Sohvaan juurtunut

Puhuin tänään Miehen kanssa videoyhteyden kautta. Se oli ensimmäinen yksityisvideopuheluni. En erityisesti pidä siitä, että näen itseni keskustelemassa. Näytän epäminältä, ainakin vanhemmalta ja ränsistyneemmältä (joku toinen saattaisi kutsua tätä ilmiötä realismiksi). Oli miten oli, keskustelun aluksi mies kysyi: “Miten sä tolta näytät, onks sulla joku efekti päällä?”. Ei tietenkään ollut, joten vastasin hivenen nyreällä äänellä: “Ei, kun mä näytän tältä”. Samalla hetkellä alkoi hillitön stereonauru, jota kesti ja kesti.

Tänään piti olla tehokas päivä, mutta kuten useat muutkin tehokkaat päiväni, se jotenkin kutistui rusinaksi. Aikaansaannokset rajoittuivat talvitakin pesemiseen ja joululahja-askartelujen pienimuotoiseen edistämiseen. Kissat lienevät onnellisia siitä, että niille on vaihdettu uudet, runsaat ja puhtoiset hiekat. Urakasta kiitettiin tavalla, jonka vain kissat osaavat: ennen kuin ehdin edes kiikuttaa roskapussia pois, pörröhäntä pujahti käymälään, josta alkoi kuulua vimmattuja kaivamisen ääniä.

Seuraavaksi minä puolestani aion kaivautua omaan vuoteeseeni. Nam.

Tai ainakin heikun keikun

Kotiin tullessani haaveilin yllättäväni Miehen siivoamalla kodin virheettömän siistiksi. Sen sijaan päädyin lukemaan blogeja, leikkaamaan kissalta kynnet ja lukemaan aikakauslehden kannesta otsikon “5 ihanaa joulukotia”.

Minun kotini, joulu tai ei, on aina ihanasti rempallaan. Vaikka kuinka imuroida hinkuttaisin, kuluu vartti, ja pitkäkarvainen prinsessakissa on jo pyörinyt jonkin irtokarvapallon maton pintaan. Tai kolli on kaivautunut joko sohvalle viikattujen vilttien alle tai pedatun vuoteen vällyjen alle. Hänet tunnistaa muhkurasta.

Yritin tehdä vaikutuksen lainalapsiin siivoamalla kodin viihtyisäksi. Olin itse hyvin tyytyväinen, mutta he istuivat sohvalle ja kysyivät, miksi se on aivan karvainen ja miten täällä on karvoja ihan joka paikassa. Eivät he ollenkaan huomanneet sitä, että kodin piti olla siisti. Lähinnä he ehkä huomasivat sen, että tällä omituisella aikuisella ei ole ollenkaan leluja.

Toisaalta, kun koti on ihanasti rempallaan voi sinne joka joulu rehata aidon, karisevan, varisevan ja hyönteistäyteisen joulukuusen, jonka neulasia sitten löytyy seuraavanakin jouluna vielä mitä oudoimmista paikoista. Taidan olla samanlainen kuin kotini, vaikka yrittäisin tälläytyä hienoksi joihinkin juhliin, teen aina jotain väärää tai vähintään puhun hupsusti tai sitten sukkaan tulee silmäpako. Ei se haittaa, sillä tunnen oloni rakastetuksi ja pidetyksi tärkeiden ihmisten keskellä. He ovat hyväksyneet sen, että olen tällainen Peppi Pitkätossu.

Paluu

Tänään palasi nauru. En tarkkaan tiedä, missä vaiheessa sen huomasin, mutta lounaaseen mennessä oli ihan selvää, että olin jossain mielessä palannut takaisin kuoriini kellumasta jostain puolittain itseni ulkopuolelta. Havainnostani riehaantuneena heittelin ihmisille nokkeluuksia, jotka saivat heidät nauramaan kanssani. Naurun palaamisen myötä on mieliala paljon korkeammalla ja ajatukseni täynnä toivoa paremmasta.

Otin tänään sen verran varaslähtöä jouluun, että ostin kuivattuja hedelmiä. Iltapalaksi taisi tulla nakerrettua yksi päärynänpuolikas, kaksi rengasta omenaa, neljä aprikoosia ja kaksi luumua. Syntisen makeaa. Yhtäkään hedelmää ei tuosta pussista selviä jouluun saakka.

