieläkin hihityttävämmältä. Huvituin kuitenkin niin paljon omasta sisäisestä reaktiostani täysin asialliseen myyjätoimintaan, että sekin ryyditti päivääni hyvään mieleen.
Illalla suuntasimme vielä ystävien kanssa kahvilaan, jossa nautimme herkkuja kaksin käsin ja minä tietysti kerroin kaiken, mikä mieltä painaa. Ei liene yllätys, että sielu keveni.
Yllätin kissan juuri pyörimässä nautinnollisesti lattialla, oli kurkistettava, mistä lienee kysymys. Tyttö oli huomannut läppälaukkuni avoimen läpän ja pyörii ja istuskelee nyt voitonriemuisena sen päällä. Unskalla on siis tarranauharullausta ohjelmassa Tukholmanmatkapakkailun lisäksi. Mikähän siinä on, että kissat onnistuvat valikoimaan ne epäsuotuisimmat paikat pyöriskellä? Näkisittepä tuon laukunkarvoittamisen syvän nautinnollisuuden.
Vetäydyn siis matkailemaan ja olen pari päivää latautumassa ja haalimassa teille lisää kerrottavaa oikein ulkomailla asti. Vallankin mullistavia ovat varmasti uutiseni ensi kerralla.
torstai 10. helmikuuta 2011
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Piinaava pelilauta
Noniin. Yritän olla ärsyttämättä teitä sillä, millä olen jo turhauttanut itseni. Olen polkenut päässäni samaa ympyränmuotoista pelilautaa. Heittänyt noppaa ja siirtynyt vuoroin toiveikkuuden, kaipauksen, järkipuheen, ja muistikuvien ruutuihin. Peli on ensinnäkin loputon ja toisekseen puuhaan menee paljon aikaa ja voimavaroja, mistä johtuen olen saanut huomattavan vähän mitään järkevää aikaiseksi. Niistäkin pikkuasioista, jotka olen onnistunut saattamaan loppuun, olen ollut lapsellisen onnellinen.
No, se ei ole ihan koko totuus päivästäni. Sain sävyltään ikävän, osittain absurdinkin puhelun, joka sisälsi syytöksiä ja ivaa. En minäkään toki parhaimmillani ollut, poissaoleva ja hajamielinen. Mutta puhelun aikana katkesi jaksamiseni kynnys. Jouduin väkipakolla pusertamaan itsestäni soittajalle pyynnön olla enää soittamatta. Käytin siihen kaikki jäljellä olevat voimavarani ja ehkä vähän ylikin. Jossain itseni ulkopuolella mietin, että tätäkö on nyt aikuisuus, että sinäkin alat ymmärtää omat rajasi ja yrität pitää puolesi, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudut pyytämään jotain näin tavatonta. Minä en ole ollenkaan varma, kuunneltiinko vetoomustani ja ymmärrettiinkö se. Varmaa kuitenkin on, että minulla ei ole tarjota sitä, mitä tämä henkilö minulta tarvitsisi. Ihmissuhteiden kaikki puolet ja niiden monimutkaisuuksien kirjo tuntuu nyt näyttäytyvän minulle yhdellä kertaa.
Pitäisikö tällaisessakin tilanteessa vain antaa itselleen armoa? Kääntää se ehkäpä jopa omaksi voimavarakseen, ettei suhtaudu ihmisiin liian kepeästi? Onnitella itseään siitäkin, että on ainakin yrittänyt pitää puolensa. Mutta samalla tunnen asiasta kuitenkin syyllisyyttä: aivan kuin minun olisi pitänyt pystyä parempaan. En vain nostanut pelini voimakorttipinosta "Sinulla on yli-inhimilliset henkiset voimavarat, ja pystyt mihin tahansa" -korttia.
Olenkohan minä nyt kaikenkaikkiaan liian sekava?
Lupaan huomenna yrittää kertoa jotain ihan muuta.
No, se ei ole ihan koko totuus päivästäni. Sain sävyltään ikävän, osittain absurdinkin puhelun, joka sisälsi syytöksiä ja ivaa. En minäkään toki parhaimmillani ollut, poissaoleva ja hajamielinen. Mutta puhelun aikana katkesi jaksamiseni kynnys. Jouduin väkipakolla pusertamaan itsestäni soittajalle pyynnön olla enää soittamatta. Käytin siihen kaikki jäljellä olevat voimavarani ja ehkä vähän ylikin. Jossain itseni ulkopuolella mietin, että tätäkö on nyt aikuisuus, että sinäkin alat ymmärtää omat rajasi ja yrität pitää puolesi, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudut pyytämään jotain näin tavatonta. Minä en ole ollenkaan varma, kuunneltiinko vetoomustani ja ymmärrettiinkö se. Varmaa kuitenkin on, että minulla ei ole tarjota sitä, mitä tämä henkilö minulta tarvitsisi. Ihmissuhteiden kaikki puolet ja niiden monimutkaisuuksien kirjo tuntuu nyt näyttäytyvän minulle yhdellä kertaa.
Pitäisikö tällaisessakin tilanteessa vain antaa itselleen armoa? Kääntää se ehkäpä jopa omaksi voimavarakseen, ettei suhtaudu ihmisiin liian kepeästi? Onnitella itseään siitäkin, että on ainakin yrittänyt pitää puolensa. Mutta samalla tunnen asiasta kuitenkin syyllisyyttä: aivan kuin minun olisi pitänyt pystyä parempaan. En vain nostanut pelini voimakorttipinosta "Sinulla on yli-inhimilliset henkiset voimavarat, ja pystyt mihin tahansa" -korttia.
Olenkohan minä nyt kaikenkaikkiaan liian sekava?
