The big bang

Millaisia tunteita ihmisen tulisi tuntea, kun aloittaa parisuhteen? Ja milloin parisuhde oikeastaan alkaa?

Tällaisia asioita tulee pohtineeksi, kun nyt olen vaimeasti viritellyt tulia takaisin siihen elämänosaani, johon liittyy vastakkainen sukupuoli. Tunnun itse olevan melko sitoutuvaa tyyppiä, lojaalisuuteni syttyy käytännössä jo ennen kuin mitään viatontakaan fyysistä kontaktia on syntynyt tai sitoutumissopimuksia on tehty. Parisuhde ei kuitenkaan taida syntyä huomaamatta, vaan siitä täytynee olla jonkinlainen yhteinen sopimus.

Lisäksi lähden siitä olettamasta, että henkilöiden välillä pitäisi heti ensi tapaamisella sinkoilla, jos nyt ei ihan täysimittaista ilotutulitusta, niin ainakin sädetikun verran kipinöitä. Olenkohan vaatimuksessani kohtuuton sekä itseäni että vastapuolta kohtaan? Voiko olla niin, että joidenkin ihmisten rauhallinen perusolemus estäisi tällaisen ritinän? Mitä, jos ritisijät ovatkin niitä, jotka kipinänkaipuussaan eivät sitten osaa asettua toisen ihmisen kanssa pysyvyyteen?

Mietin myös sitä, onko minussa uskallusta ja rohkeutta ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Mutta eikö pohdinta ole samanlainen, kuin silloin, kun aamulla miettii, pitäisikö töihin lähteä vai ei, jos vointi ei ole paras mahdollinen. Jos taas herää aamulla 40 asteen kuumeeseen, ei mieti, menisikö töihin vai ei. Eikö rakkaudessa ole samoin: kun se rytisee tajuntaan, niin silloin ei mieti, olisiko minulla rohkeutta suhteeseen, siihen ryhtyy yhtä itsestänselvästi kuin kuumeinen, joka soittaa puhelun töihin ja hoipertelee takaisin vuoteeseen.

Yli-ajattelua

Olen useammin kuin kerran kuullut minulle sanottavan "sinä ajattelet liikaa". Lapsena ystävä turhautui minuun, kun mietin intensiivisesti, mitä seurauksia siitä olisi, jos osaisimme lentää. "Etkö joskus voisi ajatella jotain sellaista, mikä on mahdollista", hän tuhahti. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun osasin hämmentyä siitä, että eivätkö kaikki ajattelekaan samalla tavalla kuin minä.

En ole aikuisenakaan lopettanut ajattelua, vaikka nyttemmin mietin lentämistä vähemmän. Enemmänkin analysoin asioita ja mietin syitä ja seurauksia. Ihmissuhteissa usein käy niin, että selityksiä kaikkiin ratkaisuihin ei voi saada, ainakaan sellaisia, joita olisi valmis vastaanottamaan tai ymmärtämään. Silti haluaisin aina saada kaikki asiat selvitettyä loppuun asti, jokaisen kiven käännettyä (vaikka kaikki, jotka kiviä ovat käännelleet tietävät, etteivät yllätykset niiden alla aina suinkaan ole miellyttäviä). Joskus siis pitää vain ymmärtää hellittää ajattelussakin.

Toisen ihmisen tunteminenhan perustuu siihen, että esimerkiksi puoliso on tietyllä tapaa ennakoitavissa. Ja mikäli hänen käytöksensä on ennakoitavissa, eikö silloin tunne hänen ajatuksiaan jollain tapaa? Olin varmaankin jo yli 30, kun ymmärsin, että toisen ihmisen ajatusten todellinen tunteminen on aina illuusio, mutta ihana sellainen. Se, että tärkeimmissä asioissa osaa ennakoida toisen ratkaisut tai mielipiteet luo hurmaavan turvallisuuden tunteen, joka on omiaan luomaan uskoa parisuhteeseen ja sen kestävyyteen.

Kuitenkin, huolimatta siitä, että olen tietoinen tästä illuusiosta, se ei estä minua toivomasta, että mahdollisessa tulevassa parisuhteessanikin tämä illuusio vallitsisi. Että minä tiedän, millainen ihminen tämä on, häneen voin luottaa joka hetki. Ja toki toivon, että voin luoda saman illuusion vastapuolelle.

Ja jos kaksi ihmistä luo keskenään luottamuksen ja ennakoitavuuden ilmapiirin, niin eikö se sillä hetkellä olekin totta?

Sentti miehen ajatuksista

Tänään minua askarruttaa muunmuassa se, minkälaisia ajatuksia miehet ajattelevat. Minä tiedän jotain siitä, mitä naisten ajatuksissa (etenkin omissani) liikkuu ja luulenpa, että monetkaan miehet eivät arvaisi oikein, jos heiltä sitä kysyttäisiin. Miehet taitavat usein parisuhteissakin huomata tämän naisten omituisen ajatuksenkulun. Tuttuja lienevät seuraavantyyppiset keskustelut:

Mies:
Mikä sua vaivaa?
(Näkee selvästi, että naista vaivaa jokin)

Nainen (äärimmäisen viileästi ja tyynesti):
Ei mua mikään vaivaa.

Tämähän siis tarkoittaa, että tottakai minua vaivaa jokin ja sinun pitäisi tietää, mikä minua vaivaa ja se, että edes kysyt loukkaa minua vielä enemmän. Tästä keskustelustahan ei ole kovin loistokasta tietä ylöspäin, ennen kuin nainen on puoliintunut. Tästä viisastuneena olen koettanut opetella niinsanottua suoraa viestintää eli koetan taipua vastamaan, että mikä ihan todella vaivaa - vaikeahan siihen on muuten reagoida.

Johdin itse itseni harhaan alkuperäisestä aiheestani, joka oli siis tutkimattomat miehen ajatukset. Olisiko jopa niin, että ajatukset (ja tässä nyt puhun naisiin liittyvistä ajatuksista, enkä mistään kampiakseleista [pahoittelen stereotyyppistä ajoneuvoviittausta] ) vaihtelevat miesyksilön mukaan.

Ylellä esitettävä True Blood -sarja on saanut minut ajattelemaan ajatuksia yleensä: Sookie Stackhouse on ajatustenlukija (onpa hienoa, ettei sellaisia oikeasti ole, vaikka vielä pahempaa olisi jos olisi vampyyrejä) ja kuulee ihmisten myrkyllisiä, tuomitsevia ja pahansuopia ajatuksia. Sellaiset koetan itsestäni kitkeä ja läksytän itseäni sisäänpäin, jos moinen möyherö päähäni pälkähtää (siis turhan takia, jotkut ihmiset ovat ansainneet happamuutta omien tekojensa vuoksi). Toisaalta, ajattelen ihmisistä sisäänpäin paljon positiivisia asioita, ja toisaalta on harmi, ettei vieraille ihmisille voi kaikkea sanoa ääneen.

Oikeastaan, jos tässä saa nyt kysyä kaikkea muuta kuin elämän tarkoitusta, niin haluaisin tietää, kuinka erilaista miehen ja naisen ajattelu noin keskimäärin on? Saa kertoa.