Se on kuulkaa yhtä juhlaa elämä kahden kissan kanssa. Ensinnäkin siitä tulee ihan vanhapiika (tai noita) fiilis ja toisekseen nenää kylpyhuoneessa puuteroidessaan ei saa sen siunaaman rauhaa. Kissaa pukkaa koko ajan sisään tai ulos. Jos oven yrittää laittaa kiinni, niin eikö siellä takana viimeistään 30 sekunnin kuluttua ala armoton tassujen sutkutus. Ja jos kissan päästää sisälle, ah miten verkkaisesti tämä siirtymävaihe oven välissä suoritetaankaan, niin kohta jo halutaan ulos, sillä eihän nyt suinkaan kissa halua kuunnella käsienpesun ääniä. Yleensä kylpyhuoneen lämmitetty lattia houkuttaa etenkin kissatyttöä niin paljon, että koko huone on jo kansoitettu siinä vaiheessa, kun oven avaa ja latianrajasta kuuluu heränneen kissan närkästynyt kärinä. No, pitää olla kiitollinen, että antavat vielä minun asua tässä kodissaan eivätkä aja minua käpälämäkeen.
Maanantai ja uusi viikko. Työkuvioissa ajauduin taas jonnekin itselleni vieraalle alueelle, mutta mikäpä siinä, voin minä siihenkin syventyä. Kun antaa itselleen vapaat kädet rönsyillä, niin sitten sinkoilee versojaan sinne sun tänne, toisaalta on hankalaa polkaista käyntiin jotain uutta - ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaisi. Saa nähdä, seisooko lopussa kiitos vai hölmistynyt Karenina.
Minä en ole tähän mennessä käyttänyt Twitteriä ollenkaan. Olen ajatellut, että ihan kaikkeen ei tarvitse itseään kuitenkaan tyrkkiä, näitä verkostoitumisen ja tiedon jakamisen väyliä kun on jo melkoisesti ja esimerkiksi LinkedIn on itseltäni jäänyt vähän taka-alalle, vaikka siitä eittämättä olisi ammatillisesti enemmän etua kuin esim. Facebookista.
Tänään kuitenkin veljeni kysyi, olenko seurannut tilannetta Egyptissä. Kerroin seuranneeni uutisten ja lehdistön kautta, mutta hän mainitsi, että menemällä Twitteriin ja kirjoitamalla sinne maan nimen hakusanaksi näkee ihmisten reaaliaikaisia päivityksiä tilanteesta. Äsken sitten yllätin itseni hämmästelemästä uusia tilannepäivityksiä, joita ilmaantui jopa englanninkielisinä jatkuvasti uusia siinä silmieni edessä. Testiksi piti tietysti kirjoittaa jotain vähän oudompia hakuja, kuten "crocheting". Virkkaaminen on näköjään yllättävän suosittua nykyisin - myös miesten keskuudessa. Olen kyllä sitä mieltä, että jos miehet arvaisivat, miten hypnoottista neulominen ja virkkaaminen oikeastaan onkaan, jäisivät he oitis koukkuun. Tai haluaisivat heti päästä puikkoihin. Kertakaikkisen sukkela sanoissani olen.
Kaiken tämän vuodatuksen päätteeksi lisään vielä sen, että olen kuunnellut tänään pariinkin kertaan Sonata Arctican (kirjoitin ensin vahingossa Sonta Arctica, voi kauhistus) biisin Paid in Full. Ehkä linkitän sen tähän, jos joku vaikka haluaisi sen myös kuunnella. Pohjoisen pojilla on painavaa sanottavaa, ehkäpä jopa tietävät, mistä puhuvat. Ja kyllä on väkevyyttä sekä lumisessa luonnossa että suomalaisessa miehessä. Vaikka tiesinhän minä sen.
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Sunnuntain syvin olemus
Eilen pyysin lukijoitani esittämään minulle toiveaiheita, joista he haluaisivat lukea minun kertomanani. Tämän pohdinnan omistan siis kiitosten kera Susalle, joka eilen ehdotti tätä otsikkoa kommenttilaatikossa.
Ehkä siitä on kyse aikuisenakin, se parin päivän vapauden riistäminen, joista jälkimmäisen sitten vielä käyttää osittain antamalla periksi sille hennolle siniselle kaihomielen juovalle mielen pohjalla, joka on kuin siveltimen veto akvarellipaperilla, ensin terävä piirto ja sitten hiljalleen päivän vaaleamman sinisen sävyin verhoava usva. Mielen pohjalla aavistuksenomaisena kieppuva surumielisyys, kaiho ja luopuminen. Tämä tunnetila on ominainen juuri sunnuntaille, mikään muu viikonpäivä ei värjäydy sinisen sävyillä.
Kyllä minä silti pidän sunnuntaipäivistä. Niille ominaista on luvallinen verkkaisuus ja kiireettömyys. Sunnuntaiaamut vietetään sängyssä lojumalla, nyt kun vierelläni vuoteessa ei ole ketään, mietin sunnuntaiaamuisin omia ajatuksiani, vaeltelen siellä täällä, ajattelen tulevaa ja mennyttä, haaveilen. Jos vierelläni olisi toinen ihminen, toivon, että hänkin olisi sunnutai-ihminen, malttaisi jäädä siihen vierelle ja antaa aamun sinisen virran viedä mukanaan. Puhua kaikesta ja mistä tahansa, kellua lakanoiden aalloilla niin pitkälle kuin ne meidät kuljettaisivat, nauruun tai niihin korvaan huokaistuihin sanoihin, jotka on tarkoitettu vain hänelle.
Mieleeni tulee eräs sunnuntai, kun olin ollut juhlimassa ystävän syntymäpäivää Vantaalla. Yöpyjiksi oli jäänyt sekalainen joukko ihmisiä, ennalta sekä tuttuja että tuntemattomia. Sunnuntaiaamuna me istuimme kaikki yövaatteissamme olohuoneessa, miehet ja naiset. Kyhjötin peittoni alla kylki kyljessä ystävättäreni kanssa, teekupit käsissämme me söimme aamiaiseksi edelliseltä päivältä yli jäänyttä suklaakakkua. Hiukset pörrössä kuuntelin, miten minua vastapäätä istuva, jalkojaan nojatuolin käsinojan yli roikottava, miltei tuntematon mies omintakeisella ja verkkaisella puheenparrellaan kertoi tarinoita, jotka alkoivat ei-mistään ja päättyivät ei-mihinkään, mutta jotka saivat meidät hymyilemään ja nauramaan, ja tuntemaan, että meidän kuului olla juuri siinä, juuri silloin. Kenelläkään ei ollut kiire, kenenkään ei tarvinnut olla mitään, näyttää miltään, suoriutua. Nautimme vain lämmöstä, joka asui peiton alla ja ilmatilassa meidän ympärillämme.
Sunnuntai on päivä, joka toteaa: sinä olet nyt tässä. Tämä on sinun elämäsi ja sinun tilasi. Sunnuntai ei ole kasvoiltaan iloinen, vaan lempeän surumielinen, mutta ei toisaalta aseta vaatimuksiakaan. Se on sävyltään toteava, muttei koskaan ilkeä. Sunnuntai on valmis antamaan sinulle niin paljon kuin haluat, jos olet valmis ottamaan sen vastaan.
