Kaikki tietenkin arvaavat sanomattakin, mistä kirjoitustaukoni johtuvat. Unska on niin rakastunut, ettei ehdi kirjoittaa, kun mies on paikalla. En kiellä, se on ihan totta. Me istumme sohvannurkkaan linnottuneina ja katselemme TV:stä sci-fiä, vai fantasiaksiko sitä pitäisi kutsua. Teemme ruokaa, hölmöilemme, nauramme paljon. Lepuutan silmiäni hänessä. Kuljen ohi ja hyväilen kämmenellä selkää. Hengitän sisään tuoksua. Toivon, ettei tämä koskaan päättyisi.
Hän lähti tänä aamuna. Viikonloppuna hän osti minulle kirpputorilta kypärän. Houkutteli minut, hallahousun, moottoripyöränsä taakse. Kehotti kietomaan kädet ympärille, jos pelottaisi. Arvatkaa, pelottiko? Käteni painautumat ovat tuskin vieläkään lähteneet hänen vyötäisiltään. Kun kadun varteen pysäköidyt autot näyttivät olevan aivan liian lähellä, minä suljin silmäni. Kun hän jarrutti, valuin liukkaalla penkillä kiinni hänen selkäänsä. Yritin muistaa mukailla hänen liikkeitään, kun hän kääntyi ja kallisti pyörää. Ihailen ihmisiä, jotka saattavat unohtaa kiihtyvyyden ja asfaltiksi jähmettyneen massan kovuuden, ihmisen kaikkinaisen haurauden. En varmaankaan olisi koskaan suostunut kenenkään muun kyydittäväksi, kuin hänen.
Menneen viikonlopun helle tuntuu unelta. Tänään sataa ja kylmii. Tekee mieli juoda teetä ja syödä korppuja. Kissatkin ovat palanneet normaaleihin asemiinsa lojumasta kyljellään lattian viileimmissä kohdissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti