Rakkauden päivä

Tänään rakkauden ja ilmeisesti myös karnevaalien päivä (ainakin huomenna). Päivä, jolloin monissa uskonnoissa laskeudutaan paastoon. En harjoita mitään uskontoa, mutta paastoon pitäisi totisesti laskeutua, muutoin farkut eivät enää kevväämmällä mene kiinni. Mutta haastetta riittää, sillä jatkuvasti tulee näitä ystävänpäiviä ja heti perään laskiaissunnuntaita, joten pullaa piisaa. Kyllähän siis joka juhlaan pitää joku leivonnainen iskeä kylkeen, mieluummin useampiakin.

Minun olisi tarkoitus tavata ystäviä ja sukulaisia (ystäväsukulaisia) lähitulevaisuudessa. Toivottavasti se onnistuu, kaikenlaista yllätystä elämällä on tapana järjestää, kun oikein suunnittelee. Mutta kun tarpeeksi suunnittelee, niin onhan asioilla sitten taipumus toteutua ainakin jossain vaiheessa. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty.

Muuta raportoitavaa on se, että kissalla on jalassaan tulehdus, johon se saa lääkettä. Minä sain kynsimiä ja puremia, kun yritin sitä lääkettä (tai niitä lääkkeitä) kissapololle antaa. Pelottaa, että satuttaa haurasta, pienenpientä otusta, ja sitten se pelko siirtyy kissaan, joka kaikin voimin teutaroi vastaan. Ja miten paljon on voimaa, tahtoa ja notkeutta pienessä eläimessä, kun se käyttää kaiken tahdonvoimansa pakenemiseen - todella runsain mitoin. Onneksi hätiin riensi paitsi ystävä, myös Mies. He saivat pelotta ja varmoin ottein kissan lääkityksi. Toivottavasti vamma paranee, sillä eläinlääkärikään ei osannut mennä sen perimmäisestä syystä aivan takuuseen. Kissallakin on jo kuitenkin ikää, voi tulla kaikenlaista.

Tänään loppui myös lämpimän veden tulo hanasta, just like that. Lastani lainatakseni "Ei se ollut kiva". Vieläkään en ole päässyt suihkuun, sillä odotan tilanteen (mahdollista) korjaantumista. Mies lausui suurinpiirtein sillä tavoin, että ehkä korjaantuu, ehkä ei. Nyt pitää vain odottaa.

Onneksi voi odotellessaan syödä vaikka sitä pullaa.

Ei yhtään aikuinen

Ja taas tänään sain huomautuksen siitä, että toimin siinä asemassa, missä olen, väärin. Tai asema on ehkä väärä sana, sanokaamme roolissani. Vedän roolini väärin. Pitäisi olla etäinen, hillitympi, toisenlainen.

Mutta kun en osaa.

Mikä siinä on, että en vain vieläkään osaa. Ja pitäisikö osata? Olla ihan samanlainen kuin muut, tai ainakin sellainen kuin pitäisi olla?

Tottakai se johtaa elämäni siihen, että se on omituista kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna. Vahvuuteni on ihmisten ymmärtäminen ja kuunteleminen, mutta sama kyky, kykenemättömyys pitää heitä etäällä, johtaa toisinaan arveluttaviin tilanteisiin.

Sitten sitä istuu sohvalla pimeässä, kun on saanut lapsen nukkumaan ja sydämen ympärillä on ahdas ja painava kotelo. Jaloissa lyijypainot vetämässä pinnan alle. Taustalla yliminä valmiina vetämään suuni roudarinteipillä kiinni lopullisesti.

Minä näin jo painajaisen siitä, miten uskon liiaksi ihmisiin ja inhimillisyyteen. Kaikki kääntyi irvikuvakseen, hyväuskoisuuteni painettiin lokaan, minut saatettiin häpeään. Mikään ei ollut sitä, mitä sen piti olla, kun sitä valaistiin muiden ihmisten tulkintojen valossa.

Toivottavasti tallaamani liukkaan tieni pohja kantaa. Se on nimittäin ainoa pohja, mikä minulla on.