On niin märkä nurmen nukka,Sunnuntaina sataa aina. Jollakin tapaa minun sunnuntaini ovat aina sisältäneet surullisuuden pohjavireen. Luopumisen edeltävästä viikosta, siirtymisen johonkin uuteen ja odottamattomaan. Lapsena se oli uusi viikko koulunkäynteineen ja vaikka pidin koulunkäynnistä, tuntui viikonlopun vapaudesta luopuminen silti jotenkin kipeältä.
niljainen on tie.
Kumarassa seisoo kukka,
linnut missä lie.
Tuolla itkee rannan raita,
surullista sunnuntaita.
Sunnuntaina sataa aina, sade kaiken vie.
- -
Yhden päivän seitsemästä itse viettää saan,
sekin pettää tämän tästä sadekuuroillaan.
Eipä taida auringolla,
meidän almanakkaa olla.
Sunnuntaina sataa aina, nyt on sunnuntai.
Reino Helismaa
Ehkä siitä on kyse aikuisenakin, se parin päivän vapauden riistäminen, joista jälkimmäisen sitten vielä käyttää osittain antamalla periksi sille hennolle siniselle kaihomielen juovalle mielen pohjalla, joka on kuin siveltimen veto akvarellipaperilla, ensin terävä piirto ja sitten hiljalleen päivän vaaleamman sinisen sävyin verhoava usva. Mielen pohjalla aavistuksenomaisena kieppuva surumielisyys, kaiho ja luopuminen. Tämä tunnetila on ominainen juuri sunnuntaille, mikään muu viikonpäivä ei värjäydy sinisen sävyillä.
Kyllä minä silti pidän sunnuntaipäivistä. Niille ominaista on luvallinen verkkaisuus ja kiireettömyys. Sunnuntaiaamut vietetään sängyssä lojumalla, nyt kun vierelläni vuoteessa ei ole ketään, mietin sunnuntaiaamuisin omia ajatuksiani, vaeltelen siellä täällä, ajattelen tulevaa ja mennyttä, haaveilen. Jos vierelläni olisi toinen ihminen, toivon, että hänkin olisi sunnutai-ihminen, malttaisi jäädä siihen vierelle ja antaa aamun sinisen virran viedä mukanaan. Puhua kaikesta ja mistä tahansa, kellua lakanoiden aalloilla niin pitkälle kuin ne meidät kuljettaisivat, nauruun tai niihin korvaan huokaistuihin sanoihin, jotka on tarkoitettu vain hänelle.
Mieleeni tulee eräs sunnuntai, kun olin ollut juhlimassa ystävän syntymäpäivää Vantaalla. Yöpyjiksi oli jäänyt sekalainen joukko ihmisiä, ennalta sekä tuttuja että tuntemattomia. Sunnuntaiaamuna me istuimme kaikki yövaatteissamme olohuoneessa, miehet ja naiset. Kyhjötin peittoni alla kylki kyljessä ystävättäreni kanssa, teekupit käsissämme me söimme aamiaiseksi edelliseltä päivältä yli jäänyttä suklaakakkua. Hiukset pörrössä kuuntelin, miten minua vastapäätä istuva, jalkojaan nojatuolin käsinojan yli roikottava, miltei tuntematon mies omintakeisella ja verkkaisella puheenparrellaan kertoi tarinoita, jotka alkoivat ei-mistään ja päättyivät ei-mihinkään, mutta jotka saivat meidät hymyilemään ja nauramaan, ja tuntemaan, että meidän kuului olla juuri siinä, juuri silloin. Kenelläkään ei ollut kiire, kenenkään ei tarvinnut olla mitään, näyttää miltään, suoriutua. Nautimme vain lämmöstä, joka asui peiton alla ja ilmatilassa meidän ympärillämme.
Sunnuntai on päivä, joka toteaa: sinä olet nyt tässä. Tämä on sinun elämäsi ja sinun tilasi. Sunnuntai ei ole kasvoiltaan iloinen, vaan lempeän surumielinen, mutta ei toisaalta aseta vaatimuksiakaan. Se on sävyltään toteava, muttei koskaan ilkeä. Sunnuntai on valmis antamaan sinulle niin paljon kuin haluat, jos olet valmis ottamaan sen vastaan.
Tämä on sininenSellainen, hyvät lukijani, on minun sunnuntaini.
sillä harmaa on sanaton
ja ne muut
ovat lauluja toisten
--
nostaisit hetkeksi hunnun
salaperäinen
minä katsoisin silmiin
jos kestäisin sen
- Mikko Kuustonen
lauantai 29. tammikuuta 2011
Usutan uskaltamaan...
Lauantai-illan kunniaksi päähäni tuli ajatus. Minusta se on hienoa, että minulla on jotain satunnaista sisältöä päässäni viikonloppuisinkin. Arkisin sentään joitakin hajatelmia seilaa pääkoppani aavoilla merillä.
Olen kuunnellut musiikkia koko illan omasta Spotify-listastani, johon olen huolellisesti koonnut biisejä niin, että nyt niitä on vajaa kuusikymmentä ja niiden voimalla voi mainiosti matkustaa mobiililaitteen - eli puhelimen - kanssa vaikkapa nelituntisen bussi- tai junamatkan musiikin katkeamatta. Niin tärkeitä ovat kuitenkin tähän listaan kokoamani kappaleet, että voisin jokaisesta niistä kirjoittaa ihan oman postauksensa. Upota kuhunkin muutamaan minuuttiin, niin kuin sukeltaisin veteen. Joskus sameaan ja vihreään, toisinaan kirkkaaseen. Ne ovat kaikki tarinoita, ja meille kaikille erilaisia.
Samalla ivasin itseäni, koska ajattelin myös, että olen niin loputon höpöttäjä, että kirjoittaisin mistä tahansa yhden blogipostauksen verran. Ja koska sellainen ajatus tuli mieleeni (viikonloppu on ollut kovin hiljainen lukijatilastoissa, mutta katsotaan, kuinka minun käy), ajattelin, että ehkäpä voisin pyytää lukijoiltani otsikon/aiheen, josta minun tulisi kirjoittaa seuraava postaukseni. Tämä ei kuitenkaan mielellään käsittelisi nanoteknologiaa tai kvanttimekaniikkaa, mutta jos nyt keksisitte jotain sellaista, josta minulla, teidän käsityksenne mukaan noin inhimillisestä näkökulmasta, voisi olla edes jotain sanottavaa. Helppo ei aiheen tietenkään tarvitse olla. Tiedän, että teitä lukijoita siellä kuitenkin on - ällistyksekseni toistuvia vierailuja blogiini tehdään mm. Saksasta, Tanskasta ja Puolasta ja tietääkseni kukaan vakikommentoijani ei asusta Suomen ulkopuolella.
