Lukeminen kannattaa aina

Sain eilen Kertun ja Helmin tarinan päätökseen.

Tai mikä nyt on päätös ja mikä on uusi alku?

Kirja oli sen kaltainen, jonka ei soisi loppuvan. Loppuihan se kuitenkin, sillä niitä kirjoja, joiden ei soisi loppuvan, lukee tietenkin ahnaimmin. Hieno kirja Kolme syytä elää oli ja lukijalleen (minulle) sopivan lempeä (vrt. Lopotti tuonnempana). Suosittelen kirjaa kyllä, ainakin itse pääsin siihen niin kiinni, että saatoin miltei tuntea vuohennahkahansikkaiden pehmeyden ja tuoksun.

Kuinkahan monta litraa teetä mahtoi kulua tämän kirjan kirjoittamiseen? Tuskin kirjailijakaan on sitä laskenut, mutta veikkaanpa, että aika monta. Kirjan lopussa mainitaan kyllä se kahvilakin, jonka pöydän ääressä kirjaa kirjoitettiin ja jonka siimeksestä, niin itse ainakin kuvittelen, juonenpalasia haalittiin ihmisten katseista, ohikulkijoista, pölyhiukkasista, keskustelunpätkistä ja äänistä.

Kyllä ne voivat tärkeitä hetkiä olla, kahvi- ja teehetket. Ja sherryhetketkin. Minä muuten pidän itse sherrystä. Kun luin kirjaa, minun alkoi tehdä sitä mieli.

Olen lukenut suhteellisen paljon viime aikoina ja pääasiassa kotimaista tuotantoa. Monet ovat sellaisia kirjoja, joista suuri yleisö on paljon jo kuullutkin, kuten Lopotti, Lempi, Palatkaa perhoset, Traumbach, Kohina... Voi, hienoja kokemuksia nuo kaikki, joskin Lopotti ja Lempikin osasivat olla myös julmia, ajoittain (=usein) olisin suonut hahmoille helpomman tien ja toisinaan voin lähes pahoin (henkisesti, tiedättekö sellaisia sisäisiä kouristuksia, kun kirja marssittaa eteen sellaisia maailmoja ja tuntemuksia, joiden pariin ei välttämättä haluaisi).

Nyt tuntuu sopivalta käyttää tilaisuus muutaman kirjan suosittelemiseen (en sano Joel Haahteloita erikseen, mutta ne luen aina kaikki) - nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä:

• Anni Kytömäki: Kultarinta
  Kirja oli melko järisyttävä. Siinä sekoittui upea historiankuvaus, luonnon ja ihmisluonnon kuvaus, toivo ja epätoivo ja varoitus siitä, mihin kaikki voi johtaa, ellemme mitään opi. Paljon menetät, ellet lue tätä.

• Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
  Mahtavaa, syvältäriipaisevaa tekstiä. Vie ihmisen niiden ajatusten äärelle, jotka pitää ajatella. Mikä tahansa Elina Hirvosen kirjoittama toimii.

• Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
  Riipaisevuudessaankin lämminhenkinen ja lempeä sekä ehyt ja varma kokonaisuus, joka oli nautinto lukea. Saa miettimään, milloin kannattaa ottaa esille ne kipeät asiat ja milloin toisaalta olisi syytä olla lempeämpi itseään kohtaan.

• Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
  Kirja, jota todennäköisesti eivät lue ne, joiden sen pitäisi lukea ja myös antaa henkilön uida itsensä sisälle, asettua rinnalle ja antaa ihmisyyden tulla lähelle. Niin paljon vihaa heitä kohtaan, jotka ovat jo kokeneet liian paljon. 

Hitsi, mennään nyt näillä, vaikka tässä tuntee aina huonoa omaatuntoa niistä kaikista hienoista, jotka jäivät mainitsematta. Mutta kun nyt tulin luvanneeksi itselleni ainakin suositella muutamaa. Itse olen kaikki nämä lukenut e-kirjoina, joten ne ovat saatavissa eri palveluista helposti, jos sattuu innostumaan. Minulla e-kirjoihin tosiaan on johtanut elämäntilanne, joka ei salli kovin usein pysähtyä kirjan ääreen. Niin että tiedoksi kaikille, että sellainen ihminen, joka tuijottaa kännykkäänsä intensiivisesti vaikkapa kaikenlaisissa välitiloissa ei ehkä metsästä pokemoneja vaan elämää. Kirjoista.

Kertun ja Helmin maailmassa

Minun tätini nimi on Kerttu. Hän tuli mieleeni, kun ryhdyin lukemaan Tiina Lifländerin kirjaa Kolme syytä elää.

Minua jännitti kovasti tämä kirja. Olin seurannut sen kirjoitusprosessia - oikeastaan sen vaiheita jo ennen kuin kirjailija oli kirjoittanut ensimmäistäkään sanaa romaanistaan. Se oli aikaa, kun tekstin kirjoittanut ei vielä ollut sitä, mitä hän on nyt: kirjailija. Sitten tuli kustannussopimus ja editointikierrokset ja lopulta kirja. Lupasin lukea kirjan ja niin myös teen, kirjasta on jäljellä noin kolmannes.

Onneksi kirja löytyi e-kirjana, sillä pienen tytön äidin on vaikea ottaa ihan oikeaa kirjaa käteensä. Sen sijaan puhelimen kautta kirjallinen maailma on auennut minulle uudelleen, kirjoja on tullut luettua jo kymmeniä. Lisäksi puhelin (ja kirjat) kulkevat mukana lähes missä tahansa.

Niin, olen tosiaan lukenut paljon ihmisestä kirjan takana, hänen ajatuksistaan ja peloistaan. Hän tunsi huolta siitäkin, onko kirja oikeasti (tarpeeksi) hyvä. Tämä on ollut eräs seikka, joka on lukiessani hämmästyttänyt minua eniten: kirjassa ei ole mitään epävarmuutta, ei minkäänlaista epäröintiä tai tarinan horjumista. Olen jopa yrittänyt etsiä merkkejä sellaisesta (päästä tarinan läpi kirjoittajaan kiinni), mutta mitään en ole löytänyt.

Jo kahdesti Kolme syytä elää on saanut minut kyyneliin. Eilen pimeässä ja hiljaisessa makuuhuoneessa, jossa muut nukkuivat saatoin kuulla, miten kyyneleeni putoilivat tyynyliinalle. Itkin yhdessä kirjan henkilön kanssa, mutta myös kirjailijan: mietin, mikä osa tästä kaikesta tuskasta on hänen omaansa (kirjoittaminen on rohkea laji, väistämättä sanoihin vuolee lastuja itsestään).

Kirjan henkilöt ovat samaistuttavia, monetkin heistä, kukin omalla tavallaan. Joitakin heidän kokemuksiaan saattoi yhdistää itseensä: sitä miten sokeeraavan järkytyksen hetkellä maiseman pienet yksityiskohdat havaitsee terävinä, vaikka ne sinänsä olisivat merkityksettömiä.

En vielä tiedä, miten tarina päättyy, mutta niin hyvin se on kulkenut, etten jaksa uskoa, että loppukaan olisi minulle pettymys. Äärimmäisen hyvilläni olen kuitenkin kirjailijan puolesta, sillä on mukava päästä sanomaan, että pirun hyvältä näyttää. Kertaan tunnelmat vielä, kun saan kirjan luettua loppuun asti.

Jaksavatko tädit heilua?

Tänään lainalapset lähtivät. 

Kaaduin pyörällä, kun yritin kääntää sitä ympäri.

Sain sähköpostilla huonoja uutisia.

Ostin lippuja Suomi-Ruotsi maaotteluun.

Muun muassa sellaista tapahtui tänä aurinkoisena päivänä, joka vielä tuntui helteelle, mutta ei sitä enää ilmeisesti ollut. Minun ihoni ei sitä huomannut, vaan imi lämpöä. Tunnen paniikkia ohimenevästä kesästä, vastahan se pääsi alkuun. Kuukausi on kuitenkin ensi viikolla taipumassa elokuuksi, se on vääryyttä. Minä en ole vielä edes heittänyt talviturkkiani. Pidänköhän sen ensimmäistä kertaa elämässäni koko kesän?

