Supermamma kokkaa...

Haluan tässä alkuun kuitenkin sanoa, että minä en ole ihan avuton keittiössä, vaikka kaikki tästä eteenpäin luettuna todistaakin juuri päinvastaista. Vauva on nimittäin 10 kk ja ajattelin, että testaan sitä sellaista kotiruokaa, mitä sitten voi vauvalle parin kuukauden kuluttua alkaa tarjoilla, kun hän pääsee kunnioitettavaan vuoden ikään. NOH.

Minähän siis bongasin hienon linssi-makaronilaatikon ohjeen Project Mama -blogista. Minulla ei ollut keitettyjä linssejä, joten käytin kuivia. Korvasin 2 purkkia keitettyjä linssejä siis 2 dl kuivia. Unohdin huuhtoa ne. Jes. Lykkäsin ne siis suoraan 400 grammaan tomaattimurskaa ja lisäsin desin vettä ja mausteita (kasvisliemikuution ja valkopippuria sekä hunajaa) ja löin liedelle niine hyvineen. Sitten kuumeista googlausta, mitä siitä seuraa, jos unohtaa huuhtoa linssit (mahdollista hiekanjyvien rutinaa hampaissa, no näillä mennään).

Sitten kun mössö oli valmis, huomasin, että unohdin sipulit ja valkosipulit. No, hilpeänä niitä sitten pilkkomaan ja koska oli joo kiire, niin lykkäsin ne vesitilkan kera 3 minuutiksi mikroon. Melkein kuin pannulla paistaisi. Sotkin ne sitten mössön joukkoon.

Makaronit tässä vaiheessa keitetty (tai fusillit, koska minä aina säädän). No, eivät mahtuneet oikein vuokaan. Tai mahtuivat, mutta munamaito huonommin (maustoin sen suolalla, oreganolla ja mustapippurilla). Piti laittaa lautanen vuoan alle, ettei uunin pohjalle putoile liiaksi tavaraa.

NOH.

Kun avasin uunin, lähestyy kymmenkuinen järjetöntä vauhtia. Kuuma uuni, kädet täynnä. Taklaan vauvan lonkalla ketoon mahdollisimman lempeästi, mutta kyllin päättäväisesti, jottei varmasti pääse uunille. Vauvan ego kärsii ja hän pärähtää itkuun, mutta ei polta itseään. Pidän itseäni hyvinkin onnistuneena ja hätätilanteessa nokkelasti toimineena äitinä.

No, se ruoka on nyt uunissa. Juustoa siihen ei siis päälle enää mahtunut, koska annos oli iso. Riittää siis ihan perheen ruoaksi, vaikka neljälle ja jää varmaan ylikin (varsinkin, jos erehtyy lapsille sanomaan, että ne on linssejä).

Raportoin sitten myöhemmin, että oliko hyvää. Mutta johan olen supermamma. Vauvakin tuijotti ihastuneena uuninluukusta siellä olevaa ihmettä - kotiruokaa.

Niin joo ja lisättäköön, että testaan tätä ruokaa nyt sitten siis ihan itsekseni, enkä siis syötä tätä pikkukivisössöä vauvalle. Hyvä, että tuli harjoiteltua.

EDIT: Ja lisäys tässä: tuli ihan superhyvää, suosittelen! Koostumus on pehmeä, joten sopii pienelle syöjälle oikein mainiosti. Tämä päätyy meidän ensiruokalistalle aivan varmasti. 

Jääskeläinen tulee, oletko valmis?

Huomasitteko, että laitoin Jääskeläisen uutukaisen mainospalan tuohon banneriin? Jouduin näkemään oikein vaivaa, kun olin jo unohtanut kaikki bloggerin hienoudet, kuten sen, miten gadgettejä lisätään. No, siellä se nyt on, mainos. Ehdin jo surra sitä, että onkohan kirjan mainostaminen nyt liian aikaista, kun kirja ilmestyy vasta lokakuussa. Kunnes tänään tajusin, että nyt on syyskuu. Sitä seuraa lokakuu. Että syksyähän tässä eletään. Tiedä sitten, mitä aikaa minä olen elänyt. Rinnakkaistodellisuutta kaiketi.

