When the doves rock

Katson katolla turpeina ja tärkeän näköisinä istuvia puluja. Ja juuri nyt, tässä silmieni edessä ymmärrän, miksi ne tänään näyttävät öljyläikkärinnuksineen erityisen koristeellisilta: ne liittävät nokkansa yhteen ja aloittavat päillään hämmästyttävän notkean niskatangon. Ihmettelen, ei kisailu nahistelultakaan näytä, todistanko minä kosiomenoja? Ja sitten, siipien havinaa ja kyyhkyrakkaudentekoja - ainakin vakava yritys sellaiseen. Miten sattuikaan juuri nyt, kun satuin katsahtamaan ulos?

Ajoittain nämä urbanisoituneet kesykyyhkyt ovat hivenen rasittavia jatkuvassa kujerruksessaan ja pulputuksessaan. Minulla on parveke, joka tarjoaa ilmeisen otollisen kuhertelupaikan kyyhkyläisille ja parvekkeelle johtaa ovi makuuhuoneestani. Sinne siis kuulen kesykyyhkyjen viestittelyn.

Tutustuin äsken hivenen näihin kaupunkikyyhkyihin: ne ovat näköjään kalliokyyhkyjen (engl. rock dove) jälkeläisiä, siksi ehkä kaupunkien kivikolossit eivät tunnu niille kovin vierailta jyrkkine seinämineen. Elinikää niillä on odotettavissa jopa kymmenen vuotta, jos hyvin käy. Kaksi munaa pyöräyttävät puluset ja tämäkin pariskunta, jonka hempeän poskivalssin juuri näin, hautoo mahdollisia muniaan vuorotellen. Kasvatustyönkin ne hoitavat yhdessä. Hieno homma, pulupojat!

La(i)skiainen

Postaukseni ilmestyy varmaankin väärän vuorokauden puolella, mutta nyt kirjoittaessani on vielä laskiainen. Laiskiaisen laskiainen, en ole tänään saanut juurikaan mitään järkevää aikaan. Kävin kaupassa (ulkona oli melko liukasta) ja juuri äsken turhautuneena aikaansaamattomuuteeni vaihdoin kaksi rikkoutunutta lamppua.

Tämä on hienoinen ylpeydenaiheeni: olen aivan itse selvittänyt, että kylpyhuoneeni IP54-suojattu kattovalaisemeni syö G9-kantaisia halogeenilamppuja. Joten sellaisen vaihdoin siihen juuri äsken. Kanta piti ikävää keraamisen kirskuvaa ääntä, kun sovitin lamppua paikoilleen, enkä ensimmäisellä yrittämällä onnistunutkaan, sillä kun kupu oli paikallaan, valo ei syttynytkään. Avasin kuvun uudestaan ja kiepautin lampun toisin päin. Se tuntui napsahtavan paikalleen paremmin ja ainakin kytkimen kääntäminen aiheutti nyt valkeuden tulemisen koko kylpyhuoneeseen.

Olohuoneessa on sen sijaan energiansäästölamppuja. Silmämääräisesti päättelin, ettei ainoa kaapistani löytynyt pienikantainen energiansäästölamppu valaisimeen sopisi, mutta pyöritin kuin pyöritinkin lampun kattokruunusta irti ja kuinka ollakaan: se olikin pienikantainen. Uusi lamppu siis tilalle ja valot takaisin päälle. Olin niin ilahtunut uudesta valaistumisen tasostani, että päätin laskiaisen kunniaksi keittää itselleni suuren kupillisen kaakaota. Tuossa se nyt jäähtyy vierelläni pöydällä.

Mutta ei tässä suinkaan vielä kaikki. Kaupasta tultuani sain kutsun naapuriin, tarjolla oli itse alusta saakka leivottuja laskiaispullia. Pullat oli leivottu voisilmäpulliksi ja vielä tämän jälkeen halkaistu ja täytetty hillolla ja vaahdolla. Naapuri tosin tähdensi, että voisilmä on oikeastaan terveyslevitettä, ja vehnäjauhotkin täysijyvävehnäjauhoja, joten päädyimme siihen, että runsas laskiaispullien nautiskelu varmaankin alentaa kolesteroliamme ja muutoinkin kohentaa yleistä terveydentilaamme. Niin että kyllä minua on todellakin hemmoteltu.

Toivottavasti teidänkin pellavanne olivat pitkiä, laskut luistavia ja paljon pullaa pöydässä!

Hazy mist around me

Kuuntelen musiikkia ja ompelen farkkuihin paikkoja, paikkaa toisensa päälle. En enää, tietenkään, mutta äsken. Musiikki sentään vielä jatkuu. Sormenpäät ovat herkät muutaman vastaanotetun erhepiston jäljiltä. Farkkuja paikatessa mietin paitsi sitä, että pikkuhiljaa farkuista on luovuttava runsaan paikkamäärän takia, niin myös rakkautta.

Olen puhunut ystävien kanssa paljon rakkaudesta ja rakastamisesta. Sen vaikeuksista, kivusta ja siitä luopumisesta ja myös sen alkamisesta. Monet suuret rakkaudethan ovat sellaisia, jotka eivät koskaan saa vastarakkautta tai kaatuvat elämän itsensä eteen nostamiin ylitsepääsemättömiin esteisiin. Ommellessani pistoja, joiden tarkoitus oli peittää vaatekappaleessa olevat reiät, ajauduin utumusiikkini turvin jonnekin syvälle itseni pyörteisiin.

Mietin niitä rakkauksia, joita ei koskaan tullut. Mietin omia sanojani ystävälle, joiden viesti oli, että olipa rakkaus sitten miten suurta ja väkevää tahansa, niin jäädessään vaille rakkauden kohteen huomiota, siitä hiljalleen toipuu. Siitä pääsee yli, vaikka se tuntuu mahdottomalta silloin, kun jokainen hengenveto on täynnä ajatuksia hänestä. Mutta ei rakkaus meistä lähde. Se koteloituu meihin, kuten kudoksiin tunkeutunut kranaatinsirpale. Siellä se voi piillä liikkumattomana ja osana meitä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta äkkiä herätä ja nousta takaisin pintaan kipeänä ja tuoreena, aivan kuin paranemista ja unohdusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Ei ole ihme, että rakastumisen ajatus pelottaa. Siinä sitä sitten olisi, kaikkine koteloituine kipuineen ja meinneine arpineen, pelokkaana ja vapisevana. Valmistautuneena ottamaan jälleen riskin yhdestä uudesta tuoreesta ja repivästä sirpaleesta sisimmässä.

Olen onnekas, ettei näitä koteloita minussa montaa ole ja siitä, että niistä suurimmat ja kipeimmät ovat vaihtuneet luottamukseksi ja ystävyydeksi. Tottakai minä kannan heidän jälkiään aina, mutta ainakaan niistä ei kasva koiranhampaita, vaan metsätähtiä, vanamoja ja kieloja.

Punainen lanka?

Nyt on kyllä sellainen olo, että minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä aion kirjoittaa. Päivä on ollut sekava vyyhti aivan kaikkea sitä, mitä olen alulle sysännyt ja vielä päällepäätteeksi puhelu mieheltä, jonka puoliso on kiinnostunut valitsemastani tiestä ja harkitsee samaa toimintatapaa omalle kohdalleen.

Minä kerroin miehelle innostuneesti ja mielestäni hyvinkin jäsennellysti asiaa toimintatavoistamme, ja hän tarjosi minulle mahdollisuutta ottaa häneen yhteyden, jos tarvitsemme tietoa hänen osaamisalueestaan. Ja mehän tarvitsemme. Tuntui hyvältä olla asiantuntija, kertoa omista kokemuksistaan ja saada innostunut vastaanotto. Yllättäen tulin myös tietoiseksi siitä, että se tietämys, joka minulle on itsestäänselvää, on muille arvokasta tietoa. Silloin tällöin kun mieleen tulee ajatus, että minä en ole asiantuntija juuri missään. Ja sitten ymmärtää olevansa sitä lukuisissakin eri asioissa.