Lupaan huomenna yrittää kertoa jotain ihan muuta.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Lepattaa, mutta lyö
Eilen oli tarkoitus mennä ajoissa vuoteeseen ja nukkua hyvin. Ensimmäinen epäonnistui hivenen, sillä päätin lukea seuraamiani blogeja ennen nukkumaan menoa, olivathan koko viikonlopun uutuudet jääneet minulta päivittymättä. Tämän seurauksena ajauduin netissä erääseen kolkkaan, joka vei minulta yöunet - tai oikeastaan asensi niiden paikalle puoliahdistuneita tarinoita.
Aamulla ennen heräämistäni näin unen, jossa olin lapsuuteni kotitalossa, vaikka kyseinen talo ei muistuttanut oikeaa lapsuudenkotiani mitenkään. Se oli suuri puutalo, jonka yläkerran parvekkeellisessa huoneessa satuin olemaan, kun joku saapui paikalle. En tiedä edes, miksi piilouduin yläkerran huoneeseen, mutta seistessäni siinä hipihiljaa, painoi joku raskaan puisen peilioven ulkopuolelta kiinni. Ovessa oli lukko, jossa oli avain. Katsoin sitä helpottuneena, kukaan ei ainakaan saisi lukittua minua sisään. Samassa kuulin avaimen kiertyvän lukossa ulkopuolella - mutta eipä hätää, minun puolellani avain oli vielä paikallaan. Vilkaisin parvekkeen suuntaan ja sitten takaisin oveen: avain oli hävinnyt!
Ymmärsin, että minut oli lukittu huoneeseen siksi, että jotain pahaa tapahtuisi muualla talossa, mutta mitä? Varkaus, henkirikos? Kuka oli tämän kaiken takana? Mittelin parvekkeen ovea ja mietin, olisiko parvekkeen luona palotikkaat, joita voisin käyttää pakenemiseen tästä kammottavasta vankilastani. Kun sitten vilkaisin jälleen ovea, oli lukon ja painikkeen ruuvit irrotettu, messinkiset helat roikkuivat yhden ruuvin varassa, ja ovi oli raollaan. Edelleen mietin, uskallanko avata oven vai käyttäisinkö silti edelleen parveketta. Avautunut ovi vaikutti liian helpolta ratkaisulta ollakseen turvallinen. Päätin silti käyttää ovea. Ja kun varovasti ja pelokkaana pujahdin aulaan, istui siellä läheinen sukulaiseni, joka alkoi valokuvata minua, selvästi todistusaineistoksi johonkin, minkä kauheudesta en edes tiennyt. Yritin selittää, pyytää ja anoa häntä lopettamaan, kertomaan mistä on kyse, uskomaan, etten ollut tehnyt mitään. Mutta hänen suunsa oli tiukka tumma viiva ja järjestelmäkameran silmä tuijotti minuun mustana ja syyttävänä.
Kaiken tämän keskellä sydänrukkakin vielä nurisee epämääräistä kaipausta ja alleviivaa omia toiveitaan, mutta nekin on syrjäytettävä, minulla ei ole valtaa toteuttaa sitä, mitä sydän halajaa. Järki yrittää osallistua keskusteluun esittämällä argumentteja, jotka sydäntä lohduttaisivat, mutta tiedätte varmasti kaikki, miten huono on sydän kuuntelemaan järjen ääntä silloin, kun se on vapisevassa ja toiveikkaassa tilassa.
Tämä lepatteleva arka otus rinnassani minä aion kuitenkin suunnata lumen siilaamaan kaupunkiin ja lunastaa itselleni oikeuden matkustaa junassa. Arkipäiväiset toimet lienevät parasta lääkettä itsensä rauhoittamiseen, luvassa siis lienee huokailua, musiikkia, siivousta ja pyykkäystä. Tyyntyös, kiihkeä sydän.
Aamulla ennen heräämistäni näin unen, jossa olin lapsuuteni kotitalossa, vaikka kyseinen talo ei muistuttanut oikeaa lapsuudenkotiani mitenkään. Se oli suuri puutalo, jonka yläkerran parvekkeellisessa huoneessa satuin olemaan, kun joku saapui paikalle. En tiedä edes, miksi piilouduin yläkerran huoneeseen, mutta seistessäni siinä hipihiljaa, painoi joku raskaan puisen peilioven ulkopuolelta kiinni. Ovessa oli lukko, jossa oli avain. Katsoin sitä helpottuneena, kukaan ei ainakaan saisi lukittua minua sisään. Samassa kuulin avaimen kiertyvän lukossa ulkopuolella - mutta eipä hätää, minun puolellani avain oli vielä paikallaan. Vilkaisin parvekkeen suuntaan ja sitten takaisin oveen: avain oli hävinnyt!
Ymmärsin, että minut oli lukittu huoneeseen siksi, että jotain pahaa tapahtuisi muualla talossa, mutta mitä? Varkaus, henkirikos? Kuka oli tämän kaiken takana? Mittelin parvekkeen ovea ja mietin, olisiko parvekkeen luona palotikkaat, joita voisin käyttää pakenemiseen tästä kammottavasta vankilastani. Kun sitten vilkaisin jälleen ovea, oli lukon ja painikkeen ruuvit irrotettu, messinkiset helat roikkuivat yhden ruuvin varassa, ja ovi oli raollaan. Edelleen mietin, uskallanko avata oven vai käyttäisinkö silti edelleen parveketta. Avautunut ovi vaikutti liian helpolta ratkaisulta ollakseen turvallinen. Päätin silti käyttää ovea. Ja kun varovasti ja pelokkaana pujahdin aulaan, istui siellä läheinen sukulaiseni, joka alkoi valokuvata minua, selvästi todistusaineistoksi johonkin, minkä kauheudesta en edes tiennyt. Yritin selittää, pyytää ja anoa häntä lopettamaan, kertomaan mistä on kyse, uskomaan, etten ollut tehnyt mitään. Mutta hänen suunsa oli tiukka tumma viiva ja järjestelmäkameran silmä tuijotti minuun mustana ja syyttävänä.