Onnea ovat kuitenkin veden ääressä ja rannalla käynnit, joita on kuitenkin ollut lukuisia. Silloin on kuitenkin keskitytty siihen, että lapset saavat polskia ja aikuiset valvovat tämän toimenpiteen turvallisuutta. Ja sitä, että kanssaihmiset saavat yllensä mahdollisimman vähän hiekkaa ja roiskeita.

Pieni alakulo yrittää hivuttaa itseään ihan kylkeen kiinni, siirtyy vaivihkaa lähemmäs. Ehkä se on syksyn ystävä ja henkii riitettä sydämeen. Kenties sen toi mukanaan huono uutinen. Joskus tekee mieli lopettaa kaikkinainen tuulimyllyjen huitominen ja todeta "emmä jaksa".

Mutta huomenna huidon taas.

Hämärä henkii

On yö. On ihan pakko kertoa, miten hyvä nyt on. Minulla on huoneessani pieni hämärävalo. Kissalta on takut leikattu saksilla irti. Avustajina on ovat toimineet bonuslapsi, oma äitini ja Mies. Tiskasin tänään ensin tiskialtaan ja sitten siinä jatketun perheemme tiskit, sillä astianpesukoneen kapasiteetti tuli täyteen. Ja kaikesta tästä minä nautin.

Mies on tehnyt paljon töitä lapsilauman viihdyttämiseksi. Niin paljon, että minulle on jäänyt aikaa ja tilaa - oikeastaan vahingossa. No, on selvää, että nautin siitäkin. Vasta elämäni tässä vaiheessa ymmärrän, että olen sen kaltainen ihminen, joka viihtyy yksin ja nauttii hiljaisuudesta (siitä saattavat tosin nauttia kovinkin ulospäinsuuntautuneet pienten lasten vanhemmat noin muutoinkin). Oli miten oli, olen saanut hiljaisuutta ja hurlumheitä. Suunnittelen valtavia lounaita ja illallisia ja yritän keksiä jotain, joka kukin söisi edes vähän, jotta kukaan ei jäisi nälkäiseksi ja siten kiukkuiseksi. Päämäärä on saavutettu joten kuten. Mikä tärkeintä, Mies ja minä kannustamme toisiamme vuorotellen. Toivoisin voivani kannustaa häntä enemmän. Hän, jos joku, ansaitsisi pienen kunniakujan viireineen ja punaisine mattoineen. Mutta minä teen pieniä aaltoja.

Ei tässä enempää. Hyvää yötä.

Pinotexiä pintaan?

Vaikka ikää karttuu, tyttöys on pysyvää.

Ikä on jännittävä asia. Miehille se on vähemmän merkityksellinen: heidän hedelmällisyytensä ei pääty ja harmaat ohimot ja parrat koetaan charmikkaiksi. Lieneekö kysymys todellakin siitä, ettei miehen fertiiliys pääty - vanhempaakin miestä voi pitää turvallisesti viehättävänä biologisesta näkökulmasta nuorenkin naisen mielestä, koska mies on lisääntymiskelpoinen. Nainen sen sijaan ei ole.

Jos asian noin ajattelee, on naiseus aika julmaa. Ensin käydään läpi nuoruus, joka monella on melkoista myrskyä ja tuiverrusta. Parikymppisenä aletaan kasvaa aikuisiksi, mutta silloin iskevät ulkonäköpaineet ihan viimeistään toden teolla. Ani harva kokee itsensä kelpaavan ulkoisesti sellaisena kuin on, vaikka minun silmissäni nuo parikymppiset tytöt ovat kauniita - ainoa toiveeni on, että he itsekin ymmärtäisivät sen.

Elleivät ymmärrä, saavutetaan tämä ymmärrys omasta hyvyydestä ja riittävyydestä sellaisena kuin on tyypillisesti siinä kolmenkymmenen ikävuoden korvilla. Omasta näkövinkkelistäni arvioisin, että nainen onkin parhaimmillaan siinä kolmen ja neljänkymmenen välillä, jolloin korvien väli on sees ja ymmärtää, että näin on hyvä ja samalla ulkomuoto on kuitenkin vielä hehkeä kuin kukalla.

