Eilinen jotenkin livahti käsistäni, mutta raportoin sen tapahtumista nyt, sillä ehkä se ei tavallisuudestaan huolimatta kuitenkaan lopulta ollut aivan tavallinen päivä. Olin nimittäin juuri valmistautumassa rauhalliseen aamiaiseen lehteni kera, kun huomasin, että naapurissa käväistessäni laturiin kiinnitettyyn puhelimeeni oli tullut puhelu. Soittaja oli ex-puolisoni, hän, jonka heavy-hiukset nuorena lainehtivat puoleen selkään kypsän viljan värisinä. Hän oli jo ennen joulua maininnut ostaneensa minulle joululahjan, ihan pienen vain, mutta lahjan kuitenkin. Hän ei itse viettänyt jouluaan Suomessa, vaan nykyisen vaimonsa kotimaassa Etelä-Amerikassa, mutta nyt he olisivat autossa lähellä kotiani ja voisivat tulla tuomaan lahjan.
He olivat ovellani muutaman minuutin kuluttua. Paketti oli suuri ja pehmoinen ja minä vähän pöllämystynyt. Kutsuin heidät peremmälle, tarjosin teetä ja kahvia ja After Eight -suklaata. Pöydän ääressä istuessamme puhelimme englanniksi niitä näitä: työstä ja arjestamme. Ja minä ryhdyin aukaisemaan pakettia. Se sisälsi kuusi kerää petroolinväristä paksua käsityölankaa ja pyöröpuikot. Olin ihastuksissani, tietenkin. Lahja oli todella osuva ja hänen vaimonsakin sanoi "I love that color" - langan väri on tosiaan kaunis. Minun ajatuksissani vilisivät jo erilaiset käyttökohteet: pipo ja huivi?
He lähtivät jatkamaan matkaansa ja minä kiittelin heitä lämpimästi ja huutelin perään "See you". Katselin lankoja ja mietin, että ihan tavallinen kuvio ei kai ole, että pitkäaikainen kumppani vaimoineen tuo lahjoja. Niin, sainhan minä joululahjan myös häntä edeltäneeltä pitkäaikaiselta kumppaniltani ja hänen vaimoltaan, joka vastikään kävi luonani ja jonka jo kutsuin "Kello viiden tee" - hienojen naisten iltaan (jonka ajankohta on vielä auki). Tosin tämä mies ei itse ollut lahjaa valinnut, vaan kyseinen vaimo. Ja kun minä ihmettelin, että kuinkas sinä nyt minulle lahjoja tuot, totesi hän ykskantaan: "Akka pakotti". Hymyilyttää vieläkin.
Siitä tuli mieleeni, että satuin eilen huomaamaan, että joku oli eksynyt blogiini hakusanoilla "Jarkko Martikaisen vaimo". Se aiheutti minussa jonkinlaista huvittuneisuutta, sillä tuntui kovin oudolta etsiä henkilöä sillä määreellä, että hän on Jarkko Martikaisen vaimo. Ellei sitten satu tuntemaan kyseistä vaimoa, mutta silloin haku olisi tietysti tarpeeton. Tai ehkä kyseessä oli nainen, joka oli vaikuttunut Jarkon karismasta, ja halusi varmistaa, onko mies varattu. Jostain syystä minäkin kyllä rekisteröin kultasormuksen hänen nimettömässään, kun olin hänen keikallaan. Niin että vaikka blogini ei aikaisemmin tällaista tietoa sisältänytkään, niin palvelen nyt tätä hakijaa kertomalla tämän kultasormuksen välittämän viestin. Sormuksen keltakultaisuudesta voi lisäksi päätellä, että hän on ollut sitoutunut jo vuosia, sillä jos huomioidaan artistin tyyli kokonaisuudessaan ja jos liitto olisi tuoreempi, olisi pari varmasti valinnut hopeanvärisen, mahdollisesti profiililtaan matalan, mattapintaisen sormuksen, olette varmaan tekin huomanneet, ettei kultaisia tällä hetkellä juuri käytetä (minähän olen varsinainen Mentalist, kysykää mitä vain...).
Olisi melko kurja tilanne, jos oma miesystävä olisi jollain tapaa lahjakas tai kuuluisa. Mies olisi kuitenkin vain mies, sellainen, jossa jokin tapa kymmenen vuoden jälkeen jo ehkä hivenen nyppisi. Vaikka se, että hän aina unohtaisi laittaa juuston takaisin jääkaappiin, tai ettei hän koskaan veisi roskapussia pyytämättä. Tai laittaisi kalsareitaan tai sukkiaan pyykkikoriin. Tai että hän hypistelisi varpaitaan suihkun jälkeen. No, ehkä tästä jo ymmärsitte, mitä yritin kuvailla, ihan tavallista miestä.
Mutta sitten olisikin tämä toinen puoli. Se, joka olisi muusikko, TV-juontaja, kirjailija, runoilija... Ja hänestä olisivat sitten kiinnostuneet sankat joukot eri ikäisiä naisia, joita hän väistämättä työn luonteen vuoksi sattumalta tapaisi. Ja joiden kanssa olisi vaihdettava muutama ystävällismielinen sana. Nämä miehet näkevät paljon silmien välähtelyä ja jopa suoranaisia lähestymisyrityksiä tavan takaa. Heidän täytyy olla tavattoman vahvoja pystyäkseen kerta kerran jälkeen rikkomaan sen illuusion, että se, mitä tällä kauniilla naisella, joka hymyilee minulle juuri nyt, on tarjottavana, ei ole sen arvokkaampaa kuin se, mitä kotona on: meikitön vaimo hiukset sykeröllä pään päällä ojentamassa roskapussia oven raosta - vie tuo samalla kun lähdet keikalle. Sama toki pätee niinkin päin, jos tunnettu henkilö parisuhteessa on nainen (sanokaamme vaikkapa Anna Puu tai Irina).
Näin pitkän ajatusketjun saa aikaan yhdestä viattomasta hausta, joka on toki saattanut olla pelkkä päähänpisto, leppoisa ja harmiton uteliaisuus. Olenhan minä itsekin toki tehnyt hakuja mitä järjettömimmistä asioista. Esimerkkinä se, että baareissa minua yleensä lähestyvät minua huomattavasti nuoremmat miehet ja yritin saada itseni kartalle siitä, miltä ikäiseni miehet näyttävät (tosin eihän se millään muotoa estä nuorempia miehiä minua lähestymästä).
Oli miten oli, tein haun Mentalist-näyttelijän iän löytämiseksi (onnistui hyvin, hän on 41-vuotias eli tosiaankin minua vanhempi). Etsin myös True Blood pääosavampyyrin Bill Comptonin iän (hänkin oli syntynyt vuonna 1969). No, eiväthän he nyt ulkonäkömääräisesti ehkä edusta tavallista suomalaista miestä, mutta siitä ei ollutkaan kysymys. Kunhan huvitin itseäni sillä, että tiedän, miltä kutakuinkin nelikymppiset miehet näyttävät - ja hyvältähän he näyttävät, heillä on hurmaavia naururyppyjä silmäkulmissaan, se on hyvin viehättävää. Mutta hauistani olisi voinut päätellä myös, että olen fanaattinen Stephen Moyer tai Simon Baker -fani, mutta todellisuudessa jouduin äsken tekemään uuden haun, jotta sain heidän oikeat nimensä palautettua mieleeni.
Tulipa tehtyä jotenkin aivan järjetön blogikirjoitus, joten julkaisen sen ilman muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti