Vappuaattoaamuna heräsin kolmeen otteeseen chat-ohjelman piippausääneen. Äänihavainto oli käsittämättömän elävä, mutta tietokone sohvalla vieressäni lepäsi virratta ja kansi suljettuna. Kylmä koura puristautuu sydämen ympärille ja silmiin nousevat vedet. Joitakin asioita mieli ei kertakaan anna unohtaa, ei hetkeksikään.
Tajusin juuri, että tämä on ensimmäinen vappu, jonka vietän yksin. Se on oma valintani, sillä olen toipilas. Koska olen optimisti, sanon olevani toipilas, vaikka jos ihan totta puhutaan, olen sairas. Sairastamisen lopettaminen perustuu puhtaasti päätökseen, ei olon merkittävään paranemiseen. Ajattelin, että kun raivaan sairasleirini olohuoneen sohvalta ja vien peitteeni ja tyynyni takaisin yläkerran makuuhuoneeseen, siivoan keittiön ja tyhjennän roskikset, julistan itselleni kuuluvani elävien kirjoihin. Jää nähtäväksi, toimiiko tervehtymispäätösstrategiani (aaltoja sanahirviölle).
Söin kuitenkin elegantin sinkkunaisen vappuaterian, joka koostui nakeista, juustokuorrutetuista tomaatinpuolikkaista, ranskalaisista perunoista ja perunasalaatista. Minusta se oli vappuisa ja vajaakykyiselle helppo valmistaa. Ruokaa kuitenkin. Jääkaapissa on myös kaupan simaa ja rasiassa kaksi tippaleipää.
Katselen TV:stä jääkiekkoa. Valinta on tehty siksi, ettei jääkiekko oikeastaan kiinnosta minua. Siksi sitä voi seurata puolivillaisin aivoin ja saada kuitenkin jotain ärsykkeitä. Kahteen otteeseen Mertaranta on jopa saanut minut hymähtämään, ja se on hieno saavutus naiselle, joka tuijottaa synkkänä Pepsi-Max lasiinsa. Hän nimittäin kertoi Tanskan joukkueessa pelaavista veljeksistä, joiden nimet ovat Kasper ja Jesper. Johon Mertaranta tietenkin jatkoi: "Kysymys kuuluukin, missä on Joonatan?" Hymähdys.
Sitäpaitsi Suomi teki juuri johtomaalin. Innostukseni on äärimmäisen maltillista. Iltapalaksi syön tippaleivän ja juon simaa.
Ensi vappuna ehkä olen toivoakseni taas terässäni: grilli kuumana, pöytä koreana ja ystävät ympärillä. Viuhkoja, serpentiinejä ja ilmapallon kepeyttä teille kaikille!
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Olen nimetön
Valokuvia, mustaa teetä ja kiroilua
Kämmenten alla sametti
Rinnassa lepattavat perhosen siivet
Kädet piirtävät ääriviivoja
Mahdoton räjähtää todeksi
Avaimet palautetaan postilaatikkoon
Asfaltti puhkeaa vinoon hymyyn
Kahvilan ovi on vielä kiinni
Purkissa on kysymys
Rakastaa vai ei rakasta?
Ihmistikkaita pitkin
Voi kavuta nauruun
Joet virtaavat suolaiseen järveen
Labyrintti ei osoita väylää ulos
Jo autossa ajattelen:
Vannomatta paras
Lopussa kuulen linnunlaulua
Aika vääntyy siltaan, pysähtyy
Odota, en ehtinyt!
Make it so.
Kämmenten alla sametti
Rinnassa lepattavat perhosen siivet
Kädet piirtävät ääriviivoja
Mahdoton räjähtää todeksi
Avaimet palautetaan postilaatikkoon
Asfaltti puhkeaa vinoon hymyyn
Kahvilan ovi on vielä kiinni
Purkissa on kysymys
Rakastaa vai ei rakasta?
Ihmistikkaita pitkin
Voi kavuta nauruun
Joet virtaavat suolaiseen järveen
Labyrintti ei osoita väylää ulos
Jo autossa ajattelen:
Vannomatta paras
Lopussa kuulen linnunlaulua
Aika vääntyy siltaan, pysähtyy
Odota, en ehtinyt!
Make it so.
torstai 28. huhtikuuta 2011
Simasuu ja mahtavat munkit
Tänään pistin nenäni ulos. Siellä paistoi aurinko, jonka lämpösäteily tarrautui miellyttävästi mustaan nahkatakkiini. Edelläni käveli kumarassa ehkä jo kahdeksaakymmentä käyvä rouva. Hänen valkeaksi muuttuneet hiuksensa olivat vielä paksut ja kihartuvat, soljella kiinnitetyt. Ohitin hänet omin, vielä kevein ja nopein askelin ja toivoin, ettei hän panisi ohitustani pahakseen. Minäkin hidastun ja vanhenen joka päivä. Tunsin hetken suurta hellyyttä tuota tuntematonta ihmistä kohtaan.
Matkani johti paikalliseen lääkärikeskukseen. Annoin automaatin lukea Kela-korttini ja piipata tietoni ja lääkärin sijaintitiedot näyttöruutuun. Tällainen on maailma.
Minut huoneeseensa kutsunut lääkäri oli sentään ihminen, nuori nainen, joka toivotti minut tervetulleeksi ojentamalla kätensä tervehdykseen. Minä hymyilin ja ehdotin kättelyn jättämistä ja kerroin minulla olevan ärhäkän flunssaviruksen ja yrittäväni vain suojella häntä tartunnalta. Silti tuntui hankalalta sanoa niin, ojennettuun käteen teki tavattomasti mieli tarttua, olkoonkin, että torjuin eleen kohteliaisuudesta ja huomaavaisuudesta. Nainen suhtautui asiaan kuitenkin ilahtuneesti, kuunteli keuhkojani suurella huolellisuudella ja lähetti minut sitten matkaan yskänlääkereseptin kera.
Menin samassa rakennuksessa olevaan apteekkiin ja lunastin yskänlääkkeen. Sitä oli puoli litraa. Yksi annos on 5 ml. Tuleeko siitä siis sata annosta? Jos annostus on kolme kertaa päivässä, saa annoksella siis yskiä yli kokonaisen kuukauden. Minulta eivät hetkeen siis yskänlääkkeet lopu, niiden suhteen olen omavarainen.
Farmaseutti kertoi minulle yskänlääkkeen väsyttävän ja osoitti pullon kyljessä olevaa kolmiota. Hän painotti myös, ettei yskänlääkkeen kanssa saa nauttia alkoholia. Totesin hänelle tukevalla nasaalillani, ettei "dässä dilassa sidä bahemmind dee bieli". Ihmettelin, näytinkö tosiaan niin hampuusilta, kunnes oivalsin, että apteekkari saattoikin ennakoida vapunaattoa, joka on jo ylihuomenna. Minä ajattelin selvitä siitä siman ja tippaleivän voimin, jos jaksan raahautua lähikaupasta niitä hakemaan.
Osaisin minä kyllä simaa itsekin tehdä ja hyvää! Ei vain ole ollut syytä, kun ei ole noita pieniä ihmistassuja lattiaa tepastelemassa. Jos olisi, niin keittäisin piru vie vaikka munkkirinkilöitä, ai että, oli juhlavaa lapsena kun äiti niitä keitteli, muistan vielä miten hän painoi sormensa pyöreän pullan keskelle ja pyöritti vinhasti ja voilà, hänellä oli munkkirinkilä! Muistan vieläkin äidin ohjeet herkullisen munkkitaikinan valmistamiseksi, joten jos minä niitä vielä keittelen, uskon niiden olevan melkein yhtä hyviä kuin äidin.
Melkein.