~~~
Tänään otin yhteyden ihmiseen, joka oli tahattomasti minulle tämän mielenmyllerryksen aiheuttanut - kävi ilmi, että olin tietämättäni tehnyt myös saman hänelle. Julistimme jonkinlaisen status quon, kauhun tasapainon, ja minä luotan siihen, että hän pitää sopimuksestamme kiinni. Minäkin aion pitää, lupasin sen hänelle kautta kiven ja kannon, tai mörökölli minut vieköön. Enkä missään nimessä halua tai aio antautua mörököllin vietäväksi. Tässä yhteydessä mörökölli on minulle nimittäin Uruk-hain vertainen kauhistus, joka yöllä ilmestyisi nukkuvan hahmoni vierelle matalasti muristen, himoiten tuoretta ihmislihaa.Kaiken tämän keskellä sydänrukkakin vielä nurisee epämääräistä kaipausta ja alleviivaa omia toiveitaan, mutta nekin on syrjäytettävä, minulla ei ole valtaa toteuttaa sitä, mitä sydän halajaa. Järki yrittää osallistua keskusteluun esittämällä argumentteja, jotka sydäntä lohduttaisivat, mutta tiedätte varmasti kaikki, miten huono on sydän kuuntelemaan järjen ääntä silloin, kun se on vapisevassa ja toiveikkaassa tilassa.
Tämä lepatteleva arka otus rinnassani minä aion kuitenkin suunnata lumen siilaamaan kaupunkiin ja lunastaa itselleni oikeuden matkustaa junassa. Arkipäiväiset toimet lienevät parasta lääkettä itsensä rauhoittamiseen, luvassa siis lienee huokailua, musiikkia, siivousta ja pyykkäystä. Tyyntyös, kiihkeä sydän.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Pikkuhetki prinsessana
Palasin matkaltani niin myöhään, etten sitten ehtinytkään lupausteni mukaisesti raportoida viikonlopun tapahtumista sunnuntaina. Ja kun tänään palasin blogiini, säpsähdin sen ulkonäköä, olin jo ehtinyt itse unohtaa omat päivitykseni.
Tällä kertaa emme leikkineetkään kotia kummitytön ja hänen sisarensa kanssa, he halusivatkin tehdä kampauksia pitkiin hiuksiini. Kun hiuksiin ei sitten enää kertakaikkiaan mahtunut enää yhtään hiuslenkkiä lisää, koristeltiin otsa- ja sivuhiukset kiiltävin pinnein. Kun menin katsomaan lopputulosta peilistä, minua melkein harmitti, etten enää aikuisena tohdi laittaa hienoa kimaltelevaa kukkapinniä hiuksiini, sillä kovin olivat koreita tyttöjen laittamat hiuskoristeet. Kummityttö vielä huudahti minulle: "Karenina on kauneuden prinsessa", johon minä tokaisin tyttöjen äidille, että heille on aina yhtä ihanaa mennä kylään, kun saa kuulla muistuttavansa milloin merenneitoa, milloin prinsessaa.
Me myös leivoimme muffineja, taikina oli samanlainen kuin mokkapaloissa, mutta ilman kaakaojauhetta. Laitoimme sen sijaan muffineihin taloussuklaan murusia, mutta kun rouhin suklaan veitsellä paloiksi, jäi osa paloista niin suuriksi, että ne uunissa vajosivat muffinivuokien pohjalle. Niin meillä oli sitten leivonnaisia, jossa oli sekä suklaapohja että -kuorrute. Maku oli kuitenkin ihana, kuten olla piti, ja maistuihan se suklaa hyvältä siellä pohjallakin.
Tietenkin me lauloimme myös, mieleeni jäi tarina Rouva Hulda Huolettomasta. Itse en olisi muistanut laulun viimeistä säkeistöä: Rouva Hulda Huoleton, neljän pojan mummi on, äiti heil' on verraton, vaimo merimiehen. Hassu on tarina Rouva Hulda Huolettomasta ja verrattomasta merimiehen vaimosta.
Tuntui oudolta lähteä illalla kaikkien kotoisten puuhien jälkeen klubille. Suuntasimme kuitenkin DOM Helsinki -klubin avajaisiin, paikka on käsittääkseni aikaisemmin tunnettu nimellä Dante's Highlight, mutta on nyt vaihtanut nimeään ja sisustustaan sen kunniaksi, että musiikkitarjonta on nyt laajentunut muuhunkin kuin aivan raskaimpaan rockiin. Avajaisissa esiintyivät Jonna Geagea, Ville Tuomi, Mike Monroe ja Ilja Jalkanen. Artistit esittivät illan aikana erilaisia cover-versioita rock klassikoista.
Jonna oli illan ensimmäinen esiintyjä, ja koetimme kannustaa häntä parhaamme mukaan, koska sen verran tulee tyttöjen pitää yhtä ja toisekseen taiteilijan on ikävä esiintyä, jos yleisö ei näytä yhtään kuuntelevan ja innostuvan. Erään biisin kitarasoolon aikana Jonna istui lavalla olevalle korokkeelle joi vettä pullostaan. Se sai meidät ihmettelemään: vaikka yleisö ei ollutkaan varauksetta esiintyjän puolella, tuntui ikävältä jopa kanssamuusikoiden näkökulmasta ajatellen istuutua ja nauttia virvokkeita, ehkä päivä oli Jonnalle raskas ja kengissäkin oli niin huikeat korot, etten itse olisi varmaankaan pysynyt niillä edes pystysuorassa.
Ville Tuomi otti sen sijaan yleisön suvereenisti puolelleen esittämällä Red Hot Chili Peppers ja Faith No More -covereita, jotka olivat itselleni kaikki tuttuja ja mukana laulettavia. Välillä hän ojensi mikin yleisön edustajalle, en tiedä, oliko tämä tuntemattomaksi jäänyt mustapipoinen mies laulaja itsekin, mutta äärimmäisen taitavaa ja kaunista laulantaa suoritti hänkin, käväisipä lavalla asti. Sitäpaitsi Faith No More on todennut eräässä biisissään suuren totuuden, saman, minkä itsekin tekisi mieli rähistä aamuisin: "Don't look at me, I'm ugly in the morning".
Mike Monroeta en ollutkaan koskaan aikaisemmin nähnyt keikalla, hän oli uskomattoman energinen ja hoikka mies, hän näytti melkeinpä säilötyltä. Keikan loppupuolella hän varoittamatta otti vesipullonsa ja lähetti sen sisällön nopealla ranneliikeellä vesikäärmeenä yleisön ylle. Tuntui, kun olisin katsonut hidastettua filmiä: tajusin, mitä tapahtuu, mutten ehtinyt reagoida: vesi iskeentyi silmiini, kasvoilleni ja rinnuksille, mistä se sitten valahti puseronkauluksesta sisään.
Ilja Jalkasesta voisi todeta, että hän tuntuu aina iloitsevan esiintymisestään, oli hänen roolinsa sitten soittajana tai laulajana, joina molempina hän illan aikana esiintyi. Mukavaa on katsella artistia, joka osaa ottaa yleisönsä.
Prinsessuuteni karisi kuitenkin muunkin kuin vesisuihkun myötä. Bussi, johon yöllä pyrimme, kaaostui bussikuljettajan menetettyä malttinsa suutaan soittavaan asiakkaaseen. Paikalle tuli poliisi, tänään luin lehdestä, että bussinkuljettaja oli aikaisemmin lauantai-iltana pahoinpidelty sairaalakuntoon, joten kuljettajan huolestuneisuus oli sangen ymmärrettävää. Pääsimme kuitenkin toiseen bussiin, mutta kun minun piti poistua, jäin bussin oven väliin. Kun ovi sitten aukaistiin uudelleen, kiilautui läppälaukkuni oveen niin, etten saanut sitä irti. Ehjänä kuitenkin selvisimme, sekä laukku että minä. Sydän ehkä jäi vähän karrelle, mutta paranee sekin aikanaan (syynä siihen saattaa olla jokin muu kuin bussin ovi).
Tällä kertaa emme leikkineetkään kotia kummitytön ja hänen sisarensa kanssa, he halusivatkin tehdä kampauksia pitkiin hiuksiini. Kun hiuksiin ei sitten enää kertakaikkiaan mahtunut enää yhtään hiuslenkkiä lisää, koristeltiin otsa- ja sivuhiukset kiiltävin pinnein. Kun menin katsomaan lopputulosta peilistä, minua melkein harmitti, etten enää aikuisena tohdi laittaa hienoa kimaltelevaa kukkapinniä hiuksiini, sillä kovin olivat koreita tyttöjen laittamat hiuskoristeet. Kummityttö vielä huudahti minulle: "Karenina on kauneuden prinsessa", johon minä tokaisin tyttöjen äidille, että heille on aina yhtä ihanaa mennä kylään, kun saa kuulla muistuttavansa milloin merenneitoa, milloin prinsessaa.
Me myös leivoimme muffineja, taikina oli samanlainen kuin mokkapaloissa, mutta ilman kaakaojauhetta. Laitoimme sen sijaan muffineihin taloussuklaan murusia, mutta kun rouhin suklaan veitsellä paloiksi, jäi osa paloista niin suuriksi, että ne uunissa vajosivat muffinivuokien pohjalle. Niin meillä oli sitten leivonnaisia, jossa oli sekä suklaapohja että -kuorrute. Maku oli kuitenkin ihana, kuten olla piti, ja maistuihan se suklaa hyvältä siellä pohjallakin.
Tietenkin me lauloimme myös, mieleeni jäi tarina Rouva Hulda Huolettomasta. Itse en olisi muistanut laulun viimeistä säkeistöä: Rouva Hulda Huoleton, neljän pojan mummi on, äiti heil' on verraton, vaimo merimiehen. Hassu on tarina Rouva Hulda Huolettomasta ja verrattomasta merimiehen vaimosta.
Tuntui oudolta lähteä illalla kaikkien kotoisten puuhien jälkeen klubille. Suuntasimme kuitenkin DOM Helsinki -klubin avajaisiin, paikka on käsittääkseni aikaisemmin tunnettu nimellä Dante's Highlight, mutta on nyt vaihtanut nimeään ja sisustustaan sen kunniaksi, että musiikkitarjonta on nyt laajentunut muuhunkin kuin aivan raskaimpaan rockiin. Avajaisissa esiintyivät Jonna Geagea, Ville Tuomi, Mike Monroe ja Ilja Jalkanen. Artistit esittivät illan aikana erilaisia cover-versioita rock klassikoista.
Jonna oli illan ensimmäinen esiintyjä, ja koetimme kannustaa häntä parhaamme mukaan, koska sen verran tulee tyttöjen pitää yhtä ja toisekseen taiteilijan on ikävä esiintyä, jos yleisö ei näytä yhtään kuuntelevan ja innostuvan. Erään biisin kitarasoolon aikana Jonna istui lavalla olevalle korokkeelle joi vettä pullostaan. Se sai meidät ihmettelemään: vaikka yleisö ei ollutkaan varauksetta esiintyjän puolella, tuntui ikävältä jopa kanssamuusikoiden näkökulmasta ajatellen istuutua ja nauttia virvokkeita, ehkä päivä oli Jonnalle raskas ja kengissäkin oli niin huikeat korot, etten itse olisi varmaankaan pysynyt niillä edes pystysuorassa.