Kissa on majoittunut läppälaukkuni läpän päälle. Ei saisi osoittaa niin suurta huolimattomuutta, että unohtaa läpän auki. Iltasella etsin kuitenkin laukkuni sivutaskusta kiireellä hakaneuloja, jolloin laukkurukka jäi auki. Nyt se on perusteellisesti karvaistettu. Kissatyttö näyttää kuitenkin onnelliselta ja jatkaa iltapesuaan silmät tyytyväisyydestä sirrillään.

Iltapesulle suuntaan seuraavaksi minäkin.

Maanantai

Tänään on parempi tänään kuin pitkään aikaan.

N yötä jouluun on...

Vielä ei ole lunta. Toivon, ettei joulu tule liian nopeasti, niin, että ehdin luoda itsetehtyjä lahjoja, ainakin ne, joita olen suunnitellut. Viime aikoina kapasiteettini on mennyt aivan johonkin muuhun. Huomenna yritän kuitenkin saada tarvikkeita ostetuksi. Mies oli tallentanut minulle Hesarissa huomanneensa kudottavien joulupallojen ohjeen, sillä näimme yhdessä TV:ssä ohjelman, jossa kerrottiin miesparista, jotka olivat näitä sympaattisia palloja keksineet alkaa kutoa. Ehkä yritän saada edes yhden pallon aikaiseksi. Olisihan se soma koriste esimerkiksi lahjakassiin.

Nyt menen kuitenkin nukkumaan.

Kolme ajatusta

Tänään sain töissä pullaa. Saatoin valita tavallisen pullan, korvapuustin ja voisilmäpullan väliltä. Voisilmäpulla on aina herkullinen, mutta korvapuusti oli paljon suurempi. Ja jos on leiponut, tietää, että jokaiseen korvapuustin kerrokseen tulee paitsi kanelia, myös sokeria ja voita. Valitsin siis korvapuustin. Sen tarjosi mies, joka täytti vuosia isänpäivänä. Minusta miehet, jotka tuovat pullaa töihin, ovat miellyttäviä.

Minä en haluaisi että Suomen kallioperään haudattaisiin ydinjätettä. Ei suomalaista jätettä, eikä ulkomaista. Ei niin minkäänlaista. Kävin Olkiluodossa katsomassa kuparikapseleita, joihin polttoainesauvat on tarkoitus upottaa. Ne ovat kauniita kiiltäviä ja suuria esineitä, mutta eivät herättäneet minussa erityistä luottamusta.

Muistin vasta tänään, että olen kutsunut huomenna kokoon virallisen kokouksen, joka tapahtuu minun kodissani. Tämän vuoksi minun on herättävä aamulla aikaisemmin ja imuroitava kotini. Lisäksi on puhdistettava sohvasta tahra, jonka pahoin pelkään olevan hammastahnaa. Älkää kysykö, en osaa selittää.

Isänpäiväsatu

Suomalaiset sadut alkavat sanoilla “Olipa kerran”. Venäläiset aloittavat satunsa vapaasti suomennettuna sanoin “Oli, eli”. Minullakin on satu. Saduthan ovat tarinoita. Tämä tarina ei ole mukava isänpäiväsatu, joten varoitan jälleen hellämielisimpiä lukijoitani, voitte halutessanne lukea tämän tarinan myöhemmin, tai ei koskaan.

Oli, eli kerran nainen. Hän oli kokenut elämässään pari pitkää parisuhdetta, hienon avioliitonkin, jonka aikana vuosia toivottiin lasta, joka ei koskaan tulostaan ilmoittanut. Sieluun jäi pettymyksiä ja haavoja, naiseuteen jäi railo.

Naista haavoittaneen lyhyemmän parisuhteen jälkeen tämä eleli puolisentoista vuotta yksin. Aika oli hyvää itsetutkiskelun aikaa, rauhoittumisen ja irrottautumisen aikaa. Elämä esitteli parisuhteettomuusteorioitaan, niitä surullisia ja myös niitä pieniä ilon pilkahduksia. Nainen kyllä vähän toivoi ja odotti, joskus kirjoittikin haaveestaan löytää rinnalleen kumppani. Hän oli elämässään kokenut, mitä on elää hyvässä parisuhteessa, jossa ihmiset yhdessä nousevat korkeammalle kuin erillisten osiensa summaksi.

