Tavallisen ihanaa

Tänään se sitten alkoi: kesäloma. Huomenna voi mennä, jos ehtii, torille ostamaan mansikoita. Jos ehtiminen tarkoittaa sitä, että olen varannut huomiseksi kampaajankin. Sain peruutusajan, sillä kävi sillä tapaa kummallisesti, että kampaajani, joka oli jo kerran vaihtanut alaa tekniseltä alalta kampaajaksi, oli päättänyt muuttaa elämänsä suunnan vielä kerran ja ilmoittikin pistävänsä kammat ja sakset pussiin. Sain suosituksen uuteen paikkaan, ja huomenna menen siis sinne. Jännittävää, en tiedä teistä muista, mutta suhde kampaajaan on jotenkin läheinen, tietynlainen yhteinen kemia on oltava. Huomenna siis selviää, millainen on hytinä käyntini jälkeen.

Jos ehdin, käyn siis torilla ostamassa mansikoita. Sitten teen niistä jonkin herkun Miehelle ja itselleni. En suunnittele enempää, jos mansikkamyyjät ehtivätkin karata ulottumattomiin aarteineen. Paljon on kuitenkin suunnitelmia - tänään oli ihana päivä. Mies ulkoilutti minua (vai minäkö häntä) paikalliselle uimapaikalle. Siellä tosin tyydyimme toteamaan ainoastaan, että jotkut rohkeat siellä tosiaan pulikoivat, itse emme kuitenaan vielä kastautuneet. Matkalla poikkesimme kauppaan noutamaan jäätelöä, paikan päällä nautimme terassilla virkistäviä juomia (siideriä ja jääteetä) ja sitten vielä kotimatkalla poikkesimme matkan varrella olevaan ravintolaan, jossa söimme salaatit. Oli kuumaa ja kesäisää ja me itse hyväntuulisia. Kaikenlisäksi Mies teki tänään eräänlaisen henkilökohtaisen tason urotyön, josta olin paitsi ylpeä, myös helpottunut.

Nyt Mies puuhailee omien projektiensa parissa ja minä olen hoitanut vielä jäljelle jääneitä pankki- ja työasioita. Nyt vierellä on aikakauslehti, josta on luettu vasta yksi juttu (sekin hyväntuulinen). Aion seuraavaksi nostaa jalat pöydälle ja tarttua lehteen ja nauttia. On jännää, miten niin tavallinen elämä on niin täyttä ja ihanaa.

Ai niin, olin lähes pyörtyä siellä sokerirasitustestissä tänään, vaikka luulin sen olevan helppoa kauraa. No, en pyörtynyt ja nyt on sekin testi tehty. Toivottavasti pyörrytys ei ennakoi heikkoja tuloksia. En jaksa surra sitä etukäteen.

Sokerilientä ja unelmia

Menen huomenna sokerirasituskokeeseen. Sitä ennen olisi pitänyt elää kurinalaisesti kolme päivää, syödä kuitupitoisia hiilihydraatteja ja muuta sellaista. Minä olen syönyt tummaa suklaata ja lainalasten muroja - kahta eri sorttia sotkettuna sekaisin. No en nyt pelkästään, mutta ehkä ne eivät ole sen kaltaisia kuitupitoisia hiilihydraatteja, mitä tarkoitettiin. Mitähän se minusta kertoo, etten jaksa pingottaa edes kolmea päivää ja sinnitellä ilman tummaa suklaatani? Kyse ei toki ole siitä, etten pystyisi, mutta onhan niinkin, että kokeen tulos olisi valheellinen, jos yhtäkkiä eläisin täysin toisin, kuin aikaisemmin.

Seuraan TV:stä Teeman ohjelmaa 70-luvun sekahaku. Olin itse lapsi 70-luvulla. Meillä ei ollut levysoitinta, mutta radio oli aina auki. Ohjelmassa soitettava tanssilava- ja discomusiikki on kaikki tuttua, osaan saatan muistaa jopa sanat. Lapset saattavat innostua kaikenlaisesta, dinosauruksista, sienistä, auto- tai liikennemerkeistä, mutta minä innoistuin laulamisesta. Isäni on kertonut, että oli aikoja, jolloin en vastannut kysymyksiinkään enää puhuen, vaan laulaen. Ei minusta sitten kuitenkaan esiintyvää taiteilijaa tullut, minkäänsorttista. Eilen ennen nukahtamistani mietin, mahdanko laulaa lapselleni. Olen laulanut hänelle vielä suhteellisen vähän, ja vain kahta biisiä: Sinistä unta ja Siekkareiden Laulua.

Kesäloma on aivan kohta. Mies lähetti viestin, hän on kutakuinkin tunnin ajomatkan päässä. Minkähänlainen lomastamme muodostuu? Tämä on ensimmäinen kesälomamme yhdessä - toivottavasti en ole pakannut sitä liian täyteen odotuksia. Ainakaan odotukseni eivät sisällä mitään kovin konkreettista, mitään haavekuvia meistä kahden kesken auringonlaskussa minulla ei ole. Ovathan lainalapset toki seurassamme suurimman osan ajasta ja asettavat omat puitteensa yhdessäoloon. Onhan heidänkin saatava kesäilonsa, vaikka ne joskus saattavat olla hieman ristiriitaisia aikuisten kesähaaveiden kanssa.

Koskahan tilaamani kirjat tulevat?
Mitenköhän viihdymme vuokrakesämökillä, joka sijaitsee toisella puolen Suomea?
Suosiiko sää?
Saankohan paljon mansikoita pakastimeen ja jos saan, mahtuvatko ne sinne?
Pääseeköhän tuttavapariskunta lapsineen kylään ensi viikolla?
Viihtyvätköhän lapset keskenään?
Koskahan uskallan heittää talviturkkini (olen hankkinut hienon second-hand -äitiysuimapuvun, josta ei ole tulossa kuvia hah hah)?

Ihanaa: kesäkesäkesäkesä!

Oivalluksia sisäisestä tilasta

Jos kirjoittaa blogiinsa kerran kuukaudessa, tuskin kukaan tekstejä lukee. Toisaalta, en minä suurta lukijakuntaa tavoittele. Jos tavoittelisin, olisin ahkerampi bloggaaja. Nyt olen hiljaa, vaikka suunnilleen joka päivä muotoilen sanoja sille, miten sanallistaisin kuluneen päivän tai muita tunnelmia.

Terveydenhoitaja sanoi minulle neuvolassa, että raskaanaolijat tuppaavat käpertymään itseensä ja uppoavat ikäänkuin omaan sisäiseen tilaansa. Niin minulle on ainakin käynyt, myönnän sen. Ei juuri ole hetkeä, jolloin en olisi tietoinen elämästä sisälläni. Elämästä, joka jo usein muistuttaa itsestään myyryämällä kyljeltä toiselle tai alhaalta ylös, tai potkunyrkkeilemällä kantoalukselleen mitä mielenkiintoisempia tuntemuksia. Minä kannustan häntä silittämällä vatsaa ja sanomalla: "Hyvä, hyvä". Mietin, kopsahtaako tämä kannustaminen omaan nilkkaani (tai muihin lähempänä sijaitseviin elimiin), kun elämä sisälläni päivä päivältä kasvaa ja voimistuu. Eilen aamulla itkin onnesta, kun radiossa Samuli Edelmann lauloi:

Äiti ottaa rinnoilleen
lapsen vastasyntyneen
silmissään on vielä tähtipölyä

Niin että ei tällaisesta elämästä voi joka päivä kirjoittaa.

Toisaalta, minulle on avautunut mielenkiintoisia näkökulmia omaan elämääni taaksepäin. Tänä viikonloppuna minulla on ollut aikaa ajatella, sillä olen yksin kotona. Tai kissojen kanssa, mutta niitä varten olen nostanut sälekaihtimet ja avannut ikkunan ja molemmat ovat nyt parkkeeranneet sohvan selkämykselle, josta voi paitsi hengitellä sisään virtaavaa kesäilmaa, myös vilkuilla halutessaan kadun tapahtumia. Nukkuminen on kuitenkin kissan parasta ajankulua ja siinä puuhassa molemmat kissat tällä hetkellä ovat - ohikulkeva auto tosin sai molempien silmät aukeamaan.