Mistä ihmeestä ne osaanko-minä-sittenkään-mitään -tunteet oikein tulevat? Eräs mies, jota olen pitänyt kovasti arvossa hänen rautaisen ammattitaitonsa vuoksi, paljasti minulle kerran sivulauseessa epäilyksensä omasta kyvykkyydestään. Silloin tulin ajatelleeksi, että edes alansa kovimmat asiantuntijat, vaikkapa tutkijat, eivät varmastikaan ole turvassa siltä, että joskus iltateen äärellä mieleen hiipii ajatus siitä, onko koko tutkimusryhmä kuitenkin väärillä jäljillä ja olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä tekemään työkseen jotain aivan muuta.

Mutta osaan minä jotain, ainakin vähäsen. Osaan nimittäin pukea porraskaiteeni lämpimästi ja värikkäästi. Idea tuli näpertelyblogi Hupsistarallaan emännältä Norsikselta, joka oli käsityöryhmänsä kanssa tehnyt hienoa jälkeä Jyväskylän yliopiston (?) porraskaiteisiin. Ja nyt on soma minunkin sisääntuloväyläni, neuloin siihen kaikkia mieleentulleita variaatioita ja jämälankakerävarastoni supistuivat huomattavasti. Saattaa olla, että kevään edistyessä graffiti alkaa kukkia ja helmeillä, ei mistään tiedä. Minusta nyt vain tuntuu siltä.

 

Iholla ja sen alla

Ulkona lumi sulaa vauhdilla. Kinosten pinta kiiltää harmaansävyisenä ja muoviselta näyttävänä pintana niiden päälle sataneen alijäähtyneen veden vuoksi. Aurinko paistaa ja tänään sen lämmön todella tunsi, aivan kuin vasta-alkaneen maaliskuun kunniaksi.

Minulta otettiin tänään verinäyte. Istuin odotushuoneessa ja seurasin tilassa olevia ihmisiä uteliaana. Miestä, jolla oli punainen puuvillaneule, jonka yläosassa oli vetoketju ja farkut, joiden lahkeet olivat alhaalta jännästi rypistetyt ja joiden takataskut eivät tehneet hallaa hänen olemukselleen. Mies istui odotushuoneessa ja painoi tupolla kyynärtaivettaan, hänkin oli antanut näytteen. Pari-kolme-vuotias pikkutyttö halusi juotavaa, hänen harmikseen tarjolla ei ollut maitoa, vaan vettä. Isompien tyttöjen lempeällä tavalla sievän näköinen äiti ilmoitti menevänsä kokeisiin yksin, vaikka tytöt ihmettelivät, että entäpä jos äitiä alkaa kesken kaiken pelottaa. Minä hymyilin äidille, hän palautti hymyn ja näytti entistäkin viehättävämmältä.

Kun menin näytteenottoon, oli minun kiskaistava käteni pois hupparin hihasta, jotta saisin käsivarteni esiin. Sen alla oli toppi, jossa oli pääkallonkuvia (tai onhan se ylläni edelleen). Mietin kotoa lähtiessäni, pitäisikö toppi vaihtaa sovinnaisen yksiväriseksi, mutta olin laiska, joten hippeilin laboratoriossa.

Näytteenottaja, joka oli nuori nainen, pujotti käteeni pinkin kiristysnauhan. Käsivarressani näytti suorastaan risteilevän sinisiä, pulleita ja kutsuvia suonia, yksi niistä suoraan kyynärtaipeessa. En voinut vastustaa kiusausta katsoa, miten yllättävän paksu näytteenottoneula taitavalla liikkeellä sujautettiin suonen sisälle. Kipu oli hämmästyttävän pieni, oikeastaan olematon. Seurasin, miten tummanpunainen veri juoksi käsivarrestani kuplien näyteputkiloon.