Neljänkympin jälkeen alamme lakastua. Niin se vain on, jotkut toki aikaisemmin ja toiset myöhemmin, mutta ennen pitkää kuitenkin. Lakastuminen tapahtuu kuitenkin ainoastaan ulkoisesti, sisäisesti olemme edelleen tyttöjä, mutta sellaisia tyttöjä, jotka jo ymmärtävät jotain elämästä. Ja mitä enemmän elämästä ja inhimillisyydestä ymmärtää, sitä enemmän pyrkii ymmärtämään ja sitä kautta muuttuu paremmaksi ihmiseksi, niin minä ainakin uskon ja toivon.

Viiteenkymppiin mennessä useimpien naisten hedelmällinen aika on ohi (amerikkalaiset näyttelijättäret käyttävät asiasta ihastuttavasti termiä no longer fuckable, jos et ole nähnyt linkin videota, suosittelen katsomaan). Karkeasti voidaan siis sanoa, että naisella on ulkoisesti huippuaikaa vuodet 20 - 30, jotka hän käyttää murehtimiseen siitä, ettei näytä hyvältä, vaikka näyttääkin. Sitten vuodet 30 - 40, jolloin hän tajuaakin näyttäneensä hyvältä koko ajan, mutta ei ymmärtänyt nauttia siitä. Nyt huomaa. Jos hyvä onni on, ehtii kymmenisen vuotta nauttia ulkonäöstään, kunnes se alkaakin rapautua. Sitten murehtii siitä. Mutta onhan meillä kymmenen hyvää vuotta (tämä on vitsikästä liioittelua).

Iän myötä ihminen siis optimaalisesti rapistuu ulkomuodoltaan, mutta sisimmältään puhkeaa kukkaan. Nelikymppinen ei enää mieti, mitä muut ajattelevat. Hän laittaa pakkasella tarpeeksi vaatteita ylleen eikä palele siksi, että näyttäisi muodikkaalta. Hän tietää, mitä elämältä haluaa, eikä hötkyile pienistä.

Entä vanhuus, mitä on luvassa (jos on niin onnekas, että pääsee sinne asti)?

Eräs tuttavani näki, miten syksyllä rollaattoria työntävä mummo pysähtyi puistossa lehtikasan eteen, kahmaisi lehtiä sylillisen ja heitti ne ylleen ja hymyili lehtisateelle yllään. Kun on tarpeeksi ikää, voi palata pieneksi jälleen - eikä todellakaan välitä, mitä muut ajattelevat.

Kaupassa iäkäs mies työnsi vaimoaan pyörätuolilla ja uhkaili ostaa kirkkaanväriset sukat. Vaimolleen hän totesi, ettei tarvitse sitten yhtään pyöritellä silmiä ja hävetä, kun hän kävelee vastaan auringonkirkkaissa oransseissa sukissaan. Naurun suorastaan kuuli miehen jokaisessa sanassa. Samoin kuuli sen nuoren, komean ja nauravaisen pojan, joka hän on joskus ollut. Ei ihme, että mummo (se ikuinen tyttö) oli aikanaan rakastunut.

Hetken me heilumme täällä, tietämättä kauanko vielä
Niin ajan laki näyttäytyy kuin esteenä pikatiellä
Sitä manataan kun sen hallintaan ei näytetä pystyvän
Vaan jos kalleintaan käy kiroamaan, voiko niin saada ystävän?
Jos haastaa ja syyttää, saako ystävän? 