Mitä minä sitten aamulla ajattelin? Mietin, että miksi jäin kiinni parisuhteeseen, jossa vastapuoli ei koskaan minua oikeastaan tunnetasolla kohdannut. Sulloin meidät yhteiselämään aina jotenkin kiristämällä tai houkuttelemalla, vemputin kuukausi toisensa jälkeen käärmettä pulloon. Mies harasi aina vastaan. Hän kohteli minua huonosti (ilman omaa syytään, tavallaan, hän ei vain kertakaikkiaan pitänyt minusta tarpeeksi halutakseen tehdä kompromissejä tai uhrauksia), vältteli seuraani ja eli ikäänkuin yksin siinä rinnallani. Miksi sitten jämähdin tilanteeseen?

Siksi, että en ymmärtänyt, miksi minä en ollut riittävä. Mikä minussa oli vikana? Voisinko olla jotenkin parempi saavuttaakseni hänen varauksettoman kiintymyksensä tai vilpittömän halun viettää kanssani aikaa? Ei hänellä toki muita naisia ollut. Erotessamme hän totesi, että se, mitä minulla oli tarjota, oli kertakaikkiaan liian hyvää, hänellä ei ollut voimia kieltäytyä. Tarjosin hänen elämälleen ne puitteet, joita hän oli aina toivonut, mutta minä en ollut lähelläkään hänen toiveitaan. Mutta halusin niin kovasti olla. Siitä huolimatta, ettei hänkään ollut toiveideni mies (paremman ilmaisun puutteessa). Mutta sillä ei  ollut merkitystä, en huomannut koko asiaa, sillä keskityin yritykseeni olla jotenkin parempi, jotta hän rakastaisi minua.

Meni kolme vuotta (mikä häpeä - toisaalta ymmärrän, miksi ihmiset tällaisessa tilanteessa jaksavat lähes loputtomiin, sillä ihmisen nälkä on ehtymätön polttoaine ripustautujalle), että kykenin tunnustamaan tilanteen epätoivoisuuden. Tämä siitä huolimatta, että minulla oli kokemusta siitä, mitä on olla hyvässä parisuhteesa. Silloinhan kumpikaan ei suoranaisesti koe tekevänsä suuria kompromisseja tai myönnytyksiä. Molemmat tekevät osansa tehdäkseen toisen onnelliseksi ja ennen kaikkea huolehtivat samalla omasta onnellisuudestaan. Antavat tilaa nille asioille, jotka ovat toiselle ja itselle tärkeitä. Tekevät iltaisin ilmisläjän sohvannurkkaan ja katsovat TV:tä. Toisinaan mies pyyhkii liikutuksen kyyneliä puolison poskilta ja puhuu pehmeän rauhoittavasti: ei hätää kulta, tule tänne kainaloon.

Niin on nyt ja niin on hyvä.

Sattumuksia

Luin blogeja. Ihmiset elävät erilaisia elämäntilanteita. Joku suree särkynyttä sydäntä niin riipaisevasti, että omasta itsestäkin kumpuavat muistot omista kipeistä kohdista. Toiset taas elävät lapsiperheiden arkea, mikä sekään ei ole mikään kattava ilmaisu, sillä arki poikkeaa rutiineineen eri perheissä toisistaan paljonkin, eikä sydämen särkyminen lapsiperheissäkään harvinaisuus ole.

Minä omasta puolestani nuhistelen kotona. Olen kiskonut jalkaani suurimmat lepohousuni, jotka silti tuntuvat vatsan kohdalta yllättävän puristavilta. Vielä eilen perättäiset hallitsemattomat aivastukset vavahduttelivat koko kehoani niin, että aloin jo huolestua. Tänään sentään voin jo nousta ylös sohvasta aivastamatta. Yöuni venyi kahteentoista tuntiin, ikäiselleni ihmiselle se on mielestäni kunnioitettava suoritus. Toipumiseni ei ole ainakaan riittämättömästä levosta kiinni.