Matkani johti paikalliseen lääkärikeskukseen. Annoin automaatin lukea Kela-korttini ja piipata tietoni ja lääkärin sijaintitiedot näyttöruutuun. Tällainen on maailma.
Minut huoneeseensa kutsunut lääkäri oli sentään ihminen, nuori nainen, joka toivotti minut tervetulleeksi ojentamalla kätensä tervehdykseen. Minä hymyilin ja ehdotin kättelyn jättämistä ja kerroin minulla olevan ärhäkän flunssaviruksen ja yrittäväni vain suojella häntä tartunnalta. Silti tuntui hankalalta sanoa niin, ojennettuun käteen teki tavattomasti mieli tarttua, olkoonkin, että torjuin eleen kohteliaisuudesta ja huomaavaisuudesta. Nainen suhtautui asiaan kuitenkin ilahtuneesti, kuunteli keuhkojani suurella huolellisuudella ja lähetti minut sitten matkaan yskänlääkereseptin kera.
Menin samassa rakennuksessa olevaan apteekkiin ja lunastin yskänlääkkeen. Sitä oli puoli litraa. Yksi annos on 5 ml. Tuleeko siitä siis sata annosta? Jos annostus on kolme kertaa päivässä, saa annoksella siis yskiä yli kokonaisen kuukauden. Minulta eivät hetkeen siis yskänlääkkeet lopu, niiden suhteen olen omavarainen.
Farmaseutti kertoi minulle yskänlääkkeen väsyttävän ja osoitti pullon kyljessä olevaa kolmiota. Hän painotti myös, ettei yskänlääkkeen kanssa saa nauttia alkoholia. Totesin hänelle tukevalla nasaalillani, ettei "dässä dilassa sidä bahemmind dee bieli". Ihmettelin, näytinkö tosiaan niin hampuusilta, kunnes oivalsin, että apteekkari saattoikin ennakoida vapunaattoa, joka on jo ylihuomenna. Minä ajattelin selvitä siitä siman ja tippaleivän voimin, jos jaksan raahautua lähikaupasta niitä hakemaan.
Osaisin minä kyllä simaa itsekin tehdä ja hyvää! Ei vain ole ollut syytä, kun ei ole noita pieniä ihmistassuja lattiaa tepastelemassa. Jos olisi, niin keittäisin piru vie vaikka munkkirinkilöitä, ai että, oli juhlavaa lapsena kun äiti niitä keitteli, muistan vielä miten hän painoi sormensa pyöreän pullan keskelle ja pyöritti vinhasti ja voilà, hänellä oli munkkirinkilä! Muistan vieläkin äidin ohjeet herkullisen munkkitaikinan valmistamiseksi, joten jos minä niitä vielä keittelen, uskon niiden olevan melkein yhtä hyviä kuin äidin.
Melkein.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Ai - vastus
You know, life is always good.
No matter what.
No matter what.
Tänään kuume polttelee luomien alla. Aivastukset vavahduttelevat kehoa. Nenäliinoja on lainattu naapurista lisää. Söin omenan, jonka enemmän aavistin, kuin maistoin olevan melkoisen hapan.
Vielä aamulla, ennen kuin ystävätär lähti kohti Vantaata, maistoin paremmin. Meillä oli syö aamiaiseksi mitä haluat -päivä. Olimme yhdessä pesseet parvekekalusteet ja virittäneet ne kattoterassille, jossa ystävätär näki rappioromantiikkaa puutaloja peittävien vanhojen peltikattojen (joista eräs on tulipalon jäljiltä romahtanut) kauneudessa. Minä söin mämmiä ja vaniljavaahtoa ja tummia pieniä suklaamunia, jotka lopulta sulivat folioihinsa auringonpaisteessa, lämpötilan noustua varjossakin pariinkymmeneen asteeseen. Surimme hetken sitä, että munamme olivat tänä pääsiäisenä paitsi pieniä, myös löysiä, mutta joskus käy niin. Maussa ei sen sijaan ollut moitteen sijaa, suklaa oli tummaa ja vahvaa, sisus tryffeliä, joka suli suuhun. Join päälle rooibosta ja Pepsi-Maxia. Nautin muutaman perunalastun. Tunsin oloni sopivan anarkistiseksi. Aamiaistoisinajattelija.
