Aamusta iltaan

Mies on jälleen palannut arkeensa. Lähtöpäivän aamuna hän herää aina ennen minua. Hän keittää kahvia, tekee aamiaisleivät ja hakee lehden. Minä kuulen, miten hän liikkuu alakerrassa ja odotan. Sitten hän saapuu, kahvikuppeineen, leipälautasineen ja lehtineen ja istahtaa vierelleni vuoteeseen. Hän kertoo minulle, mitä lehdessä lukee, haukkaa leipää, maistelee kahvia. Minä imen itseeni hänen ääntään ja läheisyyttään. Nautin kääntyvien sivujen kahinasta. Siitä, että hän on vielä hetken siinä.

Nyt pyykit odottavat ripustamistaan. Minä ajauduin lukemaan blogipäivityksiä ja järkytyksekseni luin kanadanamerikkalaisen korutaiteilijan koiran tapaturmaisesta kuolemasta. Itkin vähän, kun aloitin lukemisen, kirjoituksen lopussa silmäni suorastaan tulvivat vesiä. Vielä tätäkin kirjoittaessani vierähtää silmistäni välillä hajamielinen kyynel. Välillä mietin, itkenkö jo muutakin kuin Plumbelinaa. Ehkä vähän.

Aamulla olin näkevinäni, että ulkona sataisi jo lunta. Äsken pyykkiä hakiessani tuulessa oli todellista vihaisuutta ja kuulin, miten se jaksoi jo paukuttaa jotain, mihin sai ohi pyyhältäessään tarrauduttua. Yritin liikkua nopeasti ja äänettömästi, jotta en saisi osaani sen kiukusta. Isokin tyttö voi pelätä myrskyä ja pimeää.

Vielä on vaihdettava Miehen tuomille täydellisen kauniille pinkeille ruusuille vesi.

Yllätys

Saavuin kotiin uupuneena. Jossain laukun uumenissa soi puhelin. Nostan ostamani miesten kasvovoidepurkin pois tieltä ja löydän sen alta puhelimen, joka vienosti soittelee kitarmusiikkia. Vastaan. Se on Mies. Hän sanoo olevansa matkalla luokseni.

Nyt olen niin hämmentynyt, etten osaa ryhtyä mihinkään. Yritin miettiä järkevää kirjoitettavaa ja vain tämä asia poukkoilee päässäni. Se, että hän on nyt tulossa. Lähenee minua koko ajan. Tulee toivottavasti ehjänä ovelleni matkaltaan ja hänen silmänsä nauravat.

Särkyvää

Näin Miehen kanssa kadulla olevaan tolppaan sidotun LP-levyn. Sen toiselle puolelle oli piirretty nimikirjaimet, retrosti, epäromanttiseen sävyyn. Nimikirjaimet ja nuoli. Mutta avioliiton solmimisestahan siinä oli kyse. Lupauksista, rakkaudesta, luottamuksesta, lämmöstä, turvasta, rauhasta, onnesta, jatkuvuudesta.

Olin ihan tosissani, kun menin naimisiin. Sekä maistraatissa että kirkossa tein lupauksia, jotka osoittautuivat katteettomiksi. Kuitenkin, juuri sillä hetkellä, silloin, minä en ajatellut, että niin voisi koskaan käydä. Me olimme selvinneet kaikenlaisesta, isostakin. Meillä oli luottamus, rakkaus, lämpö, turva, onni ja rauha – minä saatoin luottaa siihen, ettei toinen pyörtäisi päätöksiään tai vetäisi mattoa jalkojeni alta. Mutta niin vain se särkyi kuitenkin.

Ihmissuhteet ovat kuin henkeäsalpaavan kauniita, kimmeltäviä lasipalloja, joita ennenvanhaan ripustettiin kuusen oksille, ennenkuin niistä oivallettiin alkaa valmistaa särkymättömiä. Me pyörittelemme niitä muassamme, joskus tungemme huolettomasti syystakin taskuun, ojennamme toiselle katsomatta taaksemme, onko käsi ojentunut ottamaan vastaan särkyvän, mittaamattoman arvokkaan kipinän. Niin vain se särkyi meiltäkin, molemmat me siihen kai myötävaikutimme. Niinhän se tapahtuu, hiljalleen, huomaamatta.