Jos siis kyse on ihan oikeista ihmisistä, eikä mistään eurooppalaisista google-hämähäkeistä (olen hivenen tietämätön näistä tekniikan ihmeistä, USA:sta tulleet vierailut olen kuitenkin laittanut heti googlen piikkiin), niin kommentoikaa tekin ihmeessä, jos vain tunnette pienintäkään halua äänenne julkituoda. Minä nimittäin olen itse lukenut monia blogeja ja joskus tuntenut polttavaa halua sanoa mielipiteeni, mutta kuitenkin vaiennut. Mutta kerronpa teille ainakin itseäni koskevan totuuden: kommentointi on todella tervetullutta ja ilahduttavaa.
Olen kuunnellut musiikkia koko illan omasta Spotify-listastani, johon olen huolellisesti koonnut biisejä niin, että nyt niitä on vajaa kuusikymmentä ja niiden voimalla voi mainiosti matkustaa mobiililaitteen - eli puhelimen - kanssa vaikkapa nelituntisen bussi- tai junamatkan musiikin katkeamatta. Niin tärkeitä ovat kuitenkin tähän listaan kokoamani kappaleet, että voisin jokaisesta niistä kirjoittaa ihan oman postauksensa. Upota kuhunkin muutamaan minuuttiin, niin kuin sukeltaisin veteen. Joskus sameaan ja vihreään, toisinaan kirkkaaseen. Ne ovat kaikki tarinoita, ja meille kaikille erilaisia.
Samalla ivasin itseäni, koska ajattelin myös, että olen niin loputon höpöttäjä, että kirjoittaisin mistä tahansa yhden blogipostauksen verran. Ja koska sellainen ajatus tuli mieleeni (viikonloppu on ollut kovin hiljainen lukijatilastoissa, mutta katsotaan, kuinka minun käy), ajattelin, että ehkäpä voisin pyytää lukijoiltani otsikon/aiheen, josta minun tulisi kirjoittaa seuraava postaukseni. Tämä ei kuitenkaan mielellään käsittelisi nanoteknologiaa tai kvanttimekaniikkaa, mutta jos nyt keksisitte jotain sellaista, josta minulla, teidän käsityksenne mukaan noin inhimillisestä näkökulmasta, voisi olla edes jotain sanottavaa. Helppo ei aiheen tietenkään tarvitse olla. Tiedän, että teitä lukijoita siellä kuitenkin on - ällistyksekseni toistuvia vierailuja blogiini tehdään mm. Saksasta, Tanskasta ja Puolasta ja tietääkseni kukaan vakikommentoijani ei asusta Suomen ulkopuolella.
Jos siis kyse on ihan oikeista ihmisistä, eikä mistään eurooppalaisista google-hämähäkeistä (olen hivenen tietämätön näistä tekniikan ihmeistä, USA:sta tulleet vierailut olen kuitenkin laittanut heti googlen piikkiin), niin kommentoikaa tekin ihmeessä, jos vain tunnette pienintäkään halua äänenne julkituoda. Minä nimittäin olen itse lukenut monia blogeja ja joskus tuntenut polttavaa halua sanoa mielipiteeni, mutta kuitenkin vaiennut. Mutta kerronpa teille ainakin itseäni koskevan totuuden: kommentointi on todella tervetullutta ja ilahduttavaa.
First we take Manhattan, then we take Berlin.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Martikaisen vaimo ja Mentalist
Eilinen jotenkin livahti käsistäni, mutta raportoin sen tapahtumista nyt, sillä ehkä se ei tavallisuudestaan huolimatta kuitenkaan lopulta ollut aivan tavallinen päivä. Olin nimittäin juuri valmistautumassa rauhalliseen aamiaiseen lehteni kera, kun huomasin, että naapurissa käväistessäni laturiin kiinnitettyyn puhelimeeni oli tullut puhelu. Soittaja oli ex-puolisoni, hän, jonka heavy-hiukset nuorena lainehtivat puoleen selkään kypsän viljan värisinä. Hän oli jo ennen joulua maininnut ostaneensa minulle joululahjan, ihan pienen vain, mutta lahjan kuitenkin. Hän ei itse viettänyt jouluaan Suomessa, vaan nykyisen vaimonsa kotimaassa Etelä-Amerikassa, mutta nyt he olisivat autossa lähellä kotiani ja voisivat tulla tuomaan lahjan.
He olivat ovellani muutaman minuutin kuluttua. Paketti oli suuri ja pehmoinen ja minä vähän pöllämystynyt. Kutsuin heidät peremmälle, tarjosin teetä ja kahvia ja After Eight -suklaata. Pöydän ääressä istuessamme puhelimme englanniksi niitä näitä: työstä ja arjestamme. Ja minä ryhdyin aukaisemaan pakettia. Se sisälsi kuusi kerää petroolinväristä paksua käsityölankaa ja pyöröpuikot. Olin ihastuksissani, tietenkin. Lahja oli todella osuva ja hänen vaimonsakin sanoi "I love that color" - langan väri on tosiaan kaunis. Minun ajatuksissani vilisivät jo erilaiset käyttökohteet: pipo ja huivi?
He lähtivät jatkamaan matkaansa ja minä kiittelin heitä lämpimästi ja huutelin perään "See you". Katselin lankoja ja mietin, että ihan tavallinen kuvio ei kai ole, että pitkäaikainen kumppani vaimoineen tuo lahjoja. Niin, sainhan minä joululahjan myös häntä edeltäneeltä pitkäaikaiselta kumppaniltani ja hänen vaimoltaan, joka vastikään kävi luonani ja jonka jo kutsuin "Kello viiden tee" - hienojen naisten iltaan (jonka ajankohta on vielä auki). Tosin tämä mies ei itse ollut lahjaa valinnut, vaan kyseinen vaimo. Ja kun minä ihmettelin, että kuinkas sinä nyt minulle lahjoja tuot, totesi hän ykskantaan: "Akka pakotti". Hymyilyttää vieläkin.
Siitä tuli mieleeni, että satuin eilen huomaamaan, että joku oli eksynyt blogiini hakusanoilla "Jarkko Martikaisen vaimo". Se aiheutti minussa jonkinlaista huvittuneisuutta, sillä tuntui kovin oudolta etsiä henkilöä sillä määreellä, että hän on Jarkko Martikaisen vaimo. Ellei sitten satu tuntemaan kyseistä vaimoa, mutta silloin haku olisi tietysti tarpeeton. Tai ehkä kyseessä oli nainen, joka oli vaikuttunut Jarkon karismasta, ja halusi varmistaa, onko mies varattu. Jostain syystä minäkin kyllä rekisteröin kultasormuksen hänen nimettömässään, kun olin hänen keikallaan. Niin että vaikka blogini ei aikaisemmin tällaista tietoa sisältänytkään, niin palvelen nyt tätä hakijaa kertomalla tämän kultasormuksen välittämän viestin. Sormuksen keltakultaisuudesta voi lisäksi päätellä, että hän on ollut sitoutunut jo vuosia, sillä jos huomioidaan artistin tyyli kokonaisuudessaan ja jos liitto olisi tuoreempi, olisi pari varmasti valinnut hopeanvärisen, mahdollisesti profiililtaan matalan, mattapintaisen sormuksen, olette varmaan tekin huomanneet, ettei kultaisia tällä hetkellä juuri käytetä (minähän olen varsinainen Mentalist, kysykää mitä vain...).