Nyt olo on ankeampi. Istun sohvalla vieressäni nenäliinat ja roskapussi. Niistän ja siirrän nenäliinan roskapussiin. En salli itselleni nenäliinojen jättämistä ympäriinsä, vaikka jaan kotini ainoastaan itseni ja kissojen kanssa. Toisaalta, eipä itseään kannata ärsyttää, sillä kaikista maailman ihmisistä juuri minä olen se henkilö, jonka kanssa minun on pakko elää.
Katselen kuumemittarin sinistä tolppaa. Mittarissa lukee, ettei se sisällä elohopeaa. Kerran lapsena serkkuni rikkoi kuumemittarin, jonka sisällä oli elohopeaa. Pidin sitä kämmenelläni. Se eli. En tiedä miten vaarallinen temppumme oli, emme me sitä kuitenkaan nielleet.
Pöydälläni on yllätysmunasta saatu sammakko. Sen alla on katamaraaniponttoonit. Kielsin ystävätärtäni suutelemasta sitä, sillä veljeni huomioi, ettei sammakolla ollut niskaa. Pelkäsin, että prinssin sijaan saisimmekin niskattoman muovijuntin. Sellaista ei ystävättäreni ansaitse. Jos jollakulla on vähänkäytetty ylijäämätukkajumala, joka ei kärsi eläinallergioista, niin ilmoitelkaa, voisin löytää hänelle loppusijoituspaikan Vantaalta.
Äsken mietin, mitä tapahtuisi, jos elämääni tulisi ihana mies. Ajaisi kulkupelinsä tuohon pihaan, toisi sisään tavaroitaan, pussailisi minua aamuisin. Laittaisi hammasharjansa samaan posliinimukiin kuin omani. Sijoittaisi parranajovehkeensä kylppäriin. Pudottaisi pyykkikoriini boksereita, t-paitoja ja farkkuja, jotka olisivat suurempia kuin minun. Tietäisi kenties, miten kaasupullo kytketään grilliin kiinni. Olisi mies.
Minun pitäisi silloin kaiketi muokata blogini aliotsikkoa. En kerro, mikä siitä sitten tulisi, pidän teitä jännityksessä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan. En minäkään.
Onneksi vielä on nenäliinoja, mustaherukka-Mynthoneita ja ibuprofeiinia. Huomenna haen kaikkia yllämainittuja lisää. Suklaata sentään vielä on. Ja kissanruokaa.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Ja se soi
Kävimme taannoin ystävättären kanssa kuuntelemassa Sonata Arctican keikkaa. Olimme myöhästyä, sillä meillä on tapana jäädä miettimään elämän suuria ja pienempiä merkityksiä ja päästä liikkeelle viime hetkellä. Hurjaa meikkausta ja kenkien kiskomista jalkaan ja kiiruhtamista keikkapaikalle, jossa bändi onneksemme aloitti soitantansa huomattavasti ennakoitua myöhemmin. Harmittavasti solistin ääni oli miksattu kovin hiljaiseksi ja jäi ikäänkuin soitannan varjoon. Pidimme bändin nöyrästä asenteesta, vaikutti siltä, ettei suosio olisi noussut liiaksi päähän. Ehkä ikä tekee tässä tehtävänsä.
Keikan jälkeen jäimme ystävättären kanssa hetkeksi baariin istumaan. Ihmettelimme, miten paljon henkilökuntaa tuollaisella nimekkäämmällä bändillä on varaa palkata, roudareita oli paikalla useampi. Heitä seurasi myös joukko innostuneita nuoria naisia ja päädyimme miettimään, miten paljon hyötyä naismarkkinoilla miehelle voi olla jopa jo siitä, että on roudari. Melkein rock-muusikko siis itsekin.
Ystävättäreni huomautti, että niinä aikoina, kun hän itse asui kaupungissa, jossa keikka oli, oli kaupunki kuuluisa siitä, ettei edes muusikkoja onnistanut naismarkkinoilla. Huonojen groupieden kaupunki. Ystävätär on itse myöntänyt minulle, miten HIM-yhtyeen alkutaipaleella kieltäytyi itsensä Ville Valon kutsusta jatkoille. Nyt, kun hän on sinkku ja edelleen viehättynyt tatuoiduista rock-miehistä, minulla on hienoinen aavistus, ettei Ville ehkä enää kokisi samaa tylyä kohtaloa. Harmi vain, ettei Ville ehkä enää tule jatkoille kyselemään. Sellaista se elämä on, doors open, doors close.
Tänään aurinko paistaa ja kaupunki oli täynnä iloisia ihmisiä. Tunnelma oli kuin vappuna, joka sekin on aivan oven takana. Nautimme lattea terassilla (tunnelma ei sen sijaan ollut lattea ollenkaan). Illalla menemme katsomaan ystävättären perheenjäsenen keikkaa paikalliseen ravintolaan. Meillä on nimet ovilistassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun nimeni on ovilistassa. Tunnen oloni melkoisen tärkeäksi.
Se on kevät nyt, ystävät.
Keikan jälkeen jäimme ystävättären kanssa hetkeksi baariin istumaan. Ihmettelimme, miten paljon henkilökuntaa tuollaisella nimekkäämmällä bändillä on varaa palkata, roudareita oli paikalla useampi. Heitä seurasi myös joukko innostuneita nuoria naisia ja päädyimme miettimään, miten paljon hyötyä naismarkkinoilla miehelle voi olla jopa jo siitä, että on roudari. Melkein rock-muusikko siis itsekin.
Ystävättäreni huomautti, että niinä aikoina, kun hän itse asui kaupungissa, jossa keikka oli, oli kaupunki kuuluisa siitä, ettei edes muusikkoja onnistanut naismarkkinoilla. Huonojen groupieden kaupunki. Ystävätär on itse myöntänyt minulle, miten HIM-yhtyeen alkutaipaleella kieltäytyi itsensä Ville Valon kutsusta jatkoille. Nyt, kun hän on sinkku ja edelleen viehättynyt tatuoiduista rock-miehistä, minulla on hienoinen aavistus, ettei Ville ehkä enää kokisi samaa tylyä kohtaloa. Harmi vain, ettei Ville ehkä enää tule jatkoille kyselemään. Sellaista se elämä on, doors open, doors close.
Tänään aurinko paistaa ja kaupunki oli täynnä iloisia ihmisiä. Tunnelma oli kuin vappuna, joka sekin on aivan oven takana. Nautimme lattea terassilla (tunnelma ei sen sijaan ollut lattea ollenkaan). Illalla menemme katsomaan ystävättären perheenjäsenen keikkaa paikalliseen ravintolaan. Meillä on nimet ovilistassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun nimeni on ovilistassa. Tunnen oloni melkoisen tärkeäksi.
Se on kevät nyt, ystävät.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Joskus olin nuori minäkin
Odotan ystävätärtäni pääsiäisvieraaksi. Puhuimme puhelimessa siitä, että saattaisimme mennä katsomaan elokuvan Elokuu. En oikein muista, miten siitä tuli puhe.
Luin äsken elokuvan kuvauksen Finnkinon sivuilta. Siinä mainittiin ylioppilaaksi tuleminen. Minäkin olen joskus tullut ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli tapana pukeutua usein pelkkään mustaan ja valkoiseen, ylioppilaslakin väreihin. Minullakin oli jakkupuku, jossa oli musta kapea hame ja jakku, joka oli muutoin valkoinen, mutta sen kaulukset olivat mustat.
Olin silloinkin vähän hippi. Minua ärsytti kaikki ylioppilaaksi tulemiseen liittyvä pönötys. Olisin halunnut ylioppilaskuvaani kukiksi voikukkia. Äitini torppasi idean. Sen sain sentään periksi, että joitakin kuvia minusta otettiin niin, ettei lakki ollut päässäni, vaan laskettu edessäni olevalle pöydälle.
Ylioppilasjuhlapäivänä ripsotteli vähän vettä. Minulla oli taivastakin suuremmat, mustat silmälasinsangat. Minulla oli myös poikaystävä, josta otin kaksi valokuvaa, jossa hän pötkötti vuoteella yllään alushousut ja ylioppilaslakki. Siihen aikaan ei ollut digikameroita, joten toisesta kuvasta jäi pää pois. Satuin löytämään tämän torsokuvan hänestä parisen vuotta sitten. Tuli hyvä mieli. Hän oli hauska poika. Nyttemmin hauska mies ja hyvä isä. Ja varmaan kohtuullisen hyvä aviomies, tätä kylläkin pitäisi kysyä siltä vaimolta.
Minä ja ystäväni olimme lukioaikana runotyttöjä. Kokoonnuimme iltaisin tekemään ruokaa, juomaan viiniä ja keskustelemaan kirjallisuudesta ja politiikasta. Toisesta ystävästä tulikin lakimies, joka toimii nykyisin virassa, jossa on pienen ihmisen puolella. Kuvittelen, että jotain nuoruusaikojen idealismista on siis jäänyt osaksi meitä, enkä pidä sitä ollenkaan pahana.
Kun sunnuntaina matkustin junassa Hämeenlinnasta kohti kotia, samassa junavaunussa oli ehkä lukioikäisiä tyttöjä ja poika, jotka keskustelivat mm. kehitysmaapolitiikasta. Heidän keskustelunsa saivat lämmön läikähtämään rinnassani, viisaat lapset. Kunpa heidän idealisminsa ja kykynsä ajatella laaja-alaisesti säilysi aikuisuuteen asti.
Sain sedältäni ylioppilaslahjaksi kristallisia viinilaseja. Ne ovat nyt kaapissani odottamassa pääsiäistä. Katan ne pöytään ja ajattelen häntä, röhönauruista sukkelapuheista miestä, joka taannoin nähdessämme nappasi minua vyötäisiltä tukevasti kiinni ja totesi rehvakkaaseen tyyliinsä: "Ei täällä oo enää mitää". Nauroin ja sanoin hänelle: "On sitä siellä vielä".
Kävin muuten tänään hammaslääkärissä.
Reikiä nolla.
Luin äsken elokuvan kuvauksen Finnkinon sivuilta. Siinä mainittiin ylioppilaaksi tuleminen. Minäkin olen joskus tullut ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli tapana pukeutua usein pelkkään mustaan ja valkoiseen, ylioppilaslakin väreihin. Minullakin oli jakkupuku, jossa oli musta kapea hame ja jakku, joka oli muutoin valkoinen, mutta sen kaulukset olivat mustat.
Olin silloinkin vähän hippi. Minua ärsytti kaikki ylioppilaaksi tulemiseen liittyvä pönötys. Olisin halunnut ylioppilaskuvaani kukiksi voikukkia. Äitini torppasi idean. Sen sain sentään periksi, että joitakin kuvia minusta otettiin niin, ettei lakki ollut päässäni, vaan laskettu edessäni olevalle pöydälle.
Ylioppilasjuhlapäivänä ripsotteli vähän vettä. Minulla oli taivastakin suuremmat, mustat silmälasinsangat. Minulla oli myös poikaystävä, josta otin kaksi valokuvaa, jossa hän pötkötti vuoteella yllään alushousut ja ylioppilaslakki. Siihen aikaan ei ollut digikameroita, joten toisesta kuvasta jäi pää pois. Satuin löytämään tämän torsokuvan hänestä parisen vuotta sitten. Tuli hyvä mieli. Hän oli hauska poika. Nyttemmin hauska mies ja hyvä isä. Ja varmaan kohtuullisen hyvä aviomies, tätä kylläkin pitäisi kysyä siltä vaimolta.