Ja niin naisen elämään tuli mies. Mies, jonka silmät nauravat ja joka saa naisen nauramaan. He eivät vaadi toisiltaan ihmeitä, käpertyvät ihmisläjäksi sohvannurkkaan ja katsovat laadukkaita TV-ohjelmia. Kun nainen liikuttuu, mies silittelee hänen hiuksiaan ja puhuu pehmeästi.

Sitten tapahtuu ihme. Nainen on kylpyhuoneessa ja joka ainoa solu hänessä vapisee, kun hän katselee, miten foliopakkauksen päällä lepäävään testitikkuun piirtyy kaksi vahvaa, punaista pystyviivaa. Nainen matkustaa bussilla miehen luo kertomaan asiasta. Hän ei ole varma, miten mies suhtautuu. “Onko noin?” mies kysyy. Nainen katsoo miestä peloissaan. Hänen silmänsä nauravat. Hän sulkee naisen syliinsä.

Mies on naisen mukana lääkärinvastaanotolla, jossa lääkäri etsii alkiota näytöltä. Sitä ei heti löydy, nainen purskahtaa itkuun. Mies nousee hiljaa paikaltaan, tulee tutkimuspöydän ääreen, ottaa kädestä, silittää hiuksia, ei sano mitään. Lopulta alkio löytyy, mutta se on pienenpieni. Lääkärin mielestä on syytä odottaa vielä viikko. Hänen mielestään löydös voi olla vielä normaali. Hän sanoo, että hän on nähnyt ihmisenalkuja paljon, ja tämän suhteen hänellä on hyvä hytinä.

Seuraavalla viikolla mies ei pääse paikalle. Nainen menee yksin. Alkio löytyy helpommin, mutta nainen näkee, että sen sydän sykkii hiljalleen, suunnilleen hänen oman sykkeensä tahdissa. Hän arvaa lääkärin sanat jo ennen kuin tämä ne sanoo. Nyt ei hyvältä näytä. Nainen saa lähetteen poliklinikalle. Lähetteessä lukee: “Jos raskaus ei ole jatkunut normaalisti, suos. lääkinnällinen tyhjennys”.

Nainen laulaa kylpyhuoneessa Nimettömälleen Sinisen unen, siltä varalta, ettei Nimetön koskaan sitä muuten kuulisi. Hän kuiskaa rakastavansa Nimetöntä, mutta antaa sille luvan mennä, jos se ei jaksa. Ei äiti suutu.

Isänpäivän aamuna nainen herää uneen, jossa tuntematon mies pelaa iPadilla peliä, jossa miehen pelihahmo kulkee pitkin katua, jonka varrella on pieniä idyllisiä putiikkeja. Jokaisen putiikin nimi on “Vauva”. Isänpäiväkakusta tulee ruma ja vino. Vanhemmille on kerrottava, ettei heistä tällä kertaa tullutkaan isovanhempia, mutta kenties ei tänään. Onhan isänpäivä.

Lehden kannessa on kahden isänpäivän aamuna syntyneen vauvan kuvat. Onnea teille, kuiskaa nainen itkuisena. Hän ajattelee niitä lukemattomia muita naisia, jotka ovat jakaneet saman menetyksen, kuka milläkin tavalla. Jotkut äitienpäivänä, toiset jouluna tai juhannuksena, kesken tavallisen työpäivän, toiset yllättäen toiset siihen varautuneena, kuten tarinamme nainen.

Vielä nainen tuntee väsymyksen, muutokset kehossaan. Aavistaa pienen hitaan sydämen vielä lyövän, mutta kuinka kauan? Elämä ei tarjoa vastauksia, vain ihmeitä ja uusia kysymyksiä.

Niille blogia lukeville ystäville, jotka tarinan tuntevat, nainen lähettää terveisensä ja nöyrimmät kiitoksensa siitä tuesta, jota hän on näiltä saanut. Heidän osaltaan, jotka tarinan naisen kuvittelevat tunnistavansa, nainen pyytää heitä säilyttämään tämän salaisuuden omana tietonaan. Jotkut asiat ovat vain liian suuria vaiettaviksi.

Tarinan miehelle nainen haluaa sanoa Miljoonasateen sanat:

Tulkoon vaan silmitön talvi,

hyytyköön maa.

Rakkauden riepuun me kietoudutaan.

Tulkoon vaan silmitön talvi,

järjetön sää.

Meitä ei kylmetä routa ja jää.