Tämän kaiken peilille lauloin, aion laulaa vastakin
Laulan päivän paremman kaikkein parhaimmastakin
Kunnes aika saa laulut lopettaa, puen ylle sen puisen takin
Lähden kiittäen, ajan hyvästellen
Kuten ystävän ainakin 

Kun ajan jätän, toivon että jätän
Kuin ystävän ainakin
Kuten ystävän ainakin

Jarkko Martikainen: Voiko aika olla ystävä

Kesäutopiaa

Kesä on hienoa aikaa. Lempivuodenaikani ehdottomasti, kuten varmasti valtaosan suomalaisista. Olen kesäihminen siitäkin huolimatta, että olen kärsinyt pahasta heinäallergiasta teinivuosista alkaen. Lieneekö kyse iästä vai mistä, mutta allergia alkoi muutama vuosi sitten hellittää otettaan ja on nyt hävinnyt lähes kokonaan.

Ihmisillä kesään kuuluvat varmasti hyvinkin erilaiset asiat. Minulle ja kanssani eläville ihmisillekin (koska ikäänkuin kasvavat siihen) tärkeää on mökkeily. En omista omaa mökkiä ja vanhemmillanikaan ei ole sellaista mökkiä, joka olisi pelkästään heidän käytössään, joten olemme turvautuneet vuokramökkeilyyn. Ja vuokramökkeilyssämmekin olemme päätyneet vaihtelemaan mökkejä: niitä on käyty läpi etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Joukkoon mahtuu sekä hilpeitä että hulppeita kokemuksia ja mökkejä, mutta koskaan meitä ei ole huijattu (onneksi!). Joitakin vuosia mökkeilyä on saattanut jäädä syystä tai toisesta väliin, mutta muutoin mökkeilyä on jatkunut jo yli kymmenen vuotta (wau!).

Aluksihan emme tietenkään ajatelleet, että asiasta muodostuisi vuosien perinne - hyvien kokemusten myötä se vain hivuttautui kesäämme ja jäi. Tämä on välikesä, mutta ensi kesänä taas mennään. Lapsiakin on perheisiin siunaantunut matkan varrella ja nyt he ovat myös ehtineet jo kasvaa niin paljon, että matkailukin on helpompaa (enää ei kukaan tarvitse esim. vaippoja tai syöttötuolia).

No, sittenhän on tietysti grillaaminen. Mökkeilyynkin se liittyy, mutta hätävarana on parvekkeellamme kaasugrilli. Se ei ehkä ole käytössä kovin usein (voisi ihan hyvin olla useamminkin, mutta taidan pelätä että taika menisi rikki, jos sitä käytettäisiin liian usein). Grillaamalla voi hetkessä saavuttaa kesäfiiliksen, kun parvekkeen pöytä saa liinan ylleen, markiisit rullataan suojaksi auringolta ja astiat katetaan pöytään. Ulkoilmassa ruokailussa on muutoinkin jotain ihan omanlaistaan jännää, kun se ei ole aivan jokapäiväistä.

Retkeilykin liittyy kesään. Jotkut rohkeat, kuten Lähiömutsi perheineen, lähtevät laatikkopyörällä Ahvenanmaalle, mutta jos ei ole niin urhoollinen, voi ottaa oman perheauton ja suunnata lähimatkailukohteisiin ja niin olemmekin tehneet. Lähdin heti toteuttamaan matalan kynnyksen kesänviettoani ja olen tyytyväinen, elämyksiä voi kokea, vaikka ei kovin kauas siirtyisikään. Kaksi joutsenpoikuettakin on jo nähty - toinen ihan läheltä ja toinen vähän kauempaa. Niin ja nähnyt olen myös ja haahkoja ja meriharakoita (tunnustan, että lajintunnistuksen suoritti joku muu, oma lintutuntemukseni on alueella varis-harakka-västäräkki).

Perheen pienin oli tänään fiiliksissä siitäkin, kun annoin hänen levittää äityspakkauksen mukana tulleen vauvapeiton (kiitos siitä, Suomi) pihaamme piknikviltiksi ja pötkötellä siinä pitkin pituuttaan. Siinäpä onkin hänen käyttöönsä kätevä oma viltti retkillemme, kun hän sille vielä hyvin mahtuu, peitteeksi vuoteeseen se on jo liian pieni.