Olisi melko kurja tilanne, jos oma miesystävä olisi jollain tapaa lahjakas tai kuuluisa. Mies olisi kuitenkin vain mies, sellainen, jossa jokin tapa kymmenen vuoden jälkeen jo ehkä hivenen nyppisi. Vaikka se, että hän aina unohtaisi laittaa juuston takaisin jääkaappiin, tai ettei hän koskaan veisi roskapussia pyytämättä. Tai laittaisi kalsareitaan tai sukkiaan pyykkikoriin. Tai että hän hypistelisi varpaitaan suihkun jälkeen. No, ehkä tästä jo ymmärsitte, mitä yritin kuvailla, ihan tavallista miestä.
Mutta sitten olisikin tämä toinen puoli. Se, joka olisi muusikko, TV-juontaja, kirjailija, runoilija... Ja hänestä olisivat sitten kiinnostuneet sankat joukot eri ikäisiä naisia, joita hän väistämättä työn luonteen vuoksi sattumalta tapaisi. Ja joiden kanssa olisi vaihdettava muutama ystävällismielinen sana. Nämä miehet näkevät paljon silmien välähtelyä ja jopa suoranaisia lähestymisyrityksiä tavan takaa. Heidän täytyy olla tavattoman vahvoja pystyäkseen kerta kerran jälkeen rikkomaan sen illuusion, että se, mitä tällä kauniilla naisella, joka hymyilee minulle juuri nyt, on tarjottavana, ei ole sen arvokkaampaa kuin se, mitä kotona on: meikitön vaimo hiukset sykeröllä pään päällä ojentamassa roskapussia oven raosta - vie tuo samalla kun lähdet keikalle. Sama toki pätee niinkin päin, jos tunnettu henkilö parisuhteessa on nainen (sanokaamme vaikkapa Anna Puu tai Irina).
Näin pitkän ajatusketjun saa aikaan yhdestä viattomasta hausta, joka on toki saattanut olla pelkkä päähänpisto, leppoisa ja harmiton uteliaisuus. Olenhan minä itsekin toki tehnyt hakuja mitä järjettömimmistä asioista. Esimerkkinä se, että baareissa minua yleensä lähestyvät minua huomattavasti nuoremmat miehet ja yritin saada itseni kartalle siitä, miltä ikäiseni miehet näyttävät (tosin eihän se millään muotoa estä nuorempia miehiä minua lähestymästä).
Oli miten oli, tein haun Mentalist-näyttelijän iän löytämiseksi (onnistui hyvin, hän on 41-vuotias eli tosiaankin minua vanhempi). Etsin myös True Blood pääosavampyyrin Bill Comptonin iän (hänkin oli syntynyt vuonna 1969). No, eiväthän he nyt ulkonäkömääräisesti ehkä edusta tavallista suomalaista miestä, mutta siitä ei ollutkaan kysymys. Kunhan huvitin itseäni sillä, että tiedän, miltä kutakuinkin nelikymppiset miehet näyttävät - ja hyvältähän he näyttävät, heillä on hurmaavia naururyppyjä silmäkulmissaan, se on hyvin viehättävää. Mutta hauistani olisi voinut päätellä myös, että olen fanaattinen Stephen Moyer tai Simon Baker -fani, mutta todellisuudessa jouduin äsken tekemään uuden haun, jotta sain heidän oikeat nimensä palautettua mieleeni.
Tulipa tehtyä jotenkin aivan järjetön blogikirjoitus, joten julkaisen sen ilman muuta.
He olivat ovellani muutaman minuutin kuluttua. Paketti oli suuri ja pehmoinen ja minä vähän pöllämystynyt. Kutsuin heidät peremmälle, tarjosin teetä ja kahvia ja After Eight -suklaata. Pöydän ääressä istuessamme puhelimme englanniksi niitä näitä: työstä ja arjestamme. Ja minä ryhdyin aukaisemaan pakettia. Se sisälsi kuusi kerää petroolinväristä paksua käsityölankaa ja pyöröpuikot. Olin ihastuksissani, tietenkin. Lahja oli todella osuva ja hänen vaimonsakin sanoi "I love that color" - langan väri on tosiaan kaunis. Minun ajatuksissani vilisivät jo erilaiset käyttökohteet: pipo ja huivi?
He lähtivät jatkamaan matkaansa ja minä kiittelin heitä lämpimästi ja huutelin perään "See you". Katselin lankoja ja mietin, että ihan tavallinen kuvio ei kai ole, että pitkäaikainen kumppani vaimoineen tuo lahjoja. Niin, sainhan minä joululahjan myös häntä edeltäneeltä pitkäaikaiselta kumppaniltani ja hänen vaimoltaan, joka vastikään kävi luonani ja jonka jo kutsuin "Kello viiden tee" - hienojen naisten iltaan (jonka ajankohta on vielä auki). Tosin tämä mies ei itse ollut lahjaa valinnut, vaan kyseinen vaimo. Ja kun minä ihmettelin, että kuinkas sinä nyt minulle lahjoja tuot, totesi hän ykskantaan: "Akka pakotti". Hymyilyttää vieläkin.
Siitä tuli mieleeni, että satuin eilen huomaamaan, että joku oli eksynyt blogiini hakusanoilla "Jarkko Martikaisen vaimo". Se aiheutti minussa jonkinlaista huvittuneisuutta, sillä tuntui kovin oudolta etsiä henkilöä sillä määreellä, että hän on Jarkko Martikaisen vaimo. Ellei sitten satu tuntemaan kyseistä vaimoa, mutta silloin haku olisi tietysti tarpeeton. Tai ehkä kyseessä oli nainen, joka oli vaikuttunut Jarkon karismasta, ja halusi varmistaa, onko mies varattu. Jostain syystä minäkin kyllä rekisteröin kultasormuksen hänen nimettömässään, kun olin hänen keikallaan. Niin että vaikka blogini ei aikaisemmin tällaista tietoa sisältänytkään, niin palvelen nyt tätä hakijaa kertomalla tämän kultasormuksen välittämän viestin. Sormuksen keltakultaisuudesta voi lisäksi päätellä, että hän on ollut sitoutunut jo vuosia, sillä jos huomioidaan artistin tyyli kokonaisuudessaan ja jos liitto olisi tuoreempi, olisi pari varmasti valinnut hopeanvärisen, mahdollisesti profiililtaan matalan, mattapintaisen sormuksen, olette varmaan tekin huomanneet, ettei kultaisia tällä hetkellä juuri käytetä (minähän olen varsinainen Mentalist, kysykää mitä vain...).
Olisi melko kurja tilanne, jos oma miesystävä olisi jollain tapaa lahjakas tai kuuluisa. Mies olisi kuitenkin vain mies, sellainen, jossa jokin tapa kymmenen vuoden jälkeen jo ehkä hivenen nyppisi. Vaikka se, että hän aina unohtaisi laittaa juuston takaisin jääkaappiin, tai ettei hän koskaan veisi roskapussia pyytämättä. Tai laittaisi kalsareitaan tai sukkiaan pyykkikoriin. Tai että hän hypistelisi varpaitaan suihkun jälkeen. No, ehkä tästä jo ymmärsitte, mitä yritin kuvailla, ihan tavallista miestä.