Kissa kyyhöttää eteisen matolla ja kurkkii välillä minua. Olen alkanut jutella vatsalleni ja kissat usein erehtyvät lempeästä äänestäni ja saapuvat paikalle kerjäämään hellyyttä hekin. Vatsa vastaili eilen innokkailla muksahduksilla, en vain tiedä, olivatko ne sattumaa vai minun puheluni aiheuttamia. Aion uskoa jälkimmäistä, koska tulin asiasta niin onnelliseksi.

Minun isoäitini sai 12 lasta. Hän aloitti kolmissakymmenissä ja sai viimeisensä muutamaa vuotta ennen viisikymmenvuotispäiväänsä. Käytettävissä ei ollut juoksevaa vettä eikä pyykinpesukonetta. Aina, kun olen alkanut kokea riittämättömyyden tunteita ja pelkoa siitä, miten selviydyn uuden avuttoman ihmisen kanssa, olen ajatellut häntä. Kuinka jaksanut ja selvinnyt esimerkiksi silloin, kun saunan lauteilla syntyivät lapset 7 ja 8, kaksoset. Oma leiviskäni ei siinä valossa enää tunnukaan aivan mahdottomalta.

Kaksosista toinen (se nuorempi, muistaa hänen "isoveljensä" aina muistuttaa) on isäni. Ehkä ainoa asia, josta hän ehkä on jäänyt jonkin verran paitsi silkan ajanpuutteen vuoksi, ovat fyysiset hellyydenosoitukset. Niitä isä ei ole ollut siten kovin taitava lapsilleen jakamaan, eivätkä ne ole minunkaan vahvinta aluettani (toistaiseksi kömpelöt yritykseni ovat rajoittuneet lainalapsiin). No, ehkä minä kehityn.

Paljon, niin paljon, pitää mun vielä kasvaa ja kehittyä.

Kaksi kirjoitusta

Veren sokerin vajottua aivan liian alas jouduin kipittämään äkkiä kauppaan hakemaan jotakin oikeaa ruokaa. Elin toivossa, että palvelutiskin salaattipöytä olisi ollut vielä avoinna, mutta koko palvelutiski oli jo suljettu. Ehkä, jos aivoissani olisi kiertänyt veri, olisin muistanut sen sulkemisajan. No, ruokin itseäni ja vähän kissaakin Saarioisten tonnikalasalaatilla. En löytänyt salaatista yhtään hyvää tonnikalaesiintymää, joten kissa sai pari palaa pastaakin. Ällistyksekseni kissa ei ollut millänsäkään, vaan popsi kaiken, minkä sai.

Tänään on hiljaista blogirintamalla, vain kaksi uutta kirjoitusta odotti minua syötteenlukijassa. Minulla on aavistus siitä, mikä voisi olla syynä tähän, sillä, kuten sanottua, kävin ulkona. Siellä tosiaan oli lämmin. Oikeastaan toinen ihana päivä, joka todella jo lupaa kesää.

TV:ssä ollaan prinsessa Victorian ja Danielin pikku-Estellen kastejuhlassa, ajauduin kanavalle vahingossa, mutta onhan tämä nyt nähtävä. Minä en kuulu kirkkoon, joten häntä, joka minua lempeästi sisältäni muksii, ei kasteta. Edellinen lause sisälsi suuren paljastuksen. En ole uskaltanut aikaisemmin hiiskua asiasta sanaakaan, sillä joka ikinen päivä sisälläni elää pelko siitä, jatkuuko kaikki, kuten pitäisi. Ja tästä syystä en ole oikein voinut blogiakaan päivittää, asia on niin suuri, että vie valtaosan ajatuksistani, mutta kuitenkin salaisuus, joka tosin alkaa nyt näkyä.