Ville Tuomi otti sen sijaan yleisön suvereenisti puolelleen esittämällä Red Hot Chili Peppers ja Faith No More -covereita, jotka olivat itselleni kaikki tuttuja ja mukana laulettavia. Välillä hän ojensi mikin yleisön edustajalle, en tiedä, oliko tämä tuntemattomaksi jäänyt mustapipoinen mies laulaja itsekin, mutta äärimmäisen taitavaa ja kaunista laulantaa suoritti hänkin, käväisipä lavalla asti. Sitäpaitsi Faith No More on todennut eräässä biisissään suuren totuuden, saman, minkä itsekin tekisi mieli rähistä aamuisin: "Don't look at me, I'm ugly in the morning".
Mike Monroeta en ollutkaan koskaan aikaisemmin nähnyt keikalla, hän oli uskomattoman energinen ja hoikka mies, hän näytti melkeinpä säilötyltä. Keikan loppupuolella hän varoittamatta otti vesipullonsa ja lähetti sen sisällön nopealla ranneliikeellä vesikäärmeenä yleisön ylle. Tuntui, kun olisin katsonut hidastettua filmiä: tajusin, mitä tapahtuu, mutten ehtinyt reagoida: vesi iskeentyi silmiini, kasvoilleni ja rinnuksille, mistä se sitten valahti puseronkauluksesta sisään.
Ilja Jalkasesta voisi todeta, että hän tuntuu aina iloitsevan esiintymisestään, oli hänen roolinsa sitten soittajana tai laulajana, joina molempina hän illan aikana esiintyi. Mukavaa on katsella artistia, joka osaa ottaa yleisönsä.
Prinsessuuteni karisi kuitenkin muunkin kuin vesisuihkun myötä. Bussi, johon yöllä pyrimme, kaaostui bussikuljettajan menetettyä malttinsa suutaan soittavaan asiakkaaseen. Paikalle tuli poliisi, tänään luin lehdestä, että bussinkuljettaja oli aikaisemmin lauantai-iltana pahoinpidelty sairaalakuntoon, joten kuljettajan huolestuneisuus oli sangen ymmärrettävää. Pääsimme kuitenkin toiseen bussiin, mutta kun minun piti poistua, jäin bussin oven väliin. Kun ovi sitten aukaistiin uudelleen, kiilautui läppälaukkuni oveen niin, etten saanut sitä irti. Ehjänä kuitenkin selvisimme, sekä laukku että minä. Sydän ehkä jäi vähän karrelle, mutta paranee sekin aikanaan (syynä siihen saattaa olla jokin muu kuin bussin ovi).
torstai 3. helmikuuta 2011
Unska matkailee ja sisustaa
Seis, älkää lähtekö pois, tämä on ihan oikea paikka. Uudistin blogini ilmeen, sillä sain palautetta siitä, että läpinäkyvä tausta takana piilevine kuvineen on hieman vaikeaselkoinen, tai ei ehkä kuva, mutta sen päällä kelluva teksti. Ehkä jopa näiden kombinaatio. Tai sitten itse teksti on sekavaa (eipä uskoisi, kun lukee edeltävät lauseet).
Tässä se nyt kuitenkin on, Uneksin arkana -blogin uusi ilme. Halusin (ainakin toistaiseksi) säilyttää tuon taustakuvan, vaikka nyt ette enää näe tekstin taakse piiloutuvia tauluja, ihanaa vanhanaikaista puhelinta, TV:tä ja pöytävalaisinta sen päällä. Muutos on kuitenkin tehty teidän silmienne säästämiseksi ja lukukokemuksen helpottamiseksi. Toivottavasti tunnelma on edelleen hiukan samanlainen, kuin blogin alkuperäisessä versiossa. Ehkä tässä päivän pidentyessä teen jälleen uuden, raikkaan kesäilmeen, vaihtavathan naiset verhojakin kesäksi.
Lähdin äsken ulos säätä uhmaten, taivaalta leijui tiheään valtavan suuria lumihiutaleita. Tai tarkalleen ottaen ne taisivat olla toisiinsa liimautuneita lumikideryväksiä, märkiä nämä muodostelmaleijujat kuitenkin olivat. Päätin yhtäkaikki kävellä galleriaan, sillä luin juuri paikallislehdestä valokuvanäyttelystä, jonka halusin nähdä. Kannatti kastua, sillä kuvat saivat minut sekä hymyilemään että liikuttumaan. Niissä vakavat pienet tytöt katsoivat kohti kameraa suoraan siihen pieneen tyttöön, joka meissä kaikissa naisissa edelleen on sisällämme. Jouduin totisesti räpyttelemään silmiäni ja nieleskelemään ja kiitin onneani siitä, että galleriassa oli töissä tuttu mies, joka vielä sattui puhumaan puhelimessa, joten sain kuohahdella rauhassa. Oletteko huomanneet, että sitä voi näyttää päällisin puolin aikuiselta naiselta, mutta sisällä nauraa, laulaa, hypähtelee ja leuka vavisten turvaa etsii se ihan sama pieni tyttö kuin vuosia sitten?
Galleriaan oli ehdittävä siitäkin syystä tänään, että matkaan jälleen huomisaamuna pääkaupunkiseudulle tapaamaan kummityttöäni. Siellä saan leikkiä äitiä: rooli on kokemattomalle yllättävän haastava, sillä leikkilapseni ovat karkailevaa sorttia, sairastavat lavantautia, sikainfluenssaa ja vesirokkoa - yleensä samanaikaisesti - ja samalla saattaa talokin syttyä palamaan. Lisäksi luultavasti leivomme: hurjan määrän pullia ovat kätemme jo pyöritelleet, korvapuustejakin on taiteiltu ja viimeksi muffineja, tällä kertaa otan mukaani mokkapalapiiraan ohjeen, se on niin helppo, että viisi ja puolivuotiaan ja kohta seitsenvuotiaan on mukava osallistua sen valmistukseen. Ellei paikan päällä ole sitten jo keksitty jotain muuta, annoin nimittäin kummitytölleni lasten keittokirjan joululahjaksi.
