keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Joskus olin nuori minäkin

Odotan ystävätärtäni pääsiäisvieraaksi. Puhuimme puhelimessa siitä, että saattaisimme mennä katsomaan elokuvan Elokuu. En oikein muista, miten siitä tuli puhe.

Luin äsken elokuvan kuvauksen Finnkinon sivuilta. Siinä mainittiin ylioppilaaksi tuleminen. Minäkin olen joskus tullut ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli tapana pukeutua usein pelkkään mustaan ja valkoiseen, ylioppilaslakin väreihin. Minullakin oli jakkupuku, jossa oli musta kapea hame ja jakku, joka oli muutoin valkoinen, mutta sen kaulukset olivat mustat.

Olin silloinkin vähän hippi. Minua ärsytti kaikki ylioppilaaksi tulemiseen liittyvä pönötys. Olisin halunnut ylioppilaskuvaani kukiksi voikukkia. Äitini torppasi idean. Sen sain sentään periksi, että joitakin kuvia minusta otettiin niin, ettei lakki ollut päässäni, vaan laskettu edessäni olevalle pöydälle.

Ylioppilasjuhlapäivänä ripsotteli vähän vettä. Minulla oli taivastakin suuremmat, mustat silmälasinsangat. Minulla oli myös poikaystävä, josta otin kaksi valokuvaa, jossa hän pötkötti vuoteella yllään alushousut ja ylioppilaslakki. Siihen aikaan ei ollut digikameroita, joten toisesta kuvasta jäi pää pois. Satuin löytämään tämän torsokuvan hänestä parisen vuotta sitten. Tuli hyvä mieli. Hän oli hauska poika. Nyttemmin hauska mies ja hyvä isä. Ja varmaan kohtuullisen hyvä aviomies, tätä kylläkin pitäisi kysyä siltä vaimolta.

Minä ja ystäväni olimme lukioaikana runotyttöjä. Kokoonnuimme iltaisin tekemään ruokaa, juomaan viiniä ja keskustelemaan kirjallisuudesta ja politiikasta. Toisesta ystävästä tulikin lakimies, joka toimii nykyisin virassa, jossa on pienen ihmisen puolella. Kuvittelen, että jotain nuoruusaikojen idealismista on siis jäänyt osaksi meitä, enkä pidä sitä ollenkaan pahana.

Kun sunnuntaina matkustin junassa Hämeenlinnasta kohti kotia, samassa junavaunussa oli ehkä lukioikäisiä tyttöjä ja poika, jotka keskustelivat mm. kehitysmaapolitiikasta. Heidän keskustelunsa saivat lämmön läikähtämään rinnassani, viisaat lapset. Kunpa heidän idealisminsa ja kykynsä ajatella laaja-alaisesti säilysi aikuisuuteen asti.

Sain sedältäni ylioppilaslahjaksi kristallisia viinilaseja. Ne ovat nyt kaapissani odottamassa pääsiäistä. Katan ne pöytään ja ajattelen häntä, röhönauruista sukkelapuheista miestä, joka taannoin nähdessämme nappasi minua vyötäisiltä tukevasti kiinni  ja totesi rehvakkaaseen tyyliinsä: "Ei täällä oo enää mitää". Nauroin ja sanoin hänelle: "On sitä siellä vielä".

Kävin muuten tänään hammaslääkärissä.
Reikiä nolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti