Writer's block

Uusi ihminen on minusta maantieteellisesti kaukana. Käyn hänen kanssaan iltaisia keskusteluja tietotekniikan meille suomin jumalaisin keinoin. Eläköön tietotekniikka. Minulla on aina ollut tekniikkapainotteisia miehiä. He eivät ole olleet makkaraa ja olutta juovia urheiluhulluja tai rassanneet autoja. Minä olen tottunut elektroniikkaan, johtoihin, liittimiin, piirilevyihin. Ne eivät ärsytä minua. Ne tuovat tuulahduksen maskuliinisuutta. Vähän kuin partavesi.

Minulla on ollut writer's block, myönnän. Syitä on monia. Mutta mielessäni pyörivät nyt ystäväpiirissä tapahtuneet asiat. Joskus, jos haluaa jotain tapahtuvaksi, ei saa sanoa toivettaan julki. Siksi tähdenlennon nähdessäänkin on vain vaiettava. Eikä saa sanoa, mitä toivoo, kun puhaltaa ilmaan irronneen ripsen. Minäkään en siis tiedä, uskallanko sanoa toivettani ääneen. Mutta voin kertoa teille, että se on hyvä toive ja jos kertoisin sen teille, te yhtyisitte siihen sydämenne pohjasta. Joten kuvitellaanpa kaikki, että meillä on sormellamme ripsi ja puhalletaan se ilmaan, annetaan sen kadota ja sen myötä lähettäkää yhdessä kanssani ilmaan hyvä toive, johon kaikkien on helppo yhtyä. Kiitos. Olette muuten söpöjä puhaltaessanne. En olisi pyytänyt tätä teiltä, mutta haluan ottaa kaikki keinot käyttöön.

Elämä on niin arvokasta. Tuntuu hurjalta, miksi kukaan ehdoin tahdoin antaisi omansa mennä viemäristä alas. Joskus kurkustakin. En minä pienistä paheista ihmisiä syyttele, en suinkaan. Toivon vain sitä, että ihmiset osaisivat arvostaa itseään. Toki muitakin ihmisiä, mutta voidakseen olla hyvä muille, on oltava hyvä itselleenkin.

Onko teille muille käynyt vanhenemisen myötä niin, että elämä on muuttunut monimutkaisemmaksi? Minä nimittäin luulin, että se muuttuisi seesteisemmäksi. Omat vanhempani vaikuttivat (ja vaikuttavat edelleen) kovin auvoisilta, ja varmoilta ratkaisuissaan ja omissa raameissaan. Minä se sijaan muutun yhä epävarmemmaksi ja värisevämmäksi, mitä pidemmälle pääsen. Tuleekohan jossain käännekohta, jossa alkaa taas olla tasaisen seesteinen ja perusonnellinen, mitä olin kuitenkin suunnilleen ikävuoteen 35 saakka. Sitten aloin hurista ja väristä ja kaikki sen jälkeen on saanut jotenkin uuden muodon. En saa asettauduttua enää rauhalliseen muottiini, valun siitä yli, toisinaan kokonaan ulkopuolelle. Ehkä se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja tästä on vain puristettava itsensä läpi. Onhan tämä jonkinlainen tienjakaja, eikä mikään elämässä enää varsinaisesti ole nousujohteista, nyt ollaan polulla vanhenemiseen, haurastumiseen ja harmaantumiseen (mikä sekin on arvokasta).

Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä nautin elämästä. Kaikkine haasteineen ja mutkineen. Nautin todella paljon. Hurjasti, villisti ja äärettömästi. Tai ainakin siten, kuin kerällänukkuva kissa.