Tänään mietin sitä, mistä blogiin voi kirjoittaa. Kirjoittaako siitä, miten tänään katsoin lakanaa vasten lepääviä linnunpojan jalkoja ja käsiä, ohueksi käynyttä ihoa, suurisilmäistä, kummastelevaa katsetta? Vai kertoisinko siitä, miten eilen sateen jälkeen näin asfaltin höyryävän niin kuin maa olisi hönkinyt tuuleen huolestuneita henkiä?
Samaan aikaan yritän suuntautua ensi lauantaisiin lakkiaisiin ja käsittää, miten ylipäänsä voi olla mahdollista, että ylioppilaaksi pääsevä tyttönen lepäsi käsivarsillani, kun pappi valeli vettä hänen hennoille hiuksilleen ja nimesi hänet. Hän oli iso vauva, ja minä kokematon pitelijä, muistan, miten käteni vapisivat, sillä en uskaltanut pyöräyttää vauvaa toiseen asentoon. Silloin oli kuuma päivä, toukokuun loppua tai kesäkuun alkua sen on täytynyt olla. Ajattelinko minä silloin, tulisiko minusta itsestäni äiti, sitä en muista. Ei minusta tullut, mutta myöhemmin opin pitämään vauvaa sylissä ja varoen vaihtamaan asentoakin. Opin asettamaan ihmisalun vatsalleen polvelle ja hennosti tärisyttämään jalkaa, jos vatsakivut vaivasivat. Tosin siitäkin on jo aikaa, ehkä en enää osaisi.
Työpaikalla eräs onnellinen isä näytti minulle eilen tyttärestään vauvakuvaa. Kuva oli hänen kämmentietokoneensa taustakuvana ja punaposkinen vauva hymyili siinä isäänsä kohti autuasta vauvan hymyä. Ymmärsin hyvin, miksi hän oli säilyttänyt juuri kyseisen kuvan. Ihailen näiden miesten tapaa olla isiä, he ovat lastensa elämässä läsnä.
Huomenna aion mennä äitini kanssa ostoksille. Ehdotin sitä itse, sillä sairaalassakäynti sai minut kaipaamaan hänen seuraansa. Ihailen sitä tapaa, millä äiti on säilyttänyt rohkeutensa, avarakatseisuutensa, herkkyytensä ja vahvuutensa. Hän on kikattava nuori tyttö ja viisas vanha nainen. Ja mikä tärkeintä, vielä minä voin mennä hänen kanssaan ostoksille.
Niin ja onhan tässä vielä sekin, että maamme poliittinen tilanne on kääntynyt varsin mielenkiintoiseksi. En lähde sitä kommentoimaan tässä vaiheessa sen enempää kuin tämän verran. Melko hervotonta, eikö?
Mistä vain voi kirjoittaa!
VastaaPoistaÄitiydestä. Onhan se haikeaa(kin) tietää, että koskaan ei tule pitämään omaa lasta sylissään. Mutta onneksi on olemassa muiden lapsia!
Onkos se muuten kirkossa kuulutettu että sinusta ei tule äitiä? ;)
Hoo Moilanen:
VastaaPoistaJälleen napakka isku suoraan naulan kantaan. Tosiaan on muiden lapsia. Niitäkin, joista tulee läheisiä, joiden kasvua voi hämmästellen seurata. Joiden ylähuulen yläpuolelle alkaa ilmestyä varjo, ja jotka kasvattavat pituutta ja tukkaa. Onneksi pidin tätäkin nuorta miestä sylissä silloin, kun hän siihen vielä mahtui - ja suostui siihen istumaan.
Ei ole kirkossa tietysti kuulutettu, etteikö minusta äitiä tulisi. Ikää kuitenkin on jo nyt 40 + vuotta, joten turvallisesti voidaan sanoa kukkeimpien vuosieni jo ohittuneen. Mutta myönnän: jos jonkun haluaisin olevan lapseni isän, niin juuri tämän miehen.