Ensimmäinen kevätpäivä

Aamulla, kun avasin kaihtimet, näin auringon. Erilaisen, kuin aikaisemmin, sellaisen hävyttömän kirkkaan ja loistavat hanget. Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapsen kanssa on päästävä ulos niin kauan kuin tätä kestää. Kun menimme ulos, kävi ilmeiseksi, että oli kevätpäivä, naapuri sen ääneen sanoikin. Aurinko nimittäin lämmitti tuntuvasti, voi miten ihmeelliseltä se tuntui iholla, vähän kuin lämmin suihku rankan urheilurupeaman jälkeen. Hetkessä se valutti voimaansa minuun ja jotenkin uskoin taas itseeni niin monella tapaa. Ehkä minä voisinkin ryhtyä vielä johonkin, ehkä minussa on vielä luomisvoimaa, miksi ei olisi?

Nyt pitää enää keksiä, mihin sen luomisvoimani tai jonkin määrittelemättömän energianpurskeen suuntaisin. Tai sen pienen orastavan uskon siihen, että jotain tästä kaikesta voisi vielä kehkeytyä. Sellaista odottamatonta, mitä nyt elämässä yleensä tapaa kehkeytyä.

Haluaisin oikeastaan tehdä töitä. On jännää haaveilla työn tekemisestä, tai no, varmasti työttömänä siitä haaveilisi myös, mutta myös tässä tilanteessa, jossa aivan omasta halustaan on jättäytynyt kotiin. Tai no, ainakin osittain. Kunpa keksisin jotain kivaa. Kunpa keksisin jotain. Kunpa!

Haloo, lukeeko kukaan?

Lieneekö sillä väliä, lukeeko kukaan, kirjoittaminen sinänsä on arvo. Kuten lukeminenkin minulle nyt, kun olen ymmärtänyt uuden mobiiliteknologian ilot - kirjat, jotka voi viedä puhelimen mukana peittonsa alle iltaisin ja jotka valaisevat itse itseään. Tällä hetkellä luen kirjaa Lumilapsi, joka on minulle todella vaikeaa luettavaa, sillä se porautuu omiin entisiin ja nykyisiinkin kipupisteisiin. En aluksi ollut päästä alkua pidemmälle, mutta nyt olen jo edennyt yli kolmanneksen.

Oma lapsi on kasvanut uskomattoman paljon. Hän on oppinut puhumaan ja on jo melko taitava sanankäyttäjä. Hän saa minut nauramaan päivittäin letkautuksillaan, joskus tuore kyky ilmaista itseään saa kiteyttämään asiat äärimmäisen teräviksi. Kaupassa hän saa edelleen hymyjä ihmisiltä, koska on niin pieni. Olen edelleen kiitollinen jokaisesta hymystä, joka kertoo: sinä olet hyvä ja arvokas.

Kävimme Miehen kanssa ulkona syömässä kaksin. Menimme Thai-ravintolaan, jossa saimme erinomaista kookoskermaisaa ruokaa. Viereisessä pöydässä ruokaili äiti, jolla oli mukanaan ehkä n. 9 kk ikäinen poika. Vauva nukkui, mutta heräsi kesken äidin ruokailun. Tarjoilija, joka ei selvästikään tuntenut naista aiemmin, kysyi, saako pidellä vauvaa. Hän nosti vauvan syliinsä kuin aarteen, kehui pojan ihanuutta suomeksi ja leperteli thain kielellä jatkoa, joka selvästi oli jotain yhtä ylistävää. Täkäläinen tarjoilija tuskin olisi uskaltautunut moiseen, vaikka tilannetta oli mieltälämmittävää seurata sivusta. Äiti sai ruokailla rauhassa ja vauva nautti saamastaan huomiosta. Mietimme Miehen kanssa kulttuurien eroja ja niiden syitä. Sanoin, etten enää ihmetellyt, miksi suomalaiset haluavat Thaimaahan vanhuuden päiviään viettämään. Minä en ole koskaan käynyt Thaimaassa.