Mutta sitten olisikin tämä toinen puoli. Se, joka olisi muusikko, TV-juontaja, kirjailija, runoilija... Ja hänestä olisivat sitten kiinnostuneet sankat joukot eri ikäisiä naisia, joita hän väistämättä työn luonteen vuoksi sattumalta tapaisi. Ja joiden kanssa olisi vaihdettava muutama ystävällismielinen sana. Nämä miehet näkevät paljon silmien välähtelyä ja jopa suoranaisia lähestymisyrityksiä tavan takaa. Heidän täytyy olla tavattoman vahvoja pystyäkseen kerta kerran jälkeen rikkomaan sen illuusion, että se, mitä tällä kauniilla naisella, joka hymyilee minulle juuri nyt, on tarjottavana, ei ole sen arvokkaampaa kuin se, mitä kotona on: meikitön vaimo hiukset sykeröllä pään päällä ojentamassa roskapussia oven raosta - vie tuo samalla kun lähdet keikalle. Sama toki pätee niinkin päin, jos tunnettu henkilö parisuhteessa on nainen (sanokaamme vaikkapa Anna Puu tai Irina).
Näin pitkän ajatusketjun saa aikaan yhdestä viattomasta hausta, joka on toki saattanut olla pelkkä päähänpisto, leppoisa ja harmiton uteliaisuus. Olenhan minä itsekin toki tehnyt hakuja mitä järjettömimmistä asioista. Esimerkkinä se, että baareissa minua yleensä lähestyvät minua huomattavasti nuoremmat miehet ja yritin saada itseni kartalle siitä, miltä ikäiseni miehet näyttävät (tosin eihän se millään muotoa estä nuorempia miehiä minua lähestymästä).
Oli miten oli, tein haun Mentalist-näyttelijän iän löytämiseksi (onnistui hyvin, hän on 41-vuotias eli tosiaankin minua vanhempi). Etsin myös True Blood pääosavampyyrin Bill Comptonin iän (hänkin oli syntynyt vuonna 1969). No, eiväthän he nyt ulkonäkömääräisesti ehkä edusta tavallista suomalaista miestä, mutta siitä ei ollutkaan kysymys. Kunhan huvitin itseäni sillä, että tiedän, miltä kutakuinkin nelikymppiset miehet näyttävät - ja hyvältähän he näyttävät, heillä on hurmaavia naururyppyjä silmäkulmissaan, se on hyvin viehättävää. Mutta hauistani olisi voinut päätellä myös, että olen fanaattinen Stephen Moyer tai Simon Baker -fani, mutta todellisuudessa jouduin äsken tekemään uuden haun, jotta sain heidän oikeat nimensä palautettua mieleeni.
Tulipa tehtyä jotenkin aivan järjetön blogikirjoitus, joten julkaisen sen ilman muuta.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Sohvakääryle
Päivän sanomalehdessä oli juttu lehden jakajista. Tai oikeastaan jutussa esiintyi vain yksi jakaja, opintojaan päättelevä tradenomiopiskelija. Hän ei maininnut mitään siitä, että hän olisi kaatunut ja saanut hyvittelylahjan, joten oletan, ettei hän ole oveni takana kiroillut mies. Hänen piirinsäkään ei ollut ihan tämä oma piirini, mutta hänellä oli kuitenkin alueita, jotka sivusivat tätä kaupunginosaa, joten varma en voi olla. Hän kertoi, että lehden jakamisen jälkeen hän nukkuu kuutisen tuntia ja menee sitten opiskelemaan, melko rankkaa. Ehkä hänellä ei ole kovin paljon aktiivista opiskelua enää jäljellä ja toisaalta, lehtiä jakamalla ansaitsee tradenomin alkupalkan, ja päivisin on kuitenkin periaatteessa aikaa opiskella, jos vain jaksaa.
Minä puolestani kaivelin eilen ompelukoneeni naftaliinista ja tunsin täysin unohtaneeni moisen vempaimen toimintaperiaatteet. Surauttelin saumoja ja hämmästyin, että mitenkäs tästä nyt tällainen tuli. Suhtauduin kuitenkin aikaansaannoksiini suurella lempeydellä - saa nähdä, suhtautuuko tilausasiakkaani niihin yhtä suopeasti. Päätin kuitenkin tehdä hänelle jopa hieman valinnan varaa, ettei hänen ole pakko tyytyä siihen, mitä ensimmäisellä yrityksellä sain aikaan. Kaikki taidot kaipaavat aina hiukan verryttelyä palautuakseen. Enkä koskaan ole ollut niin taitava ompelukoneen käyttäjänä, kuin olen neulojana ja/tai virkkaajana.
Nyt olen kuitenkin väliaikaisesti muumioittanut itseni sohvalle jonkinlaiseksi perhosenkoteloksi fleecehuovan avulla. Pötkötän läppärin lämmön alla ja kuvittelen, ettei koskaan tarvitsisi nousta, vaikka ihan kohta pitää siirtyä taas automaattisen neulan sytkytyksen ääreen. Ei kun hiukset niskaan sykerölle ja luomistyöhön, totta puhuen se on tietenkin innostavaa ja nautinnollista, alkukankeudesta huolimatta. Ja kenties minustakin tulee perhonen tämän toukkavaiheeni jälkeen. Ja ellei perhonen niin ruma ankanpoikanen ainakin.
Minä puolestani kaivelin eilen ompelukoneeni naftaliinista ja tunsin täysin unohtaneeni moisen vempaimen toimintaperiaatteet. Surauttelin saumoja ja hämmästyin, että mitenkäs tästä nyt tällainen tuli. Suhtauduin kuitenkin aikaansaannoksiini suurella lempeydellä - saa nähdä, suhtautuuko tilausasiakkaani niihin yhtä suopeasti. Päätin kuitenkin tehdä hänelle jopa hieman valinnan varaa, ettei hänen ole pakko tyytyä siihen, mitä ensimmäisellä yrityksellä sain aikaan. Kaikki taidot kaipaavat aina hiukan verryttelyä palautuakseen. Enkä koskaan ole ollut niin taitava ompelukoneen käyttäjänä, kuin olen neulojana ja/tai virkkaajana.
Nyt olen kuitenkin väliaikaisesti muumioittanut itseni sohvalle jonkinlaiseksi perhosenkoteloksi fleecehuovan avulla. Pötkötän läppärin lämmön alla ja kuvittelen, ettei koskaan tarvitsisi nousta, vaikka ihan kohta pitää siirtyä taas automaattisen neulan sytkytyksen ääreen. Ei kun hiukset niskaan sykerölle ja luomistyöhön, totta puhuen se on tietenkin innostavaa ja nautinnollista, alkukankeudesta huolimatta. Ja kenties minustakin tulee perhonen tämän toukkavaiheeni jälkeen. Ja ellei perhonen niin ruma ankanpoikanen ainakin.
tiistai 25. tammikuuta 2011
Katseista konkretiaa?