Häät ovat suloinen ja ihana tapahtuma. Toivon kaikkea parasta sille tyylikkäälle parille, joka päätti kertoa juhliensa sijainnista LP-levyihin piirretyin kirjaimin ja nuolin. Toivon, että he osaavat pakata lasipallonsa suureen rasiaan, joka on täynnä pumpulia ja joka kestää, vaikka ote välillä kirpoaisikin.

Syksy on kirpeä, viikonlopusta on tulossa viimeinen lämpöinen, ennen seuraavaa kevättä. Jostain syystä tunnen tarvetta istuttaa krookuksia, jotta näkisin, miten ne keväällä nousevat. Sisälläni on pakottava tarve saada aikaan jotain uutta. Luovuudelle ja ajatuksille on tehtävä aikaa ja tilaa. On mentävä ulos syksyn pimeään, annettava luopuneiden lehtien kahista tarinansa, löytää omansa niiden joukosta. Yksi elämä ja juuri tämä nimenomainen on minun.

Mihin sattuu? Päähän.

Migreeni ei ole omiaan korjaamaan univelkoja. Minulle kerrottiin, että ihmiset, joilla on migreeni, ovat alttiimpia saamaan aivoinfarkteja, kuin sellaiset, joilla ei ole. Toisaalta, paikallisen sairaalan neurologian ylilääkäri kertoi minulle, että kenelläkään ihmisellä ei “ole” migreeniä, kohtauksen voi saada kuka tahansa, koska tahansa. Ja onko samaa migreeniä se, johon riittää lääkkeeksi normaali tulehduskipulääke kuin se, johon ei auta mikään lääke, ja ihmispolot makaavat tiputuksessa päiväkausia sairaalassa epäilemättä toivoen että kipu lähtee keinolla millä hyvänsä.

Kerran kun kuvittelin olevani raskaana (olen muuten hirveän hyvä kuvittelemaan olevani raskaana siihen nähden, etten koskaan ole ollut), eräs lääkäri totesi minulle, että raskaana olevat naiset ovat hänen erityissuojelussaan. Tämä tarkoitti sitä, että jos raskaana oleva nainen saa migreenin, mies ei suostu antamaan tälle mitään lääkettä, vaan kertoo, ettei migreeni aiheuta mitään fyysisiä seuraamuksia äidille, eikä lapselle ja kipu on vain syytä kestää. Lisäksi mies oli varma, että todella olen raskaana. En ollut, enkä olen ihan varma, oliko hänen erityissuojelunsakaan ihan sitä, mitä odottava migreenin kourissa oleva naisparka haluaisi.

Kissa on torppautunut kylkeeni kiinni ja kehrää. Minua väsyttää edelleen, vaikka ulkona on vielä valoisaa ja suljetun ulko-oven takaa kuuluu lintujen tirskutusta. Kadulta kantautuu autojen hyrinää. Kello on kaksi minuttia yli kahdeksantoista.

Born to be mild

Reissusta on palattu äärimmäisen rähjääntyneenä. Kyseessä oli siis päivämatka Tukholmaan ja sen sijaan, että olisimme ystävätärten kanssa itse äityneet riehumaan, saimme nauttia käytävältä kantautuvista riehumisen äänistä ja siitä, miten oveemme sovitettiin vierasta avainkorttia. Olin asiasta äärimmäisen ärtynyt ja mietin, onkohän tämä nyt sen merkki, että olen oikeasti jo ihan täti. Yritin muistella aikoja, jolloin minustakaan ei ole ollut mitään vikaa siinä, että kailottaa umpihumalassa laivan käytävällä. En ole kyllä varma, onko sellaisia aikoja ollutkaan. Syntynyt tädiksi?

Palataan taas, kun univelat on kuitattu ja jaksua on paremmin.