Talvi ei ole tänä vuonna oikein tullut, kuten se ei tullut viime vuonnakaan. Tutkijat ovat todenneet, että kaikista maailman kolkista juuri Suomessa lämpötila on kohonnut eniten. Tuntuu oudolta, että jopa lumen pysyminen maassa tuntuu vaivalloiselta. En silti voi väittää, että olisin mikään talvi-ihminen, kylmyys kammottaa minua. Helpotusta en kuitenkaan uskalla lämpimästä talvesta tuntea, eihän tämän tällaista pitäisi olla. Huono omatunto painaa. Tänään kaupan kassalla vierelläni ostoksiaan pakkasi hippityttö, jolla ei ollut mitään eläinperäistä ostoksissaan. Teki mieli alkaa selitellä omia ostoksiaan. Pakkasin kuitenkin hiljaa. Pientä lohtua toi uskollinen kauppakumppanini, itse tehty tilava kangaskassi. Jotain sentään.

Seuraavaksi nukun. Seinän takana on uusi naapuri. Kolinat ovat nyt toisenlaisia. Lapsikin kysyi, mikä ääni. Piti selittää, että siellä elää uusia ihmisiä, joiden mukana tulevat uudenlaiset elämisen äänet.

Vesa-Matti Loirikin on jo vanha mies.

Yhteenvedon tapainen

Olen ollut hiljaa koko loppuvuoden. Mitä kauemman on bloggaamatta, sitä korkeammaksi kynnys kasvaa. Kunnes sitten ymmärtää, ettei sitä lopulta ole. Jos onkin, on se oman pään sisällä ja silloin sen voi muuttaa pumpuliksi tai hattaraksi, kastella sen lämpimällä vedellä ja sulattaa pois.

Saimme valkean joulun, vaikka itse en jaksanut siihen uskoa. Tuntui hienolta katsella ikkunasta pikkuiseni kanssa ja todeta, että sitä se on: lunta. Hän osaa sanoa sanoja, joita hän ei ennestään tuntenut tai muistanut, kuten tonttu, lumiukko (jota emme vielä ole kyenneet rakentamaan pakkasten vuoksi) ja joulukuusi.

Meidän joulukuusemme on tänä vuonna erityisen kaunis, melkein keinokuusen näköinen. Lainalapsen astmaoireiden vuoksi päädyimme hankkimaan kuusen, joka on oikeasti männynsukuinen, vaikkakin kasvaa kuusen kaltaisesti, puu on nimeltään pihta. Nimi on hyvin lähellä sanaa pihka. Pihdan neulaset alapinta on hopeanharmaa ja siinä on pieni uurre keskellä. Ehkä haluan pihdan ensi vuonnakin. Meistä on tullut ystävät.

Minusta on tullut tällä välin  ystävä myös sähköisten kirjojen kanssa, vaikka kuvittelin itseni liian vanhanaikaiseksi moiseen touhuun. Havaitsin kuitenkin, että oikeastaan on hyvin kätevää lukea kirjaa kännykästä: äiti-ihmiselläkin on kännykkä lähes aina mukana, näyttö on nykyisissä puhelimissa sopivan suuri (sopivan suuri myös rikkoutumaan kepoisasti pirstaleiksi asfalttiin, olen havainnut) ja lisäksi taustan värin saa muunnettua mustaksi, niin että vuoteessa lukiessa ei häiritse lapsen unta. Lukeminen sujuu vieläpä lentokonetilassa, joten alles gut. Nyt luenkin Finlandia-voittajaa, joka koukutti minut täysin ihan suorilta jaloin. Taitaa olla kuudes tahikka seitsemäs e-kirjani jo, vaikka vasta havaitsin tämän uuden mahdollisuuden. Minulla on lisäksi kytky (etäinen, ei henkilökohtainen, mutta silti) uuteen voittajaan, joten uteliaisuuteni on suuri. Ensimmäisen 70 sivun perusteella voin ainakin todeta, että hän ymmärtää vanhemmuudesta jotakin, kuten ihmisyydestäkin.

Kaipa sitä itsekin jotain ihmisyydestä ymmärtää, mutta silti ei osaa toimia oikein. Ei edes silloin, kun oman mielensä pohjalla näkee kissankokoisin neonkirjaimin, että NYT MENEE METSÄÄN. Ja sitten, että TOIMI TOISIN. Mutta ei, sitä vain painaa lisää kaasua ja antaa perän heittää ja luisuu ojaan ja metsään niin että tanner tömisee ja lumi pöllyää. Ja ajattelee, että näin sitten. Että näin tämän sitten hoidit. No, minkäs teet. Teoria on eri asia kuin käytäntö. Äitiyden myötä minusta on löytynyt paitsi sellaista rakkauden tunnetta, jota en ennen tuntenut, myös suuria tunteiden ääripäitä, niitäkin, joihin en niin olisi välittänyt itsessäni tutustua. Taloksi tuntuvat silti nekin asettuneen, osaksi minua.