Mansikoita olemme mussutelleet jo monta litraa, heistäkin sain ahaa-elämyksen: nyt ostetaan, kun niitä saa. Kesän ensimmäinen mansikkakakku on vielä tekemättä, mutta kyllä sekin vielä tulee (oi, monesti olen leiponut mökkireissuillamme mansikkakakkua). Niin, kesähän on ruokailunkin kulta-aikaa: uusi sato alkaa kypsyä mansikoineen, porkkanoineen, perunoineen ja salaatteineen päivineen. Oi onnea.

Tästä tuli hassu luettelo siitä, miten ihana kesä niin monin tavoin on, mutta kun se on. Lisäksi olen saanut energiatasoni kohdilleen popsittuani rautaa anemiaani (veriarvoni ovat nyt paremmat kuin koskaan) ja muutoinkin pään sisässä on sellainen sees, että en ole sellaistakaan aikoihin kokenut.

Vaikka eräs life coach -tyyppinen luennoitsija joskus naureskeli, kun suomalaiset nuoret olivat toivoneet elämältään mielenrauhaa (niinkuin vanhat mummot, naureskeli coach), niin kyllä se mielenrauha vaan on ihan hemmetin arvokas ja hieno sekä tavoittelemisen arvoinen asia.

Malja elämälle, kesälle ja mielenrauhalle!

Rimanylityksiä

Jalkapalloa pelataan edelleen.

Koti on päivisin täynnä elämää kun lainalapsetkin viettävät kesälomaa ja ovat paikalla. Iltaisin nostamme Miehen kanssa jalat ilmaan ja juomme tölkillisen olutta puoliksi ja koetamme jaksaa katsoa myöhäisillan jalkapallo-ottelun loppuun asti (Mies kangistuu tässä useammin kuin minä, kun ei ole ole mikään illan virkku - aamuvirkku kylläkin). Tänään nautiskelimmekin oikein ekstrana: olut oli tummaa. Mikähän siinäkin on, että pidän tummasta suklaasta, tummasta oluesta (noh, eniten siideristä, mutta jos olutta on juotava, niin mieluiten tummaa) ja korvapuustitkin saavat olla mielummin yli- kuin alikypsiä.

Juhannus tuli ja meni. Kesän etenemistä on vaikea ymmärtää. Kesälomatkin alkoivat ja minä yritän keksiä kepeitä kesäsuunnitelmia, sellaisia toteuttamiskelpoisia. Emme ole lähdössä ulkomaanmatkoille, mutta sopivaa lähimatkailua voisi harrastaa. Tyttärelle olisi varmasti elämys jo runsas piknik-kori, viltti ja suuntaaminen meren rantaan. Tai pelkät eväsleivät, mehupullo ja pyörän selässä paikkaan, jossa emme vielä ole olleet. Tai vaikka olisimmekin olleet! Lasken riman niin alas, että pääsen sen yli vaikka kyljelläni kierimällä. Koska voin tunnustaa: olen juuri sellainen ihminen, joka toisinaan tavoittelee liian hienoja asioita ja jähmettyy sitten liian suurten suunnitelmiensa äärelle.

Mutta arvatkaa mitä? Islanti voitti Englannin. Ikävä Englannille toki, koska ovathan he noin yleisesti ottaen todella mukavia ihmisiä. Islantilaisia ihmisiä en juuri tunne, mutta olen nähnyt kuvia Reykjavikista ja jäätiköiltä ja tykkään Björkistä. Ja onhan Islanti Pohjoismaa. Ja pieni! Ja sitten kaatavat Englannin. Tottakai liikutuin, kuinkas muuten. Hienoa jalkapallollekin lajina, että saadaan katsoa jotakin tällaista kohahduttavaa. Reykjavikissa näytti olevan kutakuinkin koko loppu Islanti seuraamassa jalkapallo-ottelua heitä lukuunottamatta, jotka jo olivat Ranskassa ottelua katsomassa paikan päällä. Eivätkä olleet ilmaantuneet paikan päälle turhaan!

Mitäpä tässä sen kummempaa. Yritin googlaamalla löytää onnittelut ja tässä on lopputulos (saa oikaista, jos joku osaa paremmin):

Til hamingju Ísland <3