Ajattelin ohimennen harmistuneen ajatuksen siitä, etten päättänyt opiskella lääkäriksi. Jos nyt saisin päättää, suuntautuisin kirurgiaan, sillä minulla on vakaat kädet ja näppärät sormet ja opin helposti tuntuman erilaisiin materiaaleihin (oletan, että ihmisen kudokset ja niissä esiintyvät ilmiöt olisivat samalla tavoin liuenneet osaksi ymmärrystä kuin tutummat materiaalit).

***

Minulla on hienot englantilaisperäiset traditionaaliset maihinnousukengät. Ne ovat second handia, mutta niin uudet, että kantapää on niin toivottoman kova, että se kalvaa prinsessakantapääni ruvelle alle kilometrissä. Yritin kysyä ystäviltäni neuvoa ja minulle ehdotettiin seuraavaa:

• kantapäiden pieksämistä vasaralla, kunnes pehmiävät (ei siis omia, vaan kenkien)
• villasukkien ja kenkien pukemista jalkaan ja sitten suihkuun (olisipa se näky)

Äkkiseltään minua houkuttaisi enemmän vaihtoehto a, mutta ajattelin kysäistä, olisiko teillä mitään pettämätöntä vinkkiä, kuinka saisin nämä hienot kengät käyttöön niin, ettei taipaleeni olisi pelkkää kärsimystä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Sarjakuva-pistoksia

Veljeni antoi minulle luettavaksi sarjakuvakirjan. Se oli Marjane Satrapin toinen suomeksi ilmestynyt teos, Pistoja (Broderies). Satrapi on nelikymppinen iranilaissyntyinen sarjakuvapiirtäjä, jonka Persepolis-sarjakuvan TV-animaatiototeutuksen satuin näkemään Yle Teema -kanavalta ja suosittelen sitä kaikille.

Satrapi on monella tapaa urhea nainen. Hänen sarjakuvansa on paitsi omaelämäkerrallista raadollisuuteen saakka (etenkin Persepoliksessa), myös rohkea kerrontaa siten, että se paljastaa paljon iranilaisesta kulttuurista ja elämäntavasta. Ennen kaikkea Satrapi kirjoittaa vereviä ja elämänmakuisia tarinoita naiseudesta sellaisella tavalla, joka on helppo ymmärtää, vaikka kulttuuritausta olisikin täysin erilainen.

Koko sarjakuva-albumi kertoo siitä, mitä naiset keskustelevat tehdessään kirjontatöitä, pistoksia kankaalle. Satrapin oivallukset ovat niin ikään melkoisia pistoja ja sivalluksia siitä, mitä on olla nainen ja toisaalta siitä, millaisina miehet voivat näyttäytyä. Satrapin esiinmarssittamia mieskuvia voi yhtäältä kauhistella, mutta toisaalta miettiä omia kokemuksiaan siitä, etteivät kaikki kirjan kuvaamat tilanteet ole tämän päivän länsimaisessakaan kulttuurissa mahdottomia, ne ovat vain ottaneet uuden muodon.

Mielestäni Satrapi kehottaa naisia myös hyvin oivaltavasti katsomaan itseään peiliin: asettavatko he itse odotuksensa miesten suhteen liian korkealle ja näkevät heissä vain sen, mitä haluavat nähdä. Onko suhteissa koskaan itse asiassa ollut minkäänlaista mahdollisuutta tasavertaisuuteen, vai ovatko myös naiset vain pyrkineet hyötymään miehistä tavalla tai toisella?