Juutuin tänään Facebook-keskusteluun erään sinkku-ystävättäreni kanssa. Kerroin hänelle, että olin sattumoisin eksynyt blogiin, jota kirjoittaa sinkkumies. Mies, joka käyttää itsestään nimitystä Werther, kertoili, miten oli julkisissa matkustaessaan jäänyt kiinni erään viehättävän tyttösen kauniisiin silmiin, jotka vilkuilivat hänen suuntaansa. Tätä molemminpuolista silmäilyä oli käyty koko yhteinen matka-aika ja kuten niin usein käy, tilanteesta ei seurannut yhtään mitään. Mies poistui kulkuvälineestä omalla pysäkillään ja nainen jäi matkaamaan kohti omaansa, missä se sitten olikaan.
Minullekin on silloin tällöin käynyt näin. Erityisesti junat tuntuvat olevan otollisia tällaiseen silmien välähtelyyn. Kehitimme tämän silmien välähdys -käsitteen yllämainitun ystävättäreni kanssa, sillä se kuvaa hyvin tilannetta, jonka voi kokea baarissa tai vaikkapa junassa, kun mies kääntää katseensa, joka tavoittaa oman katseen, ja hänen silmänsä todentotta näyttävät välähtävän. En oikeastaan tiedä, mitä silmissä silloin tapahtuu, mutta katse on niin intensiivinen, että se tosiaan näyttää leimahtavan (epäilemättä tiedätte, mitä tarkoitan).
No, oli miten oli, ne leimahdukset, jotka tapahtuvat baarien ulkopuolella, sanokaamme vaikkapa kauppakäytävällä, kassajonossa, bussissa tai junassa, eivät juuri koskaan johda mihinkään. Olenpa joitakin kuukausia sitten eräässä ostospaikassa ollut tilanteessa, jossa eräs huppariin pukeutunut n. 35-vuotias mies kerta toisensa jälkeen kertakaikkiaan aina materialisoitui samalle käytävälle kanssani, jonka jälkeen tuijotimme toisiamme kuin kissat. Ei hymyä, ei puhetta, vain katse. Paikan vaihto ja kas, tarvitseeko mieskin kakunkoristeita, siinä hän taas on. Tilannetta hankaloitti vielä se seikka, että seurassani oli kaksi ystävätärtäni ja hänen seurassaan kaksi muuta miestä. Mutta siellä me kuitenkin mittelimme toisiamme ja sitten poistuimme tahoillemme. Myönnän, että oma seurueeni saattoi hieman tyttömäisesti hihitelläkin, sillä toki ystävänikin huomasivat, mikä kuuman puuron kiertely -rituaali meillä oli meneillään.
Olenpa näköjään tehnyt tässä samalla jonkinlaisen alustamisen ennätyksen, mutta koska lähdin nyt lähestymään tätä ajatelmaani näin laajoin kaarin, niin jatkan valitsemallani tiellä. Olkaatten kärsivälliset, pääsen ihan kohta asiaan.
Mainitsemani sinkkumies nimittäin mietti blogissaan, miksei hän kirjoittanut ruskeasilmäiselle tyttöselle lappua ja huomaamattomasti poistuessaan ojentanut sitä hänelle. Johon minun oli kertakaikkiaan pakko kommentoida, että ajatus olisi tosiaan ollut hyvä, ellei jopa loistava. Jos yhteydenotto ei olisi vastapuolta kiinnostanut, hän olisi vain voinut unohtaa koko lapun. Mutta entä jos hän olisikin halunnut tutustua paremmin? Lappu kädessään hänellä olisi ollut mahdollisuus palata asiaan.
Joten nyt mekin ystävättären kanssa keskusteltuamme päätimme, että yritämme pitää mukanamme laukusta helposti löytyvää vihkosta ja kynää. Siltä varalta, että viesti olisi joskus tarpeellinen (vaikka me olemme molemmat vähän perinteisiä tyttöjä ja odotamme sitä lappusta mieheltä). En tiedä, uskaltaisinko minä oikeasti kirjoittaa, saatikka ojentaa sitä lappustani, sillä olen kuitenkin aikamoinen hallahousu ja vaikka mies olisi tosiaan tehnyt toistuvia ilmestymisiä hyllyjen väleistä, niin että sattumanvaraisuuden mahdollisuus olisi aikaa sitten poistunut, tuntuisi silti liian itsevarmalta ojentaa hänelle viestiä. Mutta toisaalta, mitäpä siinäkään häviäisi, pelkästään sen, ettei sähköpostia sitten tulisikaan.
Mitä itseeni tulee, olisin todella vaikuttunut siitä, että joku ihan minua varten kirjoittaisi lapun ja ujuttaisi sen käteeni. Jo ele sinänsä kertoisi rohkeudesta ja omaperäisyydestä ja siksi vastaisin viestiin aivan varmasti. Tietenkään ihmisestä ei ulkonäön perusteella viedä tiedä paljoakaan, mutta ainahan sitä jostain pitää aloittaa.
Vai?
Minullekin on silloin tällöin käynyt näin. Erityisesti junat tuntuvat olevan otollisia tällaiseen silmien välähtelyyn. Kehitimme tämän silmien välähdys -käsitteen yllämainitun ystävättäreni kanssa, sillä se kuvaa hyvin tilannetta, jonka voi kokea baarissa tai vaikkapa junassa, kun mies kääntää katseensa, joka tavoittaa oman katseen, ja hänen silmänsä todentotta näyttävät välähtävän. En oikeastaan tiedä, mitä silmissä silloin tapahtuu, mutta katse on niin intensiivinen, että se tosiaan näyttää leimahtavan (epäilemättä tiedätte, mitä tarkoitan).
No, oli miten oli, ne leimahdukset, jotka tapahtuvat baarien ulkopuolella, sanokaamme vaikkapa kauppakäytävällä, kassajonossa, bussissa tai junassa, eivät juuri koskaan johda mihinkään. Olenpa joitakin kuukausia sitten eräässä ostospaikassa ollut tilanteessa, jossa eräs huppariin pukeutunut n. 35-vuotias mies kerta toisensa jälkeen kertakaikkiaan aina materialisoitui samalle käytävälle kanssani, jonka jälkeen tuijotimme toisiamme kuin kissat. Ei hymyä, ei puhetta, vain katse. Paikan vaihto ja kas, tarvitseeko mieskin kakunkoristeita, siinä hän taas on. Tilannetta hankaloitti vielä se seikka, että seurassani oli kaksi ystävätärtäni ja hänen seurassaan kaksi muuta miestä. Mutta siellä me kuitenkin mittelimme toisiamme ja sitten poistuimme tahoillemme. Myönnän, että oma seurueeni saattoi hieman tyttömäisesti hihitelläkin, sillä toki ystävänikin huomasivat, mikä kuuman puuron kiertely -rituaali meillä oli meneillään.