Lauantai-iltana lasten nukahdettua aion kuitenkin livahtaa pakosalle kuin Tuhkimo. Helsingissä vietetään erään ravintolan avajaisia, ja pääkaupunkiseudulla asuva toinen ystävättäreni (kyllä, minulla on siellä paljon ystäviä) houkutteli minut kanssaan iltaa viettämään. Kieltämättä on hauskaa lähteä ulos sellaisen ihmisen kanssa, joka on samassa elämäntilanteessa.
Viime kerralla, kun teimme ystäväni kanssa lähtöä baarista, näin vaatesäilytyksen lähellä miehen ja naisen, jotka kävivät keskenään huolestunutta keskustelua. En kuullut sanoja, mutta miehen elekielestä päättelin, että jokin oli hukassa, lompakkoa pengottiin, pankkikorttiko? Silloin yhdistin asiat mielessäni ja sanoin tälle pitkähiuksiselle nuorelle miehelle: "Onko sun narikkalappu hukassa?". Mies myönsi ja jatkoi penkomistaan. Minä sanoin: "Mä huomasin, että tossa narikan edessä oli narikkalappu maassa, oiskohan se sun?" Mies innostuu ja tarkentaa vielä: "Missä?", ja minä osoitan hänelle paikkaa sormellani. Hetken kuluttua hän palaa touhukkaana takkinsa kanssa ja on aivan riemuissaan. "Kiitos", hän hihkaisee ja suorastaan kahmaisee minut syleilyynsä, ja rutistaa pitkään ja hartaasti - sellaista halausta en ole kuunaan saanut. Vielä otteensa irrottaessaankin hän hymyilee ja kiittelee. Poistumme ystävättären kanssa sangen hyväntuulisina - tuntemattoman ihmisen osoittama ystävällisyyden ele oli huikea päätös hienolle illalle.
Palaan sunnuntaina asiaan, uusia tarinoita luvassa.
Tässä se nyt kuitenkin on, Uneksin arkana -blogin uusi ilme. Halusin (ainakin toistaiseksi) säilyttää tuon taustakuvan, vaikka nyt ette enää näe tekstin taakse piiloutuvia tauluja, ihanaa vanhanaikaista puhelinta, TV:tä ja pöytävalaisinta sen päällä. Muutos on kuitenkin tehty teidän silmienne säästämiseksi ja lukukokemuksen helpottamiseksi. Toivottavasti tunnelma on edelleen hiukan samanlainen, kuin blogin alkuperäisessä versiossa. Ehkä tässä päivän pidentyessä teen jälleen uuden, raikkaan kesäilmeen, vaihtavathan naiset verhojakin kesäksi.
Lähdin äsken ulos säätä uhmaten, taivaalta leijui tiheään valtavan suuria lumihiutaleita. Tai tarkalleen ottaen ne taisivat olla toisiinsa liimautuneita lumikideryväksiä, märkiä nämä muodostelmaleijujat kuitenkin olivat. Päätin yhtäkaikki kävellä galleriaan, sillä luin juuri paikallislehdestä valokuvanäyttelystä, jonka halusin nähdä. Kannatti kastua, sillä kuvat saivat minut sekä hymyilemään että liikuttumaan. Niissä vakavat pienet tytöt katsoivat kohti kameraa suoraan siihen pieneen tyttöön, joka meissä kaikissa naisissa edelleen on sisällämme. Jouduin totisesti räpyttelemään silmiäni ja nieleskelemään ja kiitin onneani siitä, että galleriassa oli töissä tuttu mies, joka vielä sattui puhumaan puhelimessa, joten sain kuohahdella rauhassa. Oletteko huomanneet, että sitä voi näyttää päällisin puolin aikuiselta naiselta, mutta sisällä nauraa, laulaa, hypähtelee ja leuka vavisten turvaa etsii se ihan sama pieni tyttö kuin vuosia sitten?
Galleriaan oli ehdittävä siitäkin syystä tänään, että matkaan jälleen huomisaamuna pääkaupunkiseudulle tapaamaan kummityttöäni. Siellä saan leikkiä äitiä: rooli on kokemattomalle yllättävän haastava, sillä leikkilapseni ovat karkailevaa sorttia, sairastavat lavantautia, sikainfluenssaa ja vesirokkoa - yleensä samanaikaisesti - ja samalla saattaa talokin syttyä palamaan. Lisäksi luultavasti leivomme: hurjan määrän pullia ovat kätemme jo pyöritelleet, korvapuustejakin on taiteiltu ja viimeksi muffineja, tällä kertaa otan mukaani mokkapalapiiraan ohjeen, se on niin helppo, että viisi ja puolivuotiaan ja kohta seitsenvuotiaan on mukava osallistua sen valmistukseen. Ellei paikan päällä ole sitten jo keksitty jotain muuta, annoin nimittäin kummitytölleni lasten keittokirjan joululahjaksi.
Lauantai-iltana lasten nukahdettua aion kuitenkin livahtaa pakosalle kuin Tuhkimo. Helsingissä vietetään erään ravintolan avajaisia, ja pääkaupunkiseudulla asuva toinen ystävättäreni (kyllä, minulla on siellä paljon ystäviä) houkutteli minut kanssaan iltaa viettämään. Kieltämättä on hauskaa lähteä ulos sellaisen ihmisen kanssa, joka on samassa elämäntilanteessa.