Ennen kaikkea sanoisin kuitenkin, että albumi oli hauskaa luettavaa. Leveä virne levisi kasvoilleni kerta toisensa jälkeen ja saatoin suorastaan kuvitella kuulevani naisten puheenpulputuksen ja naurunremakat. Ja muistamaan jälleen kerran sen, miten tärkeää on naisystävien seura.

Tässä tunnelmapala sivusta, jossa eräs seurueen nainen on juuri pudottanut pommin tunnustamalla naisseurueelle, ettei hän ole koskaan nähnyt miehen elintä. Nainen on nimittäin paitsi naimisissa, myös neljän lapsen äiti:

Ja näin muuntautui Unska hetkeksi kirjabloggaajaksi ja suosittelee tänään kaikille naissarjakuvaa.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan...

Päivällä minulla oli mielessäni parikin asiaa, joista olisin voinut kirjoittaa. Ja voin tietysti edelleen, ja varmasti kirjoitankin. Tällä hetkellä olen kuitenkin sen verran hämmentynyt, että jopa oikean adjektiivin löytäminen tunnetilan kuvaamiseen oli hivenen hankalaa. Olen samaan aikaan hämmentynyt, hyvilläni ja epäuskoinen. Mitään sen suurempaa ei kohdalleni ole sattunut kuin se, että eräs ihminen on yllättäen avannut sielunsa minulle häpeilemättä ja kursailematta. Hän tarvitsi minua ja kieltämättä tuntui hyvältä kertoa hänelle asioita, joita en välttämättä ole osannut aikaisemmin kaikille ystävillenikään sanallistaa.

En kerro keskustelumme sisällöstä sen enempää, mistään romanttisesta kanssakäymisestä tässä ei ollut kyse, mutta aidosta kohtaamisesta kylläkin, siinä määrin että kyyneleet valuivat silmistäni miehen kuvatessa ensimmäistä aamuaan rakkaansa vierestä herättyään. Yritän muistella, hän sanoi kutakuinkin seuraavasti: "Vielä aamullakin hän oli siinä vierelläni lämpimänä, tuoksui hyvältä, unelta ja aamulta ja näytti kauniita, eikä hänellä ollut kiire pois...". Minä en osaa muotoilla lausetta niin herkästi kuin hän sen minulle sanoi, kun hetkeen en saanut sanaa suustani. Aikani nieleskeltyäni kerroin hänelle kuitenkin toiveeni siitä, että joku ihminen vielä joskus kokisi läsnäoloni samoin.

Elämä on harvoin yksinkertaista. Lapsena vanhempani onnistuivat välittämään minulle illuusion siitä suorasta hiekkatiestä, joka johtaa loivasti kumpuilevan ruohokentän läpi, ja tätä tietä kutsutaan elämäksi. Ympärillä kasvaa tuulessa hennosti havisevia suuria ja jykeviä vehreitä tammia, välillä lentoon pyrähtää kiuru tai peippo. Niittykukat kukkivat, ja on aina kesä. Valintoja ei tarvitse tehdä, sillä tiehän on suora, eikä ainainen kesä tunne kelirikkoja. Minä olen hurjan kiitollinen siitä, että tämä luulo kuljetti minut aikuisuuteen ja kesti tovin ymmärtää, ettei heidänkään tiensä ole niin suora ollut. Kenenkään ei ole.

Meidän tiellämme on esteitä ja irtokiviä. Välillä kaadumme ja joudumme jatkamaan kasvot kyynelten ja maantiepölyn juovittamina, kämmenet ja polvet verillä. Mutta tulee sade ja puhdistaa kasvot ja ilman, aika parantaa haavat ja lempeä tuulenvire puhaltaa tuskan pois. Tulee parempia aikoja ja väistämättä huonompiakin. Mutta olen kiitollinen siitä, että tänään oli sellainen päivä, jolloin minun tielläni joku otti hetkeksi kädestä kiinni ja kulki pienen hetken rinnalla. Minä puhalsin hänen haavoihinsa ja hän minun.

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.