Valmistelua ja sekalaista

Kirjoitin taannoin kohdunvuokrauksesta ja erehdyin sanomaan, että kyseinen toiminta olisi Suomessa laillista, ellei siitä makseta korvausta. Taisin olla väärässä, sillä tänään uutisoitiin, että Suomessa ollaan tekemässä sijaissynnytys lailliseksi (tämä termi lienee vähemmän provosoiva). Noniin, nyt olen sivistänyt itseäni lisää tässäkin asiassa. Sijaissynnytys on kielletty Suomessa syyskuussa 2007 (olen varmaankin nähnyt ohjelman, jossa tästä kerrottiin ennen tätä ajankohtaa). Tänään uutisissa mainittiin, että sijaissynnytys saatetaan jälleen sallia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että se tulisikin sallia, oikeastaan en ymmärrä, miksi se on vuonna 2007 päätetty laissa kieltää.

Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä aiheesta, mutta ajatukseni harhailevat. Minulla on matkakuume. En minä ole kauas lähdössä, mutta pienikin matka on seikkailu. Pöydällä on ruutupaperille kirjoitettu luettelo niistä asioista, joita ei sovi unohtaa. Junassa muistan sitten ne, jotka oikeasti unohdin.

Mutta nyt juuri on kohtuullisen leppoisa olo ja koska minulla ei ole yhtään lakua, tummaa suklaata tai salmiakkia, joita minun tekisi ensisijaisesti mieli, ajattelin tehdä kupillisen kaakaota. Onhan nyt syksykin ja kaikki. Tosiaan kaikki, sillä viimeksi ollessani näiden samojen ystävien kanssa yhdessä ostin hienon pullon kuohuviiniä ja sanoin tarjoavani sitä Miehelle, kun sellaisen löydän. Niin minä myös tein, ja nyt pullo toimittaa kynttilänjalan virkaa. Antaisitteko minulle anteeksi, jos joskus sortuisin romanttiseen höpinään?

Piilohaistelijan tunnustukset

Kun kävelin tänään kauppaan, toivoin, ettei alkaisi sataa. Minulla oli kylläkin ystävän pysyväislainaan antama kirkkaansininen sateenvarjo laukussani, mutta toivoin yhtäkaikki. Kesken toivomisen satuin katsomaan erään suljetun puuportin taakse. Siellä, rinnakkain, napotti kaksi koiraa. Ne muodostivat hienon vinokuvion ja pysyivät hipihiljaa ja aivan paikallaan. Molemmilla oli luppakorvat ja ruskeat, vetoavat silmät. Minä hymyilin niille. Yritin pitää hampaani piilossa, jotten näyttäisi hyökkäävältä. Mutta kun olin ohittanut portin, hymyilin jo hampaat näkyvissä. Mielikuva koirakavereista hymyilytti minua ainakin sata metriä, vasta sitten sain herjettyä hymyilemästä.

Ostin kaupasta hygieniatarvikkeita, muunmuassa pyykinhuuhteluainetta. Minulla on aivan kamala ja nolo tapa kaupassa avata huuhteluainepullon korkki ja haistaa salaa, miltä huuhteluaine tuoksuu. Jäähän tuoksu kuitenkin pestyihin pyykkeihin ja jotkut huuhteluaineet tuoksuvat – no, vähemmän hehkeiltä. Mutta noloa niitä on kyllä tuoksutellakin, tänään sätin itseäni samaan aikaan, kun hengitin sisääni hedelmäisiä ja kukkaisia tuoksuja. Voi minua ja paheitani.

Ja pyykistä puheenollen – nyt olisi satsi uudella huuhteluaineella ryyditettyjä pyykkejä valmis. Nyt kun vielä kipaisen ne hakemaan ja levittelen kuivumaan, saattaapi minulla olla viikonlopuksi vähän enemmän valinnanvaraa vaatetuksen suhteen. Enkä ole edes viime tingassa, joskus yllätän jopa itseni. Ai niin, ja huraa, posti – junaliput saapuivat!