maanantai 20. kesäkuuta 2011

Karenina Unskan muotokuva

Alkaa vaikuttaa kesältä. Kalenteri täyttyy arvaamattomista ja ennalta tiedossa olleista tapahtumista.

Niihin arvaamattomiin kuului perjantainen visiittini pääkaupunkiseudulla olleeseen raskaan rockin festaritapahtumaan. Sinne minut pyysi kummipoikani äiti ja minä halusin mennä. Ajattelin, että kohta kummipoika on liian iso huoliakseen minut vierelleen katsomaan Korpiklaania. Onneksi vielä ei niin ollut. Ihailin ja ihmettelin sitä muodonmuutosta, miten pienestä pojasta oli kasvanut hoikka, tyylikäs ja komea nuorimies, jonka ääni, voi ihmettä, oli alkanut murtuen madaltua.

Lauantaina matkasin takaisin kotikaupunkiin juhlimaan syntymäpäiviä, ne kuuluivat odotettavissa oleviin juhliin. Silti ne pääsivät lähestymään jotenkin yllättäen, joten jouduin turvautumaan  kekseliäisyyteeni ja ompelukoneeseen lahjan suhteen. Onneksi luovuuteni ei ole vielä ihan täysin nyypähtänyt, vaikka olemukseni onkin.

Lauantain ja sunnuntain välisen yön keskeytymätön nukkuminen tuntui luksukselta. Vihdoin täysi yöuni, liian pitkään aikaan. Nukkuminen on elämän suurimpia nautintoja. Oikeastaan sellaisen nukahtamisen hetki, jolloin tietää, ettei aamulla odota puhelimeen ohjelmoitu helinä, tietoisuus siitä, että suloista lepoa saa jatkaa niin pitkään kuin keho sitä janoaa. Ja minun kehoni janoaa sitä erityisen paljon, olen kuuluisaa nukkujien sukua (paitsi poliittisessa merkityksessä).

Tänään koti on imuroitu ja pyykit on pesty. Aion lähteä pienelle kesäturneelle keskiviikkona. Olen jo kirjoittanut listaa mukaan otettavista tavaroista ja vaatekappaleista. Merkillisen hyvää valmistautumista minulta. Matkan oli alunperin tarkoitus olla mukava, ehkä romanttinenkin, mutta se sai arvaamattomien tapahtumien osastoon kuuluvan käänteen, joka sai minut jopa haluamaan perua koko matkan. Sitä muuttuu äkkiä jänikseksi (vielä niin rumaksi sellaiseksi) ja haluaa pelkästään työntää päänsä pensaaseen ja toivoo näkymättömyyttä. Toivoo sitä, etteivät tosiasiat olisi totta, että voisi elää kuten normaalit ihmiset.

Mutta ei se niin mene. Ehkä on parempi kohdata omat pelkonsa ja nähdä oma muotokuvansa toisen silmin, ennen kuin tosiasioiden kieltäminen johtaa siihen, että oma muotokuva mielen vintillä alkaa muistuttaa Dorian Grayn vastaavaa.

Ajoittain oman elämän monimutkaisuus tuntuu kestämättömältä. Silloin voi aina sivusilmällä vilkaista television välkehtiviä kuvia ja huomata, että joku seurustelee sentään vampyyrin kanssa. Ne tytöt vasta ovatkin elämänsä sotkeneet. Minä olen sentään syönyt valkosipuli-yrttipatonkia, joten voin nukkua yöni rauhassa, vaikka ikkunat ovatkin auki.

Vai voinko?

3 kommenttia:

  1. Mukavaa kesäturneeta ;)

    Ja luulen samaa, välillä on terveellistä nähdä muotokuvansa toisen silmin! Se voi olla hämmentävääkin, mutta usein kuitenkin hyvin avartavaa!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Susa :)

    Syy siihen, miksi minua pelottaa katsoa tätä muotokuvaa on se, että olen tehnyt suhteellisesti ottaen vääryyttä toiselle ihmiselle ja hänet minun on nyt kohdattava. Suhteellisesti ottamisella tarkoitan sitä, että osa ihmisistä näkee minut syyllisenä, toiset taas eivät. Osoitus elämän monimutkaisuudesta.

    Toisaalta, eivätkö sellaiset elokuvatkin ole kiehtovimpia, joissa syyllinen on aluksi ihan selvä ja lopussa ei enää tiedä, kuka valitsi oikein ja kuka väärin. Kaipa me olemme vain ihmisiä, loputtomasti voimia ja viisautta ei meilläkään ole.

    VastaaPoista
  3. Muiden näkemyksillä ei ole väliä. Itse tiedät onko motiivisi ollut puhdas: epäitsekäs, ei-manipuloiva.

    Hyvää juhannusta!

    VastaaPoista