Olenpa näköjään tehnyt tässä samalla jonkinlaisen alustamisen ennätyksen, mutta koska lähdin nyt lähestymään tätä ajatelmaani näin laajoin kaarin, niin jatkan valitsemallani tiellä. Olkaatten kärsivälliset, pääsen ihan kohta asiaan.
Mainitsemani sinkkumies nimittäin mietti blogissaan, miksei hän kirjoittanut ruskeasilmäiselle tyttöselle lappua ja huomaamattomasti poistuessaan ojentanut sitä hänelle. Johon minun oli kertakaikkiaan pakko kommentoida, että ajatus olisi tosiaan ollut hyvä, ellei jopa loistava. Jos yhteydenotto ei olisi vastapuolta kiinnostanut, hän olisi vain voinut unohtaa koko lapun. Mutta entä jos hän olisikin halunnut tutustua paremmin? Lappu kädessään hänellä olisi ollut mahdollisuus palata asiaan.
Joten nyt mekin ystävättären kanssa keskusteltuamme päätimme, että yritämme pitää mukanamme laukusta helposti löytyvää vihkosta ja kynää. Siltä varalta, että viesti olisi joskus tarpeellinen (vaikka me olemme molemmat vähän perinteisiä tyttöjä ja odotamme sitä lappusta mieheltä). En tiedä, uskaltaisinko minä oikeasti kirjoittaa, saatikka ojentaa sitä lappustani, sillä olen kuitenkin aikamoinen hallahousu ja vaikka mies olisi tosiaan tehnyt toistuvia ilmestymisiä hyllyjen väleistä, niin että sattumanvaraisuuden mahdollisuus olisi aikaa sitten poistunut, tuntuisi silti liian itsevarmalta ojentaa hänelle viestiä. Mutta toisaalta, mitäpä siinäkään häviäisi, pelkästään sen, ettei sähköpostia sitten tulisikaan.
Mitä itseeni tulee, olisin todella vaikuttunut siitä, että joku ihan minua varten kirjoittaisi lapun ja ujuttaisi sen käteeni. Jo ele sinänsä kertoisi rohkeudesta ja omaperäisyydestä ja siksi vastaisin viestiin aivan varmasti. Tietenkään ihmisestä ei ulkonäön perusteella viedä tiedä paljoakaan, mutta ainahan sitä jostain pitää aloittaa.
Vai?
maanantai 24. tammikuuta 2011
Palkintogaala: kultaa ja kimallusta
Ensin kaadan sanomalehdenjakajan (kannattaa lukea edellinen postaus, ennen kuin tekee vääriä tulkintoja - mies kaatui nimittäin ulko-oven ulkopuolella eikä sisäpuolella) ja nyt tämä. Minä olen saanut ensimmäisen blogitunnustuspalkinnon!
Kuten tavallista, kävin lukemassa Meijerielämää-blogia ja siellä se oli: luettelo seitsemästä tunnustuksen arvoisesta blogista, joiden joukossa komeili Uneksin arkana. Ja minä tietysti ihan että: "ei voi olla". Riehuin ja hihhuloin täällä sisäisesti, en olisi voinut kuvitellakaan, että tuollainen tunnustus tulisi aivan odottamatta ja juuri tänään. Ihan tavallinen sunnuntai muuttuikin hohdokkaaksi.
Palkinto haastaa kertomaan seitsemän seikkaa saajastaan. Hymyilyttää, sillä taidan aika paljon kertoa itsestäni tässä blogissa, mitähän sellaista voisin tunnustaa, mitä en olisi vielä kertonut?
1. Minä unohdan usein juoda teeni loppuun. Etenkin työpaikalla saatan havaita vieressäni olevan puoliksi juodun teen, joka on jo aivan kylmää. Kotona kuljetan teekuppia mukanani puuhaillessani ja saatan sitten jossain vaiheessa päivää löytää puolitäyden kupin teetä miltei miltä tasolta tahansa.
2. Olen todellinen herkkusuu ja olen suostunut syömään mitä tahansa lapsesta asti (kuten nyt vaikka homejuustoa). Ehkä tästä johtuen painoa on joskus ollut rutkasti, kunnes kyllästyin ja karistin itsestäni ylimääräisen 40 kilon painolastin. Siitä on aikaa jo 10 vuotta, mutta välillä yllätyn edelleen, kun katson peiliin ja kuvajainen onkin paljon hoikempi nainen, kuin millaiseksi itseni koen.
3. Olen auttamaton illan virkku ja aamu-uninen otus. Yrittäjyys on siksi sopivaa, sillä voi työskennellä silloin kun on herellä. Jos nukun, työskentelen tehottomasti (kuten varmasti useimmat).
4. Haluaisin, että elämässäni kaikki asiat olisivat aina selkeitä ja loppuun saakka työstettyjä. Olen havainnut, että ihmissuhteissa se ei ole mahdollista ja eritoten miehille jopa vaikeaa ymmärtää. Kaikenlainen välttely ja vaikeneminen saa minut suuttumaan ja pitämään miestä hiirenä.
5. Tavoitteeni on kasvattaa itselleni hiukkasen suuremmat toimintaraamit. Inhimillisyys on anteeksiannettavaa, kuten myös tietty määrä itsekkyyttä. Tahallisesti ei toki muita ihmisiä saa loukata.
6. Olen omasta mielestäni huono kuski, mutta myös hirvittävä perfektionisti. Hallitsen kyllä auton, mutta ympäristöäni en niin hyvin. Mietin läheltä-piti-tilanteita pitkään ja soimaan itseäni.
7. Kotini ei ole viimeisen päälle siisti, siivoan kyllä, mutta myös sotken. Vaatekaapit ovat kuitenkin aina järjestykssä ja peittojen jalkopää merkitty, jotta ei tarvitsisi nukkua "varpaat suussa". Huvittavaa pedanttisuutta muutoin suurpiirteiseltä ihmiseltä. Myös ruoanlaitossa olen melkoinen hygieenikko, mutta maitoa voi kuitenkin laittaa teehen, vaikka parasta ennen -päiväys olisi ohitettu.
Tarkoitus on nyt sitten jakaa sama palkinto seitsemälle blogille ja ehkä nämä nyt sitten menevät lomittain ja päällekkäin, mutta nimeän kuitenkin seitsemän ihan hatusta ja osa ei ehkä edes huomaa, että olen tämän tunnustuksen heille myöntänyt. Tunnustus ei kuitenkaan tuo mukanaan velvollisuuksia, joten eipä haittaa sekään, jos se jää saajaltaan huomaamatta.
Tässä ovat kuitenkin seitsemän tunnustuksen ansaitsevaa blogia ihan sekalaisessa järjestyksessä:
Rooibos kirjoittaa - Rooibos kirjoittaa taitavasti. Ihailen ja kadehdin hänen kurinalaisuuttaan kirjoittajana. Elän hänen mukanaan jännityksessä ja odotan, koska hänen kirjansa julkaistaan. Lupaan lukea.
Järjellä ja tunteella - Lämminhenkisellä otteella hoivattu sanoja rakastavan ihmisen kirjablogi. Kasvattaa koko ajan luetteloani kirjoista, jotka pitäisi lukea. Huomatkaapa muuten, että Susalla on meneillään arvonta!