Toivottavasti kaikilla lukijoillani (kiitos teille siitä, että jaksatte kiinnostua pienistä elämistä) oli ihana joulu. Minulla oli. Onnistuin ruoanvalmistuksessa (siltä osin kun niitä valmistin), jopa niin hyvin, että ensi kerralla on tehtävä enemmän samaa sorttia ja kaikki muukin oli ihanasti: kukaan ei ollut sairaana, kaikki lahjat olivat mieluisia, oma Mies oli hankkinut ihania hyväntekeväisyyslahjoja, jotka tulivat kaikille täytenä yllätyksenä ja joulua viettämässä oli myös yksi lisäperheenjäsen, joka muutoin olisi viettänyt jouluaan yksin - se, että hän nyt vietti sen kanssamme sai kaikille aikaan hyvän mielen. Pikkuinen rakasti lahjoja ja niiden avaamista, joulupäiväänkin riitti vielä pari pakettia ja voi, miten surullista oli, kun hän on nyt alkanut ymmärtää, ettei joulukalenterin luukkuja enää avata, eikä pakettejakaan joka päivä. Onneksi sentään on lumi, pulkka ja keinuminen. Hän ilmoitti myös haluvansa musiikkileikkikouluun myös keväällä, vaikka paikan päällä aina onkin aika totinen torvensoittaja.

Haastava vuosi omalla tavallaan melkein takana, mutta samalla ehkä myös yksi arvokkaimpia. Nyt kun lapsi on vähän yli kaksivuotias, olen aika lailla palannut takaisin nahkoihini. Tiedän kuka olen, ihmisenä ja äitinä. Luotan jälleen itseeni. En ehkä aina ole se vuoden mutsi, mutta ei tarvitsekaan. Ei kukaan ole.

Kiitokset vielä tässä yhteydessä muille blogin kirjoittajille, heidän myötään olen löytänyt kirjoja luettavaksi, joululahjoja hankittavaksi, asioita mietittäväksi. Sillä vaikka en ole kirjoittanut, olen totisesti lukenut. Kaikkea hyvää teille kaikille myös ihan pian alkavalle vuodelle 2015.

Kirjoitellaan toisillemme!

Elämä miehen näkökulmasta

Olen seurannut innokkaasti uutta miesten valloittamaa Iholla-sarjaa. Olen aivan koukuttunut. Sarjaa lähetetään sellaisena ajankohtana, joka menee päällekkäin lapsen iltatoimien ja sänkyyn viemisen kanssa, joten katson jaksot netistä jälkikäteen. Tällä hetkellä on yksi jakso katsomatta.

Sarja on kyllä sellainen, että jos joku on epätoivoinen suomalaisten miesten suhteen, hänen pitäisi katsoa sarja. Olen aivan rakastunut suomalaisiin miehiin, ainakin näihin sarjan kaltaisiin. Eniten minuun vetoaa biojätekuski Jukka, joka on aivan ihana isä: muistuttaa paljon minun kanssani asuvaa Miestä ja hänen isyyttään, joka on hänelle hyvin luontevaa. Kun Jukka tuli omaa väsymystään ärjäisseeksi kuopukselleen niin, että hänelle itselleen tuli itku katumuksesta, minäkin itkin hänen kanssaan. Myönnän, kun yksin katselin, lohdutin häntä ääneen. Eritoten lasten kanssa Jukka tuntuu aina löytävän ne oikeat sanat, kun lapsilla on ollut hänelle haastavia kysymyksiä esitettävänään. Ihailen myös sitä tapaa, jolla eronneet puolisot tahtomalla pitävät välinsä kunnossa lasten vuoksi - tietysti itsensäkin. Ehkä Jukka on jo löytänyt elämäänsä jonkun sulostuttajan, toivon vain, että tyttö olisi sellainen, joka toisi elämään helpotusta sekä lasten hoidon saralla että antamalla Jukalle lisää sisäistä voimaa ja uskoa elämään.