Tämän ihanan kesäisen päivän kunniaksi aion nyt tarjoilla itselleni ja asukilleni raikasta vesimelonia. Victoria näyttää televisiossa sädehtivältä ja onnelliselta ja uuden isän käsi hakeutuu tuon tuostakin silittämään pienen ihmisen hentoisia hiuksia.

Odotus

Minun on nälkä. Odotan kutsuhuutoa Mieheltä, jonka kanssa sovimme, että hän varoittaa minua etukäteen, kun ovat lapsien kanssa valmiit rantatumaan uimahallista ja siirtymään syömään. Kohta he joutuvat jo suuntaamaan kohti kotiaan toisella paikkakunnalla: kyllä, me elämme "vääränlaista" elämää.

Eräs läheiseni sattui pohtimaan ääneen, miten kapeat rajat ihmisille oikeastaan on asetettu elämisen suhteen. Ja kaikki tuntuu jotenkin saumattomasti ja suloisesti on kietoutuvan näiden sääntöjen ympärille. Jos ei noudata lausumattomia sääntöjä, ei sovi enää edes yhteiskunnan tietoteknisiin järjestelmiin. Näin kävi minulle, joka kävin sairaalan vastaanotolla. Siellä tiedusteltiin Miehen nimeä ja osoitetta. Kun ilmoitin, ettei miehen osoite ole sama kuin omani, seurasi kulmien kohottelua (etenkin, kun en muistanut heti osoitetta ulkoa - muistan minä omani kuitenkin). Kun tiedusteltiin suhteemme luonnetta, ilmoitin reippaasti meidän olevan avoliitossa. "Mutta", ilmoitti virkailija, "ette te voi olla, kun asutte eri osoitteissa". "Jaha", sanoin minä, "me emme sitten kai ole mitään".

Mutta olemme me muuta kuin emme mitään.

Uskokaa pois.

Aamu

Herään aamulla ja kaivan esiin puhelimeni, jota käytän herätyskellona (varmaankin useimmat tänä päivänä tekevät niin, vai kuinka?). Kello näyttää aikaa, joka osoittaa olevan 25 minuuttia siihen, kun kello varsinaisesti soi. Tunnen oloni suhteellisen virkeäksi, ja vaikka tiedän, että nukahdan, jos jään vuoteeseen, jään silti. Uudelleen nukahtamisen jälkeen nimittäin herää usein paljon väsyneempänä ja tokkuraisempana kuin ensiheräämisen jälkeen.

Oli miten oli, tämän primääri- ja sekundaariheräämisen väliin asettuvat ne kaikkeen kummallisimmat ja ajatuksiaherättävimmät unet. Tänään unessani oli Antti Reini. Hän opetti veljelleni kitaransoittoa, vaikka en koskaan ole nähnyt häntä roolissa, jossa hän kitaraa soittaisi. Hän myös kehui veljeni säveltämään biisiin kirjoittamiani sanoja, joita ei todellisuudessa ole. Herättyäni muistikuva Reinistä palautti mieleeni Irinan biisin nimeltään Hiljaisuus, jossa Reini mitään sanomatta kertoo tarinan miehen tunteista.

Hetkessä pystyin palauttamaan mieleeni sen tuskan, kun alkaa ymmärtää parisuhteensa ajatuvan karille. Kun puheyhteys alkaa kadota - ei ehkä kokonaan, arkipäiväisellä tasolla kaikki sujuu ehkä kuten ennenkin - mutta syvemmällä, pinnan alla ui yksinäisyys ja synkkyys. Tietää, että se, mitä joskus oli, on kadonnut. Kaipaa, mutta ei osaa sanoa, mitä. Kuten Irina biisin sanoissa sen muotoilee: "Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa".

Ja onhan se totta, Antti Reini on äärimmäisen karismaattinen henkilö. Hyvä valinta aamu-uneen (ja musiikkivideoon). Ja miten niin naiset muka rakastuvat renttuihin? Kaikenlaisia höpöhöpö-väittämiä.

Voit ihailla eteeristä Irinaa ja vaikuttavaa Anttia täältä.