Uusi ihminen on minusta maantieteellisesti kaukana. Käyn hänen kanssaan iltaisia keskusteluja tietotekniikan meille suomin jumalaisin keinoin. Eläköön tietotekniikka. Minulla on aina ollut tekniikkapainotteisia miehiä. He eivät ole olleet makkaraa ja olutta juovia urheiluhulluja tai rassanneet autoja. Minä olen tottunut elektroniikkaan, johtoihin, liittimiin, piirilevyihin. Ne eivät ärsytä minua. Ne tuovat tuulahduksen maskuliinisuutta. Vähän kuin partavesi.
Minulla on ollut writer's block, myönnän. Syitä on monia. Mutta mielessäni pyörivät nyt ystäväpiirissä tapahtuneet asiat. Joskus, jos haluaa jotain tapahtuvaksi, ei saa sanoa toivettaan julki. Siksi tähdenlennon nähdessäänkin on vain vaiettava. Eikä saa sanoa, mitä toivoo, kun puhaltaa ilmaan irronneen ripsen. Minäkään en siis tiedä, uskallanko sanoa toivettani ääneen. Mutta voin kertoa teille, että se on hyvä toive ja jos kertoisin sen teille, te yhtyisitte siihen sydämenne pohjasta. Joten kuvitellaanpa kaikki, että meillä on sormellamme ripsi ja puhalletaan se ilmaan, annetaan sen kadota ja sen myötä lähettäkää yhdessä kanssani ilmaan hyvä toive, johon kaikkien on helppo yhtyä. Kiitos. Olette muuten söpöjä puhaltaessanne. En olisi pyytänyt tätä teiltä, mutta haluan ottaa kaikki keinot käyttöön.
Elämä on niin arvokasta. Tuntuu hurjalta, miksi kukaan ehdoin tahdoin antaisi omansa mennä viemäristä alas. Joskus kurkustakin. En minä pienistä paheista ihmisiä syyttele, en suinkaan. Toivon vain sitä, että ihmiset osaisivat arvostaa itseään. Toki muitakin ihmisiä, mutta voidakseen olla hyvä muille, on oltava hyvä itselleenkin.
Onko teille muille käynyt vanhenemisen myötä niin, että elämä on muuttunut monimutkaisemmaksi? Minä nimittäin luulin, että se muuttuisi seesteisemmäksi. Omat vanhempani vaikuttivat (ja vaikuttavat edelleen) kovin auvoisilta, ja varmoilta ratkaisuissaan ja omissa raameissaan. Minä se sijaan muutun yhä epävarmemmaksi ja värisevämmäksi, mitä pidemmälle pääsen. Tuleekohan jossain käännekohta, jossa alkaa taas olla tasaisen seesteinen ja perusonnellinen, mitä olin kuitenkin suunnilleen ikävuoteen 35 saakka. Sitten aloin hurista ja väristä ja kaikki sen jälkeen on saanut jotenkin uuden muodon. En saa asettauduttua enää rauhalliseen muottiini, valun siitä yli, toisinaan kokonaan ulkopuolelle. Ehkä se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja tästä on vain puristettava itsensä läpi. Onhan tämä jonkinlainen tienjakaja, eikä mikään elämässä enää varsinaisesti ole nousujohteista, nyt ollaan polulla vanhenemiseen, haurastumiseen ja harmaantumiseen (mikä sekin on arvokasta).
Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä nautin elämästä. Kaikkine haasteineen ja mutkineen. Nautin todella paljon. Hurjasti, villisti ja äärettömästi. Tai ainakin siten, kuin kerällänukkuva kissa.
Puhhh! Toive lähetetty, söpöydestä en tosin mene sanomaan mitään ainakaan tämänhetkisessä lookissani...
VastaaPoistaTunnistan tuon hurinan. Minulle tapahtui 36-vuotiaana asioita, joiden myötä suunta vaihtui täysin. Osin olosuhteiden pakosta, mutta ehkä sittenkin enemmän omasta halusta. Nyt kun ikä on alkanut pari vuotta nelosella, alkaa tuntua siltä, että moni asia on loksahtanut kohdalleen. Valmista ei varmasti tule ikinä. Ei kai kenelläkään tule, sehän tietäisi jämähtämistä, ajattelun ja ihmettelyn loppumista...
Kiitos toiveeseen yhtymisestä, Tulilatva. Ehkä kirjoitan toiveen kohteesta myöhemmin. Ja aivan varmasti olit söpö :)
VastaaPoistaNiin se varmasti tosiaan on, että suunta usein elämässä muuttuu joitakin vuosia kolmenkympin jälkeen monilla ihmisillä. Ja eihän elämästä valmista ikinä tule, mutta ehkä tietynlainen kulissien romuttuminen on hyvästä: tästä voi edelleen jatkaa omalla tyylillään, kaavoihin kangistumatta.
Ja onnea uudelle blogillesi!
Kiitos Karenina, kiva kun kävit ja jätit käynnistäsi jäljenkin :) Ja pahoittelen tahatonta ennakkosensuuria, nyt sitä ei enää pitäisi olla...
VastaaPoistaMoni väittää poteneensa kolmenkympin kriisiä, tai neljänkympin. En kyllä omalla kohdallani sellaisia huomannut. Vai onko sitten niin, että ihan luonnollinen tarve muutokseen koetaan kriisiksi. Omalla kohdallani asiat vain menivät niin kuin menivät. Alkusysäys muutokseen oli sen sorttinen, etten voinut siihen itse vaikuttaa. Jatkoon kyllä, eikä se suinkaan kriisiltä tuntunut.
Sinulle toivon onnellista eloa uuden ihmisen kanssa. Nauti, vaikka vatsaa mutkissa ja mäissä välillä vihloisikin :)
Ehkä ihmisille tulee erilaisia kriisejä omalla ajallaan, ja niitä on sitten helppo nimitellä ikäryhmien mukaan. Eivät kriisit minullakaan missään tasakympeissä ilmene, tulevat omia aikojaan ja useinhan ne voivat olla ympäristön aiheuttamia, eivätkä omavalintaisia.
VastaaPoistaJa iloa sinullekin, sekä elämän että sen ihan oikean tienkin mutkiin ja mäkiin. Annetaan tuulen humista korvissa ja poljetaan lisää vauhtia.