Kuulemma netin keskustelupalstoilla on ruodittu sarjaan osallistuvien henkilökohtaisia ominaisuuksia. En ole lukenut, eikä heidän ainakaan pitäisi. Ihmisten on varmasti tällaisessa sarjassa vaikea mieltää sitä, että nämä ihmiset ovat todellisia, eivätkä roolihahmoja. Toki heistä näkyvät vain tietyt puolet, mutta kuitenkin sellaiset puolet, joita heistä eivät yleensä näe kuin aivan ne lähimmät ihmiset. Todella rohkeita ovat miehet olleet oman elämänsä avaamisessa. Oli sydäntäriipaisevaa, miten opettajana toimiva Esko oli lukenut keskustelupalstojen kommentteja ja saanut todella pahan mielen. Minusta on hienoa, että he kaikki ovat omanlaisiaan ja minusta hienoja tyyppejä (no, myönnän, että Teron tanssielämän kelailen aina yli, se kun ei oikein tarjoa minulle henkilökohtaisesti kosketuspintaa, mutta hänkin on varmasti hieno tyyppi kuitenkin).

Tästä tuli vähän mainospuhe, mutta on minusta oikeasti mukavaa, että joku uskaltaa näyttää meille omaa arkeaan. Ja se ihan tavallinen elämä satunnaisine maratoneineen tai vaelluksineen tai Tshernobylin reissuineen on jännittävää ja kiinnostavaa. Siksi varmasti seuraan blogejakin innokkaasti, sillä niissäkin oikeat ihmset kertovat todellisesta elämästään, kokemuksistaan ja heille mielekkäistä asioista ja harrastuksista, jotka saattavat olla samankaltaisia kuin omani. Kun oma sosiaalinen elämäni on pienen lapsen kanssa hivenen rajoittunutta, on mukavaa, kun voi omalla tavallaan jakaa tai olla jakamassa muiden elämää.

Vähemmän arvostelua ja enemmän rakkautta. Sillä mielellä.

Nuo tuolla toisella puolella

Tänään on taas sellainen päivä, tai sanokaamme, että viime päivät ovat jo sellaisia olleet, että kaipaan vahvasti yksinäisyyttä. Eilen yöllä, kun uni vältteli minua ja kuuntelin nukkuvan perheeni tuhinaa, minä ajattelin, että eikö tämä riitä? Juuri nyt kukaan ei vaadi sinulta mitään, tässä olet yksin. Mutta ei se ihan tuntunut riittävän. Unelmissani vaeltelen tuntemattomissa maisemissa yksin ja vedän sisääni vapauden kyllästämää keveää ja kirpeää ilmaa.

Muutoin olen huonoa seuraa. Ihmiset kaipaisivat minua ja tukeani, mutta minä en pääse irtautumaan omista kuvioistani, minulla ei ole voimaa suunnitella eikä pyytää. Minä vain suoritan, istun ja tuijotan ja vellon. Haluaisin olla enemmän ja antaa enemmän. Olla sellainen kuin pitäisi, tai sellainen kuin muut. Minusta tuntuu, että kyllä ne muut pystyvät parempaan.

Kävimme katsomassa esimerkkiä menneiden aikojen elämästä. Siinä takaumassa esiliinaan sonnustautunut kaunis ja pirteä emäntä hääri siistissä keittiössä vastaleivottujen leivonnaisten tuoksussa. Täysirautaiset silitysraudat lieden päällä moitteettomasti aseteltuna. Totesin minunkin tarvitsevan menneiden aikojen taloudenpitokurssia. Mieleni ajatteli, ettei siitä minulle kuitenkaan apua olisi, koska olen niin laiska ja huono.

Peilistä katsoo selvästi vanhentunut minä. En ole ehkä maailman ulkonäkökeskeisin ihminen, mutta eivätpä ihoon painuneet uurteet ja elämisen jäljet juuri mieltä piristä. Tunnen syvää väsymystä, silmät ovat karheat ja turvonneet.

Ehkä minun sisäinen muumini alkaa vain vaatia talviuniaan.

En minä tiedä.

Haluaisin vain kovasti nyt juuri olla muunlainen.
Ahkera.
Aikaansaapa.
Naisellinen.
Kelvollinen.
Pirteä.