Mahtavaa, katson teeveestä Rillit huurussa -ohjelmaa. Sheldon alkoi juuri opiskella suomea. Hän onnistui juuri sanomaan suomeksi 'katto', 'rypäleet', 'sisään' ja 'vetoomus'. Unohdin ihkaensimmäisen sanan, koska olin niin otettu siitä, että satuin näkemään juuri tämän jakson, jossa Sheldon opettelee suomea. Löytyisihän se epäilemättä Youtubesta, mutta nyt en jaksa hakea.
Olen pakannut tavarat. Hyvin mielenkiintoinen projekti, joka sisälsi miltei koko vaatekaapin sisällön tyhjentämisen olohuoneen pöydälle, sen tosiasian toteamisen, etteivät ne kaikki mahdu reppuuni sekä vaiheen, jossa suuri osa vaatteista kiikutetaan takaisin yläkerran kaappiin.
Lisäksi ratkaisin lounasongelman työpaikallani huomenna, jääkaapissa on enää bulgarian jogurtti, joten se on lounas. Ainahan voin kipata myslipussistani rivakan satsin purkkiin ja ripotella sen sitten jogurttini ylle. Ei ongelmaa.
Mietin myös sitä seikkaa, miksi epäonnistuessa sanotaan kaikkien ponnistusten valuneen hiekkaan. Miksi juuri sinne? Minusta oli lapsena kiehtovaa, miten iholta rantahiekalle putoavat pisarat saivat hiekanjyvät muodostamaan turpean pikku pallosen, joka ikäänkuin kellui irrallisena kuivan hiekkapinnan päällä. Työpaikalla kollega oli kuvannut ihmisen jalanjälkiä rantahiekassa. Kuvassa painaumat kääntyivät mielessäni kohoumiksi ja oli hyvin työlästä saada ne painumaan takaisin alas mielen perukoilla. Tunne oli sukua sille tunteelle, kun joskus tuntee olevansa vuoteessaan nurin päin. Tiedättehän, vaikka tietää, että on sängyssä tietyssä suunnassa, niin sisäisesti on aivan varma olevansa toisin päin.
Kerroin taannoin serkulleni, miten lapsena pelkäsin matkaa heidän mökilleen kovasti. Mökki itsessään oli pienen tytön unelmien täyttymys: siellä sai onkia ja uida niin paljon kuin halusi. Loppumatkasta mökille vei kuitenkin äkkinäisesti ja jyrkästi kumpuileva hiekkatie, jolla serkun isä ajoi autolla aina kovaa. Olin niin pieni, etten nähnyt eteeni, enkä osannut varoa tien laskevia muotoja. Ne saivat vatsan vihlomaan kammottavasti ja odottamatta. Kun kasvoin, opin kontrolloimaan vihlomisen tunnetta ja silloin se tuntui jännittävän nautinnolliselta. Serkun isälle en kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa, että pelkään. Hän oli hyvin tuima mies, joka kuitenkin epäilemättä ajoi toistuvan rallinsa hiekkatiellä meitä lapsia ilahduttaakseen.
Tykästyin tuohon hiekan kuvaamiseen. Sulla on aiemminkin ollut kivoja, hmm voisiko sanoa että sensorisia?, kirjotuksia.
VastaaPoistaKuulin viime kesänä sanonnan, että lasi on ylösnousutta hiekkaa.
Mä oon unohtanu kattoa kaikki Rillit huurussa uusinnat.:(
Onnistuukohan tämä nyt? Olen yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa eri päivinä, mutta kommentit häipyvät taivaan tuuliin lähetysvaiheessa. Ehkä nyt...
VastaaPoistaMökkimatkakuvauksestasi tuli mieleen lapsuudenmaisemissani kiemurteleva mäkinen ja mutkainen tie. Siinä oli useita kohtia, jotka tuntuivat vatsanpohjassa asti. Huonovointiseksi niistä ei sentään ehtinyt tulla. Vihlominen oli pikemminkin jännittävää kutinaa, jonka tiesi menevän kohta ohi. Silti takapenkiltä hihkaistiin "huuuu" melkein joka kerta :D
Sanna: Lasi tosiaan on ylösnoussutta hiekkaa. Ja mitäpä tapahtuu hiilelle, kun sitä tarpeeksi puristetaan? Ehkä minustakin aikanaan hioutuu jotain kaunista ja arvokasta - tai kenties minun tehtäväni onkin hioa helmiä muista.
VastaaPoistaTulilatva: Ihana kuulla sinusta! Harmi, että kommenttisi ovat kadonneet, toivottavasti muille ei ole niin käynyt.
En minäkään varsinaisesti pahoin voinut - pelkäsin vain niin, etten voinut puhua enkä edes kiljahdella. Lienen ollut siinä neli-viisi-vuotias. Sitten isompana kiljahtelin jo riemusta muiden mukana kun olin kyllin korkealla näkemään tien itsekin ja osasin varautua tien aiheuttamiin vihlaisuihin :)