Minä ja ystäväni olimme lukioaikana runotyttöjä. Kokoonnuimme iltaisin tekemään ruokaa, juomaan viiniä ja keskustelemaan kirjallisuudesta ja politiikasta. Toisesta ystävästä tulikin lakimies, joka toimii nykyisin virassa, jossa on pienen ihmisen puolella. Kuvittelen, että jotain nuoruusaikojen idealismista on siis jäänyt osaksi meitä, enkä pidä sitä ollenkaan pahana.
Kun sunnuntaina matkustin junassa Hämeenlinnasta kohti kotia, samassa junavaunussa oli ehkä lukioikäisiä tyttöjä ja poika, jotka keskustelivat mm. kehitysmaapolitiikasta. Heidän keskustelunsa saivat lämmön läikähtämään rinnassani, viisaat lapset. Kunpa heidän idealisminsa ja kykynsä ajatella laaja-alaisesti säilysi aikuisuuteen asti.
Sain sedältäni ylioppilaslahjaksi kristallisia viinilaseja. Ne ovat nyt kaapissani odottamassa pääsiäistä. Katan ne pöytään ja ajattelen häntä, röhönauruista sukkelapuheista miestä, joka taannoin nähdessämme nappasi minua vyötäisiltä tukevasti kiinni ja totesi rehvakkaaseen tyyliinsä: "Ei täällä oo enää mitää". Nauroin ja sanoin hänelle: "On sitä siellä vielä".
Kävin muuten tänään hammaslääkärissä.
Reikiä nolla.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Uutta, vanhaa ja lainattua
Tänään olen unohtanut syödä. Siivosin kissojen laatikot ja kun olin sen tehnyt, havaitsin tämän syömättömyyden seikan. Kello on jo paljon, joten päädyin syömään bulgarian jogurtin kirsikkahillon kera. Ei minun silti ole nälkäkään. Pitää olla onnellinen, normaalisti kun tällaisia virheitä ei todellakaan pääse tapahtumaan.
Pääsiäinen on tulossa. Huomenna pitää varmaankin käydä ruokakaupassa. Ja torstaina vielä uudelleen. Ystävätär on tulossa pääsiäiseksi kylään, joten herkkuja on oltava. Herkkuruokaa, juomaa ja pääsiäismunia. Pitäisi löytää sellaisia, jotka olisi tehty tummasta suklaasta. Lapsena sellaiset munat olivat tylsiä, mutta nyt haluaisin nimenomaan sellaisia. Minulla on yksi jättikokoinen Kinder-muna, ostin sen oikeastaan ystävättäreni tyttärelle, joka on ryhtynyt näyttelijättäreksi (ja osoitti siihen myös aineksia), mutta päädyin jättämään tuolloin munan kotiin, sillä kun tajusin, että minun olisi kuljetettava suklaamunaa repussani ympäri Suomea, ei idea enää tuntunut niin hyvältä. Tuskin tuhannen pirstaleina oleva suklaamuna enää olisi ollut kovin näyttävä kiitos hyvin sujuneesta näytelmästä. Siksi hankimme tytön äidin ehdotuksesta hänelle ruusun. Aikamoinen ruusu hän on itsekin, nupullaan vielä, eteerinen ja kaunis.
TV:ssä kerrotaan mammuttien geenien etsinnästä. Dokumenttiin on upotettu tietokoneella tehtyjä mammutteja. Ei niitä oikeista erota. Minunhan on helppo näin sanoa, kun olen nähnyt niin monia eläviä mammutteja. Oli miten oli, pysähdyin itsekin huumaantuneena tuijottamaan niiden upeutta, kun tutkija sanoi jotain sen suuntaista, kuin: "Aren't they magnificent?". Ja minä vastaan mielessäni: "They certainly are".