Hyvä uutinen nyt siis on kuitenkin se, että kirjaa ei tarvitsekaan odottaa niin kauan. Jännittää vain, alkavatko syksyn sateet toden teolla ennen romaanin ilmestymistä. Vaikka enhän minä tiedä, ajoittuuko romaani syksyyn, sateista vain tulee mielleyhtymä syksystä. Voihan sitä sataa muinakin vuodenaikoina.

Oli miten oli, hankin lokakuussa tämän kirjan itselleni ja vaikka en kirjabloggaaja olekaan, aion tästä blogata (onhan niitä muitakin kirjoja toki, jotka olen blogissani maininnut). Meillä, jotka ovat tutustuneet Jääskeläisen koko tuotantoon, ovat odotukset korkealla - katsokaa vaikka täältä. Toisaalta, jo se, että aion lukea kirjan, on jo sinänsä merkityksellistä. Ehkä tinkaan Mieheltä, että saan oikein Omaa Aikaa kirjan lukuun ja vetäydyn jonnekin rauhaisaan soppeen sitä lukemaan (jos uskallan).

Lokakuussa tapahtuu muutakin: tyttäreni täyttää vuoden. Kommunikaatio hänen kanssaan on paljon palkitsevampaa nyt kuin koskaan aikaisemmin: hänessä näkyy vitsikkyyden pilkettä. Tänään hän näki vaivaa saadakseen kasvoilleen hassun ilmeen, jotta saisi minut nauramaan. Minun nauruni taas sai hänet nauramaan. Niin me tytöt sitten nauroimme. Mieletöntä, minä olen äiti.

Kovaa peliä villissä pohjolassa

Mitäs tässä.

Olette varmaan havainneet itsekin, mitä kaikkea valtiovalta aikoo tehdä rahaa säästääkseen. Jännittävä on nähdä, miten siinä kaikessa käy. Nousevatko äidit jossain vaiheessa barrikadeille? Entäs isät, kiinnostaako asia heitä? Suomessa protestoiminen taitaa jäädä aina suunnilleen tälle tasolle, kuin omanikin nyt, pienen ihmisen hiljaiseksi nurinaksi. Sitä alkaa vain automaattisesti kehitellä päässään B-suunnitelmaa, joka omalla kohdallani, Kataisen mieliksi, on töihin meno paljon aiempaa suunniteltua aikaisemmin. No, jää nähtäväksi, kuinka asioiden lopulta käy.

Tänään sen sijaan tapahtui jotain mukavaakin. Kävin eräänlaisessa työtapaamisessa, vaikka en oikeasti töissä olekaan. Siellä minun kanssani keskusteli kaksi aikuista ammatti-ihmistä, jotka kuuntelivat, mitä minulla oli sanottavaa ja ottivat minut vakavasti ja antoivat pitkiä ja laveita järkeviä lausuntoja. Pois lähtiessäni minun oli pahoiteltava runsassanaisuuttani, sanoin, että nautin niin kovasti järkevien aikuisten ihmisten seurasta. Miespuolinen palaverihenkilö vastasi, että hän ymmärtää minua täysin: joskus aikanaan hän oli hoitanut lastaan vuoden kun lapsi oli ihan pieni - aikana, jolloin se ei ollut vielä muodikasta.

Niin minä sitten lennähtelin palaverista kotiin ja tunsin, että minustakin on vielä jotain iloa tälle yhteiskunnalle (no, eihän sitä tiedä, onko, mutta ainakin sellainen illuusio hetkeksi tuli).

No nythän tässä kaikenkaikkiaan on sellainen ongelma, että en oikeastaan tiedä, mihin työhön tästä sitten palaisin ja mitä alkaisin isona tehdä. Hyvänen aika, tässähän pidennetään työuria ja minullakin on siten ties kuinka monta vuotta vielä edessä - tekemässä mitä?