Viime kerralla, kun teimme ystäväni kanssa lähtöä baarista, näin vaatesäilytyksen lähellä miehen ja naisen, jotka kävivät keskenään huolestunutta keskustelua. En kuullut sanoja, mutta miehen elekielestä päättelin, että jokin oli hukassa, lompakkoa pengottiin, pankkikorttiko? Silloin yhdistin asiat mielessäni ja sanoin tälle pitkähiuksiselle nuorelle miehelle: "Onko sun narikkalappu hukassa?". Mies myönsi ja jatkoi penkomistaan. Minä sanoin: "Mä huomasin, että tossa narikan edessä oli narikkalappu maassa, oiskohan se sun?" Mies innostuu ja tarkentaa vielä: "Missä?", ja minä osoitan hänelle paikkaa sormellani. Hetken kuluttua hän palaa touhukkaana takkinsa kanssa ja on aivan riemuissaan. "Kiitos", hän hihkaisee ja suorastaan kahmaisee minut syleilyynsä, ja rutistaa pitkään ja hartaasti - sellaista halausta en ole kuunaan saanut. Vielä otteensa irrottaessaankin hän hymyilee ja kiittelee. Poistumme ystävättären kanssa sangen hyväntuulisina - tuntemattoman ihmisen osoittama ystävällisyyden ele oli huikea päätös hienolle illalle.
Palaan sunnuntaina asiaan, uusia tarinoita luvassa.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Murr
Kaikkia meitä joskus ärsyttää. Ottaa päästä, tulee paha mieli. Kohtaa kenties jotain epäoikeudenmukaisutta, joka suututtaa. Kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi ja päähänpotkituksi. Tai tuntee häpeää omista typeryyksistään, joita toivoo tekemättömiksi.
Suuri suru tai murhe on eri asia, siitä en nyt puhu, vaan puhtaasta murjotuksesta ja kiukusta.
Onneksi murjotuskin valtaa minut aika harvoin. Minun pahassa mielessäni on se erikoisuus, että se on käsin kosketeltavissa. Se on sininen, nahkasiipinen veikko. Se istuu päivittäin keittiöni ikkunalla ja jatkaa murjotustaan silloinkin, kun minä huvitan itseäni hyväntuulisena laulamalla Bohemian Rhapsodyä korkealta ja kovaa (naapurit kiittävät hyvää äänieristystä).
Saanko esitellä, Karenina Unskan pahempi puoli:
![]()
![]()
Juuri tuolta minusta murjottaessa tuntuu. Silloin vedän polveni koukkuun ja kiedon käsivarteni jalkojeni ympärille ja murjotan pienessä sinisessä paketissa, nahkasiivet selkää vasten suppuun painettuina ja kuparisilmät hehkuen. Murisen pienesti ja mulkoilen kulmieni alta. Ettäs kehtaat, maailma, murjoa Unskaa!
Olen saanut tämän hurmaavan pikku patsaan taiteilijaystävältäni, hän tekee tavallisesti kuvataidetta, ja tämä pikkupatsas on eräs välityö ja kokeilu. Pidin siitä kuitenkin heti, kun näin sen ensimmäisen kerran, ja niin se sitten päätyi hoiviini - auttamaan minua suhtautumaan elämään ja itseeni suopeammin.
Mutta eikö hän ole kuitenkin aika sympaattinen äkäisyyksissään? Joskus on ihan hyvä kääriytyä itseensä ja muhia ja tuhista hetken liemissään, kunhan ei kuluta siihen liikaa aikaa. Joskus asetan itselleni aikarajan: tunnin saat räytyä, mutta sitten suuntaudut johonkin hedelmällisempään.
Tänään on kuitenkin hyvän mielen päivä, varpaankynnet vaaleanpunaisina kelpaa taapertaa kevättä kohti.
Suuri suru tai murhe on eri asia, siitä en nyt puhu, vaan puhtaasta murjotuksesta ja kiukusta.
Onneksi murjotuskin valtaa minut aika harvoin. Minun pahassa mielessäni on se erikoisuus, että se on käsin kosketeltavissa. Se on sininen, nahkasiipinen veikko. Se istuu päivittäin keittiöni ikkunalla ja jatkaa murjotustaan silloinkin, kun minä huvitan itseäni hyväntuulisena laulamalla Bohemian Rhapsodyä korkealta ja kovaa (naapurit kiittävät hyvää äänieristystä).
Saanko esitellä, Karenina Unskan pahempi puoli:
Juuri tuolta minusta murjottaessa tuntuu. Silloin vedän polveni koukkuun ja kiedon käsivarteni jalkojeni ympärille ja murjotan pienessä sinisessä paketissa, nahkasiivet selkää vasten suppuun painettuina ja kuparisilmät hehkuen. Murisen pienesti ja mulkoilen kulmieni alta. Ettäs kehtaat, maailma, murjoa Unskaa!
Olen saanut tämän hurmaavan pikku patsaan taiteilijaystävältäni, hän tekee tavallisesti kuvataidetta, ja tämä pikkupatsas on eräs välityö ja kokeilu. Pidin siitä kuitenkin heti, kun näin sen ensimmäisen kerran, ja niin se sitten päätyi hoiviini - auttamaan minua suhtautumaan elämään ja itseeni suopeammin.
Mutta eikö hän ole kuitenkin aika sympaattinen äkäisyyksissään? Joskus on ihan hyvä kääriytyä itseensä ja muhia ja tuhista hetken liemissään, kunhan ei kuluta siihen liikaa aikaa. Joskus asetan itselleni aikarajan: tunnin saat räytyä, mutta sitten suuntaudut johonkin hedelmällisempään.
Tänään on kuitenkin hyvän mielen päivä, varpaankynnet vaaleanpunaisina kelpaa taapertaa kevättä kohti.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Teetä, piirakkaa ja sympatiaa
Tänään olen ehtinyt leikkiä projektikoordinaattoria, copywriteria ja leipuria. Nähtäväksi jää, missä onnistuin parhaiten, mutta leipomisen tulokset sentään on jo kutakuinkin tuhottu. Ystävä lähetti eilen viestin ja kysyi, sopiiko tänään tulla kahville - ja ainahan sentään kahville sopii tulla.
Minä tietysti menin pöyhimään kaappejani, mitä löytyy. Kananmunia, sokeria, jauhoja, oivariinia... mokkapaloja! Mutta kun niitä tulee niin valtavasti ja minä olen vain pieni nainen. Mutta onhan minulla pyöreitä piirakkavuokia. Voinhan aina tehdä puolikkaan taikinan. Ja niin minä tein, äidin vanhan reseptin mukaan: kun ainesten määrän jakoi kahdella, tuntui pohja helpolta ja nopealta valmistaa. Kun ystävä koputti oveen, puuttui enää kuorrute. Kolmaskin ystävä kutsuttiin paikalle eikä aikaakaan, kun oveen jälleen kolkutettiin, mokkapaloilla on melkoinen vetovoima.
Siinä me sitten istuimme kahvi- ja teemukeinemme. Pidimme ideariihtä, suunnittelimme sushi-iltoja, kello viiden teetä ja kesälomamatkaa ystävien kesken. Joka päivä grillausta, saunomista ja uimista, retkiä ihmettelemään paikallista kulttuuritarjontaa ja nähtävyyksiä. Aurinkoa, hyttysiä ja lomaa. Muumimukeja kallisteltiin ja piirakka suli suklaisana suuhun. Samalla paisuivat ideat, suunnitelmat ja kesäunelmat.
Isäkin sattui tulemaan paikalle. Kipitin heti ovelle huutelemaan häntäkin kahville, hän on aina osannut arvostaa makeaa (eikä omena ole kauas puusta pudonnut). Sitten paikalle hälytetään vielä velikin. Ja niin mokkaisa piirakka hiljalleen pienenee. Koska tämä ei varsinaisesti ole ruokablogi, en laita ohjetta tänne, mutta jos joku on vailla tämän suklaisan herkun "sinkkukokoa" - joka kuitenkin riittää viidelle henkilölle - niin kerron sen kyllä mielelläni.
Postilaatikosta löytyy vielä tervehdys ystävältä, joka on pitkään ollut hiljaa, elää elämänsä kiireisintä vaihetta. Katselen hänen ottamiaan kuvia ja pientä, kaunista, käsin tehtyä aarretta ja olen tavattoman iloinen siitä, että hän kuitenkin on. Aina ei ehdi eikä voi venyttää itseään ehtimään kaikkialle, mutta silti voi pysyä lähellä.
Hämärä alkaa laskeutua ja katsahdan keittiön ikkunasta ulos. Katu on tyhjä, mutta taivas kirkas ja näkymä kotoisa ja rauhallinen. Kissakin tulee katsomaan, mitä minä ulkona oikein näen. Tämän.
![]()
Minä tietysti menin pöyhimään kaappejani, mitä löytyy. Kananmunia, sokeria, jauhoja, oivariinia... mokkapaloja! Mutta kun niitä tulee niin valtavasti ja minä olen vain pieni nainen. Mutta onhan minulla pyöreitä piirakkavuokia. Voinhan aina tehdä puolikkaan taikinan. Ja niin minä tein, äidin vanhan reseptin mukaan: kun ainesten määrän jakoi kahdella, tuntui pohja helpolta ja nopealta valmistaa. Kun ystävä koputti oveen, puuttui enää kuorrute. Kolmaskin ystävä kutsuttiin paikalle eikä aikaakaan, kun oveen jälleen kolkutettiin, mokkapaloilla on melkoinen vetovoima.
Siinä me sitten istuimme kahvi- ja teemukeinemme. Pidimme ideariihtä, suunnittelimme sushi-iltoja, kello viiden teetä ja kesälomamatkaa ystävien kesken. Joka päivä grillausta, saunomista ja uimista, retkiä ihmettelemään paikallista kulttuuritarjontaa ja nähtävyyksiä. Aurinkoa, hyttysiä ja lomaa. Muumimukeja kallisteltiin ja piirakka suli suklaisana suuhun. Samalla paisuivat ideat, suunnitelmat ja kesäunelmat.
Isäkin sattui tulemaan paikalle. Kipitin heti ovelle huutelemaan häntäkin kahville, hän on aina osannut arvostaa makeaa (eikä omena ole kauas puusta pudonnut). Sitten paikalle hälytetään vielä velikin. Ja niin mokkaisa piirakka hiljalleen pienenee. Koska tämä ei varsinaisesti ole ruokablogi, en laita ohjetta tänne, mutta jos joku on vailla tämän suklaisan herkun "sinkkukokoa" - joka kuitenkin riittää viidelle henkilölle - niin kerron sen kyllä mielelläni.
Postilaatikosta löytyy vielä tervehdys ystävältä, joka on pitkään ollut hiljaa, elää elämänsä kiireisintä vaihetta. Katselen hänen ottamiaan kuvia ja pientä, kaunista, käsin tehtyä aarretta ja olen tavattoman iloinen siitä, että hän kuitenkin on. Aina ei ehdi eikä voi venyttää itseään ehtimään kaikkialle, mutta silti voi pysyä lähellä.
Hämärä alkaa laskeutua ja katsahdan keittiön ikkunasta ulos. Katu on tyhjä, mutta taivas kirkas ja näkymä kotoisa ja rauhallinen. Kissakin tulee katsomaan, mitä minä ulkona oikein näen. Tämän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)