Kävin lukemassa kuulumisia Meijerielämää-blogista. Hän kertoo siellä isästään ja isän vanhan ystävän kyläilystä. Heistä tuli mieleeni oma isäni ja hänen veljensä, joka on isän identtinen kaksosveli. He ovat molemmat jo yli seitsemänkymppisiä miehiä. Lähdin kerran heidän kanssaan sukujuhliin. Isä ja setä istuivat etupenkillä. He kinastelivat keskenenään lähes joka asiasta, siitä silminnähden nauttien. Oli kuin olisi katsellut ihmisen kinastelevan itsensä kanssa. Minäkin pidän hyväntahtoisesta kinastelusta. Reissusta jäi hyvä mieli, tärkeitä miehiä minulle molemmat. Vähän juroja, mutta paljon nauravia, tuttu on jokainen naurun kasvoille nostama rakas ruttu.
Lopuksi on pakko siteerata Veloenan blogia ihan suoraan, sillä hän kirjoitti tänään peräti osuvan kappaleen ja se kuuluu näin:
Pääsiäinen on tulossa. Huomenna pitää varmaankin käydä ruokakaupassa. Ja torstaina vielä uudelleen. Ystävätär on tulossa pääsiäiseksi kylään, joten herkkuja on oltava. Herkkuruokaa, juomaa ja pääsiäismunia. Pitäisi löytää sellaisia, jotka olisi tehty tummasta suklaasta. Lapsena sellaiset munat olivat tylsiä, mutta nyt haluaisin nimenomaan sellaisia. Minulla on yksi jättikokoinen Kinder-muna, ostin sen oikeastaan ystävättäreni tyttärelle, joka on ryhtynyt näyttelijättäreksi (ja osoitti siihen myös aineksia), mutta päädyin jättämään tuolloin munan kotiin, sillä kun tajusin, että minun olisi kuljetettava suklaamunaa repussani ympäri Suomea, ei idea enää tuntunut niin hyvältä. Tuskin tuhannen pirstaleina oleva suklaamuna enää olisi ollut kovin näyttävä kiitos hyvin sujuneesta näytelmästä. Siksi hankimme tytön äidin ehdotuksesta hänelle ruusun. Aikamoinen ruusu hän on itsekin, nupullaan vielä, eteerinen ja kaunis.
TV:ssä kerrotaan mammuttien geenien etsinnästä. Dokumenttiin on upotettu tietokoneella tehtyjä mammutteja. Ei niitä oikeista erota. Minunhan on helppo näin sanoa, kun olen nähnyt niin monia eläviä mammutteja. Oli miten oli, pysähdyin itsekin huumaantuneena tuijottamaan niiden upeutta, kun tutkija sanoi jotain sen suuntaista, kuin: "Aren't they magnificent?". Ja minä vastaan mielessäni: "They certainly are".
Kävin lukemassa kuulumisia Meijerielämää-blogista. Hän kertoo siellä isästään ja isän vanhan ystävän kyläilystä. Heistä tuli mieleeni oma isäni ja hänen veljensä, joka on isän identtinen kaksosveli. He ovat molemmat jo yli seitsemänkymppisiä miehiä. Lähdin kerran heidän kanssaan sukujuhliin. Isä ja setä istuivat etupenkillä. He kinastelivat keskenenään lähes joka asiasta, siitä silminnähden nauttien. Oli kuin olisi katsellut ihmisen kinastelevan itsensä kanssa. Minäkin pidän hyväntahtoisesta kinastelusta. Reissusta jäi hyvä mieli, tärkeitä miehiä minulle molemmat. Vähän juroja, mutta paljon nauravia, tuttu on jokainen naurun kasvoille nostama rakas ruttu.
Lopuksi on pakko siteerata Veloenan blogia ihan suoraan, sillä hän kirjoitti tänään peräti osuvan kappaleen ja se kuuluu näin:
"Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan."Sitä minä jätän nyt teidätkin pohtimaan. Hyvää yötä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)