Entäs te, jotka minua luette, jos olisitte minun ura-valmentajiani, mihin te minua tämän perusteella suuntisitte (psykologin vastaanoton jälkeen)?

Taivaalta ei vielä sada syksyä

Pekka Pouta ennustaa säätä. Onko ennustaminen oikea termi? Pitäisikö puhua sään ennakoinnista? Mutta ennakointi taitaa sisältää jonkin varmuuden elementin, mitä säätä ennustaessa ei ainakaan aina ole. Tällä kertaa Pekka vaikuttaa kuitenkin varmalta puheissaan. Tiedän hänestä sen verran, että hän on (ainakin ollut) raskaan rockin ystävä (ei kai sellainen mieltymys yhtäkkiä ihmisestä voi hävitä?) ja että hän näyttää harmaantuvan siten, että hänen ohimonsa ovat muuttuneet valkoisiksi. Hän siis muuttuu vaaleanharmaaksi.

Koirien vanhetessa niiltä harmaantuu kuono. Se näyttää hyvin sympaattiselta. Toisinaan sellaiset koirat myös käyttäytyvät hivenen arvokkaammin, kuin nuoremmat lajitoverinsa: eivät pompi ja hosota niin innokkaasti. Heihinkin, kuten ihmisiin parhaimmillaan, syntyy iän tuomaa arvokkuutta.

Tänään minä otan kupillisen kaakaota. Se tuntuu syyskaakaolta, vaikka tänään oli vielä lämmintä melkein kuin kesällä. Lämmön alla tuntui silti syksyn tuulen puraisu. Vai olenko se vain minä, joka pelkää syksyä ja samalla kuitenkin toivottaa sen tervetulleeksi.

Vielä lehdet eivät ole muuttuneet värikkäiksi. Maassa lojuu vain jokusia aikaisia luovuttajia. Sienikausi ei ole vielä päässyt vauhtiin. Menee vielä kauan, ennen kuin suppilovahverot ovat poimimiskunnossa. Minä en ole niitä koskaan oppinut löytämään. Ovat kuulemma vaikeita löydettäviä pudonneiden lehtien joukossa, mutta kun kerran löytää, niin silloin sitten todennäköisesti löytää useamminkin.

Sisällä velloo iloa ja alla myllertää tummansinisävyistä surumielisyyttä. Aivan kuin eläisi pitkää sunnuntaita.

Mutta sitä kaakaota.
Nyt.

Hämmästyttää, kummastuttaa

Isäni täytti eilen vuosia, samana päivänä kuin Sauli Niinistö. Samankaltaisuutta heissä ei kyllä kovin paljon ole. Tai mistäpä minä oikeasti mitään Niinistön persoonasta tiedän. Hän on aika vakavan oloinen ihminen, isän suu taas pyrkii hymyyn tuon tuosta. Isä on käytännön ihminen ja keksii ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Isä pitää laulamisesta ja tanssimisesta, mutta penkkiurheilusta kuitenkin yli kaiken. Hänen aivoissaan on urheilusuoritusten tietopankki - keräileepä hän tietoa itselleen myös tulevaisuuden lupauksista.

Tuleekohan minun lapsestani isän tyttö? Eilen, kun sukulaiseni näkivät kymmenkuisen tyttäreni ensi kertaa, sanoi toinen tädeistäni: "Isän silmät ihan selvästi". Saapui toinen täti, joka sanoi: "Tytöllä on äitinsä silmät". Pidin enemmän jälkimmäisestä kommentista. Kummallista sekin, miksi sitä tieten tahtoen haluaa lapsensa muistuttavan itseään, vaikka omasta ulkonäöstä ei ole itselleni sanottavampaa etua ollut... No, myönnetään, ettei tosin haittaakaan, en minä ihan kauhea ole, sellainen tavallinen suomalainen nainen. Ja suomalaiset naiset ovat kuitenkin keskimäärin aika hyviä, eikö? (Kuka kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?).

Minä katsoin TV:stä aivan uskomattoman ohjelman mekaanisesta tietokoneesta, joka löytyi merenpohjasta Kreikan saaristosta jo kauan sitten. Vasta 2000-luvulla tiedemiesten ryhmän onnistui selvittää sen salaisuus. Se oli malli taivaankappaleiden liikkeistä, joka oli toteutettu hammasrattaiden avulla. Jopa kuun elliptinen ja hivenen vino rata oli onnistuttu mallintamaan täydellisesti erään hammasrattaan lävistävän tapin avulla.

Jotenkin tuo minulle uusi tieto moisen laitteen olemassaolosta niin valtavan kaukana menneisyydessä (laiva, josta laite löytyi, upposi n. 50 - 60 vuotta ennen ajanlaskumme alkua) sai minut hurjan kiihtymyksen valtaan. Olisin toivonut, että kotona olisi ollut joku aikuinen ihminen, jolle olisin voinut purkaa tunnetilaani. Miten kukaan on voinut rakentaaa moisen laitteen aikana, jolloin ei ollut sitä tietoa olemassa, mitä meillä nykyisin on taivaankappaleiden liikkeistä - auringonpimennykset ennustettiin täsmällisesti ja vieläpä siten, että varjon väri oli määritelty, joko musta tai tulenpunainen. Aivan käsittämätöntä. Täysin.

Tässä vielä linkki, jos joku sattuisi innostumaan katsomaan kyseisen ohjelman tämän pauhauksen jälkeen. Kannattaa kyllä katsoa, mieli jää myllertämään kuin hyvän kirjan jälkeen (Sielut kulkevat sateessa -kirjaa odotellessa...).

Nyt äkkiä jotain tunnelmapaloja

Elämässä tapahtuu koko ajan vaikka mitä. Tai ehkä pitäisi muotoilla asia toisin: kun vuorokaudet kiertyvät loppuun toinen toisensa jälkeen, tapahtuu niiden aikana koko ajan maailmalla, Suomessa, ihmisten elämässä jotakin.

On urheiltu. Sitten on pohdittu sitä, oliko Arhinmäen sopivaa heilutella sateenkaarilippua Venäjän kutsumana vieraana aitiossa vai ei. On toitoteltu sitä, miten syvällä lamassa Suomi on ja miten vienti ei vedä. Jutta Urpilaista on esitelty eri kuvakulmista. En ole kylläkään kuullut, mitä sanottavaa hänellä olisi ollut. Paitsi: "Aika entinen ei koskaan enää palaa", joka oli säikäyttänyt äitini pelkäämään, miten Suomelle ja lapsiperheille nyt käy.

Minä en ole koskaan ollut rapujuhlissa. Minusta ei taitaisi myöskään olla rapujen keittäjäksi, koska ne tulisi laittaa veteen elävinä. Tämä on ajatuksen virtaa, ja kirjoitan kaiken mikä mieleen tulee. Älkää siis miettikö syvempää sisältöä rapujutuilleni, sillä sitä ei ole.

Päivässäni oli yllätyksellinen kohokohta: äitini tarjoitui hoitamaan vauvaa parin tunnin ajan, jotta sain omaa aikaa muiden aikuisten seurassa. Se tuntui hohdokkaalta. Korjaan: älyttömän hohdokkaalta. Siellä minä olin, muiden aikuisten seurassa. Myönnän: näytin kuvia vauvastani ja kommentoin kysymyksiä äitiydestä. En ole kaunistelija - ilmaisen aina sen, että vanhemmuus on myös rankkaa. Eritoten minulle, jota elämä yleisesti pelottaa. Jotkut ovat rohkeampia, eivätkä keskity kehittelemään katastrofiteorioita. Heitä vähän kadehdin. No, aika paljon voin kadehtia (Repomiesismi).

Pesukone linkoaa jo. Vielä on pyykit ripustettavana. Iltaisin on aina kova siivousspurtti, jotta voi aloittaa seuraavan aamun puhtaalta pöydältä, tässä kohdin kirjaimellisesti. Tästä huolimatta haluan korostaa, etten onnistu tästä huolimatta ylläpitämään mitenkään kehuttavaa järjestystä, joten kenenkään ei kannata kadehtia tätä muka-muka -järjestelmällisyyttä.

Kuulin vasta ilmeisen jälkijunassa, että Me Naiset -lehden toimitus oli riisuuntunut ja kertonut vartalotraumojaan Facebookin äitiysvartaloiden esittelyn inspiroimina ilmeisesti. Sitten olivat riisuuntuneet autolehtien miehet. Olivat yllättävän hoikassa kunnossa autolehtien miehiksi, minun mielestäni kaikki kuvatut vartalot olivat passeleita miesvartaloita. Olivat kyllä esitellyt naisvartalotkin passeleita naisvartaloita, ei siinä mitään. Heidän kohdallaan vain koin jotenkin henkilökohtaisesti kaikki ne arat paikat, joiden ei soisi päivänvaloa (saatikka salamavaloa!) näkevän, joten katselin miesten vartaloita huomattavasti rennommin mielin. Ja tietysti vähän  uteliaanakin, olivathan ne nyt miesten vartaloita, enkä minäkään vielä ihan ole -- mitähän minä en ole? (Pystyynkuollut, nyt muistin sen sanan). Näin tässä päivänä eräänä hämärässä huoneessa vahingossa seinää vasten nojaavasta peilistä osakuvan alastomasta vartalostani. Ehkä syynä oli armollinen hämärä tai jokin muu tuntematon tekijä, mutta hetken epäilin näkeväni kuvastimesta jonkun toisen vartalon. Sellaisen, joka on ihan soma, pikkuisen pyöreästi naisellinen nainen. Se oli mukava hetki. Vaalin sitä.

Kirjoittaa pään sisällä

Lainalapset ovat olleet läsnä pidemmän rupeaman. Elämään ei mahdu mitään muuta kuin perusasioista huolehtimista: puhtaanapito (sisältäen lapset, kodin ja vaatteet), riittävä yöuni (saavutetaan lasten osalta) ja ruokailusta huolehtiminen (kun edellisestä ruoasta on selvitty ja sotkut siivottu, aletaan jo suunnitella seuraavaa). Olenko jo sanonut, miten paljon nostan hattua monilapsisten perheiden vanhemmille - eritoten äideille, jotka usein kuitenkin useimmiten tätä rumbaa pyörittävät. Nostan niin korkealle ja niin monta kertaa, että olkapäähän tulee kuluma (se on kyllä tullut oikeastikin, ilmeisesti vauvan nostelusta - tai sitten minä olen vain niin vanha).

Tässä siis perustelut kirjoitustauolle. Kun kaikkea sattuu ja tapahtuu, muotoilen lauseita päässäni, mutta ne jäävät sinne ohimeneväksi tuokioksi ja haihtuvat sitten pois, eivätkä enää koskaan palaa. Sitähän se elämä kai on: kadonneita lauseita. Puhutut sanat ovat peruuttamattomia ja toisinaan tulee sanotuksi aivan liikaa. Toisaalta, suurempi ongelma lienee se, ettei tunteita ja toiveita sanallisteta. Toisinaan siihen ei ole aikaa, toisinaan voimat ehtyvät, joskus rohkeus. Syitä on monia.

Eilen Mies vei lainalapset mökille ja jäimme kotiin tyttären kanssa. Siivosin pienen nurkan kotia puhtaaksi, laitoin pikkuisen vuoteeseen, sytytin kynttilät ja nautin pienen lasin kermalikööriä. Elämä tuntui valtaisan hohdokkaalta, kepeältä ja helpolta. Mikä ihana hetki.

Ensi viikolla kesäsää saattaa palata takaisin. Ei hassumpaa sekään.