Meijerielämää - Lumikko tekee hyvin oivaltavia ja onnistuneita aihevalintoja ja kirjoittaa niistä tavattoman mukaansatempaavasti ja taitavasti - hänellä on kaunis tapa käsitellä kieltä. Erinomainen keskustelublogi.
Satunkaa - Valokuvausta vakavasti herrastavan kädentaidoiltaan huiman lahjakkaan perheenäidin valokuva-/päiväkirjablogi. Huikea tunnelmien välittäjä ja hyvän mielen blogi täynnä arjen estetiikkaa.
Iisin hirnuntaa - Ajattelen aina, että jos isälläni olisi blogi, hän kirjoittaisi kuten tämä mies. Jos minulla on lohduton mieli, luen hänen kirjoituksiaan siitä, miten hän on antanut kissalle muikkuja ja maailma asettuu jälleen uomiinsa.
CocinaVege - Upea kaksikielinen kasvisruokablogi. Kauniit kuvat ja ihania epätavallisia ruokaohjeita.
Veloena - Kirjoittaja on elämänalaa vaihtanut nuori, lahjakas, tanssahteleva, älykäs ja vihreästi ajatteleva ja toimiva nainen. Tämä on siis minun luonnehdintani hänestä, ei hänen. Blogi antaa ajattelemisen aihetta.
Kuten tavallista, kävin lukemassa Meijerielämää-blogia ja siellä se oli: luettelo seitsemästä tunnustuksen arvoisesta blogista, joiden joukossa komeili Uneksin arkana. Ja minä tietysti ihan että: "ei voi olla". Riehuin ja hihhuloin täällä sisäisesti, en olisi voinut kuvitellakaan, että tuollainen tunnustus tulisi aivan odottamatta ja juuri tänään. Ihan tavallinen sunnuntai muuttuikin hohdokkaaksi.
Palkinto haastaa kertomaan seitsemän seikkaa saajastaan. Hymyilyttää, sillä taidan aika paljon kertoa itsestäni tässä blogissa, mitähän sellaista voisin tunnustaa, mitä en olisi vielä kertonut?
1. Minä unohdan usein juoda teeni loppuun. Etenkin työpaikalla saatan havaita vieressäni olevan puoliksi juodun teen, joka on jo aivan kylmää. Kotona kuljetan teekuppia mukanani puuhaillessani ja saatan sitten jossain vaiheessa päivää löytää puolitäyden kupin teetä miltei miltä tasolta tahansa.
2. Olen todellinen herkkusuu ja olen suostunut syömään mitä tahansa lapsesta asti (kuten nyt vaikka homejuustoa). Ehkä tästä johtuen painoa on joskus ollut rutkasti, kunnes kyllästyin ja karistin itsestäni ylimääräisen 40 kilon painolastin. Siitä on aikaa jo 10 vuotta, mutta välillä yllätyn edelleen, kun katson peiliin ja kuvajainen onkin paljon hoikempi nainen, kuin millaiseksi itseni koen.
3. Olen auttamaton illan virkku ja aamu-uninen otus. Yrittäjyys on siksi sopivaa, sillä voi työskennellä silloin kun on herellä. Jos nukun, työskentelen tehottomasti (kuten varmasti useimmat).
4. Haluaisin, että elämässäni kaikki asiat olisivat aina selkeitä ja loppuun saakka työstettyjä. Olen havainnut, että ihmissuhteissa se ei ole mahdollista ja eritoten miehille jopa vaikeaa ymmärtää. Kaikenlainen välttely ja vaikeneminen saa minut suuttumaan ja pitämään miestä hiirenä.
5. Tavoitteeni on kasvattaa itselleni hiukkasen suuremmat toimintaraamit. Inhimillisyys on anteeksiannettavaa, kuten myös tietty määrä itsekkyyttä. Tahallisesti ei toki muita ihmisiä saa loukata.
6. Olen omasta mielestäni huono kuski, mutta myös hirvittävä perfektionisti. Hallitsen kyllä auton, mutta ympäristöäni en niin hyvin. Mietin läheltä-piti-tilanteita pitkään ja soimaan itseäni.
7. Kotini ei ole viimeisen päälle siisti, siivoan kyllä, mutta myös sotken. Vaatekaapit ovat kuitenkin aina järjestykssä ja peittojen jalkopää merkitty, jotta ei tarvitsisi nukkua "varpaat suussa". Huvittavaa pedanttisuutta muutoin suurpiirteiseltä ihmiseltä. Myös ruoanlaitossa olen melkoinen hygieenikko, mutta maitoa voi kuitenkin laittaa teehen, vaikka parasta ennen -päiväys olisi ohitettu.
Tarkoitus on nyt sitten jakaa sama palkinto seitsemälle blogille ja ehkä nämä nyt sitten menevät lomittain ja päällekkäin, mutta nimeän kuitenkin seitsemän ihan hatusta ja osa ei ehkä edes huomaa, että olen tämän tunnustuksen heille myöntänyt. Tunnustus ei kuitenkaan tuo mukanaan velvollisuuksia, joten eipä haittaa sekään, jos se jää saajaltaan huomaamatta.
Tässä ovat kuitenkin seitsemän tunnustuksen ansaitsevaa blogia ihan sekalaisessa järjestyksessä:
Rooibos kirjoittaa - Rooibos kirjoittaa taitavasti. Ihailen ja kadehdin hänen kurinalaisuuttaan kirjoittajana. Elän hänen mukanaan jännityksessä ja odotan, koska hänen kirjansa julkaistaan. Lupaan lukea.
Järjellä ja tunteella - Lämminhenkisellä otteella hoivattu sanoja rakastavan ihmisen kirjablogi. Kasvattaa koko ajan luetteloani kirjoista, jotka pitäisi lukea. Huomatkaapa muuten, että Susalla on meneillään arvonta!
Meijerielämää - Lumikko tekee hyvin oivaltavia ja onnistuneita aihevalintoja ja kirjoittaa niistä tavattoman mukaansatempaavasti ja taitavasti - hänellä on kaunis tapa käsitellä kieltä. Erinomainen keskustelublogi.
Satunkaa - Valokuvausta vakavasti herrastavan kädentaidoiltaan huiman lahjakkaan perheenäidin valokuva-/päiväkirjablogi. Huikea tunnelmien välittäjä ja hyvän mielen blogi täynnä arjen estetiikkaa.
Iisin hirnuntaa - Ajattelen aina, että jos isälläni olisi blogi, hän kirjoittaisi kuten tämä mies. Jos minulla on lohduton mieli, luen hänen kirjoituksiaan siitä, miten hän on antanut kissalle muikkuja ja maailma asettuu jälleen uomiinsa.
CocinaVege - Upea kaksikielinen kasvisruokablogi. Kauniit kuvat ja ihania epätavallisia ruokaohjeita.
Veloena - Kirjoittaja on elämänalaa vaihtanut nuori, lahjakas, tanssahteleva, älykäs ja vihreästi ajatteleva ja toimiva nainen. Tämä on siis minun luonnehdintani hänestä, ei hänen. Blogi antaa ajattelemisen aihetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)