Yliherkkä idealisti (taas) rähmällään

Sitä ihminen viettää normaalin päivän: käy ennakkoäänestämässä, ruokaostoksilla, kahvilla hyvien ystävien kanssa. Tulee sitten kotiin ja luulee, että kaikki on kunnossa. Sitten kuulee uutisen siitä, miten itselle tärkeää ihmistä vastaan vihamielisesti hyökätään. Ajautuu voimattomuuden tilaan. Tuntee, miten toisen ihmisen hallitsematon vihamielisyys ja tilanteen epävarmuus kasvaa eteen kuin valtaisa tuulimylly, jonka pilviä silpovat lavat eivät aio pysähtyä koskaan vaikka kuinka taistelisin, anoisin tai ryömisin. Voin lähes kuulla niiden tasaiset humahdukset, jotka kerta toisensa jälkeen heittävät hiukset kasvoilta ja nostattavat vedet silmiin.

Ihmiset voivat olla kuin luonnonvoimia. On vain pakottauduttava hengittämään rauhallisesti ja yritettävä luottaa siihen, että asiat jollakin tapaa järjestyvät. Mutta minun on myönnettävä, että herra Ylppö oli oikeassa sanoessaan: “Pelko, pelko saa vallan helposti”.

Tänään sain odottamattomalta taholta yhteistyötarjouksen, tarjouspyynnön oikeastaan. Mielikuvitus hyrähti heti käyntiin, uusi haaste tuntui kuin minulle olisi ojennettu suuri, tuore makea mansikka keskellä tammikuuta. Toivon että saan ilmaan haihtuneet riehakkaan pulppuilevat ajatukseni houkuteltua takaisin luokseni. Kenenköhän turviin ne lepattelivat?

Ja vielä:

Miksi aikuisuus on niin vaikeaa?

Onko tämä kaikki minun syytäni?

Luetteloitua

Tänään minua vaivaa Olen-unohtanut-jotakin-tärkeää -olo. Yritän vähän väliä harvalla hajakammalla sorkkia aivojen pohjalle, sattuisiko siellä risteilemään se Unohtunut Asia. Ei ole vielä osunut haarukkaan. Muistin hakea pyykitkin ja levittää ne. Tyhjensin tiskikoneenkin. En kuitenkaan tehnyt suunnilleen puoliakaan siitä, mitä minun oli tarkoitus tänään tehdä. Joskus (=aina) asetan itselleni liian korkeita vaatimuksia. Miksi aina päivällä töissä kuvittelen, että kotiin päästyäni olisin pulppuilevan täynnä toimintaenergiaa, kun niin ei ole koskaan vielä käynyt. Voiko tästä päätellä, että olen optimisti, sillä töissä melko usein kirjoittelen itselleni to-do -listoja, joiden rivit sitten kulkevat liimalappuina kalenterin välissä pitkän tovin, ennen kuin olen saanut kaiken viivattua yli. Joskus joudun tekemään koontilistoja, kun lappuja ilmestyy toinen toisensa perään.

En minä sentään aina lappuja kanniskele. Ja tänäänkin olen sopinut itseni kanssa olevani ihan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan. Kissa hipsii portaita alas. Joskus kissojen hipsuttelu portaissa kuulostaa ihmiseltä. Tällä kertaa alas tuli kissatyttö, kollipoika on huomattavasti ronskimpi liikkeissään ja siksi on yleensä syypää portaita alaslaskeutujan virheelliseen lajinmääritykseen.

Hyvin korkealla to-do -listalla on kuitenkin äänestäminen. Katsoin tänään presidenttitentin, johon Haavisto osallistui. Järkytyin siitä tavasta, millä hänen suhdettaan ruodittiin. Mietin, miltä tuntuisi istua hänen paikallaan ja kuunnella haastavaan sävyyn esitettyjä kysymyksiä siitä, aionko ottaa Miehen mukaan valtiovierailulle ja isännöimmekö tapaamisia yhdessä, vai pidänkö suhteeni Mieheen mielummin piilossa? Olisi kauhea joutua ruotimaan ja perustelemaan omaa parisuhdettaan, tuntui hyvin ikävältä, että hän niin joutui tekemään. Tosin hän pysyi koko ajan rauhallisena ja vastasi kaikkeen järkevästi ja johdonmukaisesti. Piirretään paperille kakkonen ja katsotaan, miten pitkälle se riittää.

Rupsahda rauhassa?

Näin juuri Hugh Laurien mainostamassa miesten kauneusvoidetta. Ryppyineen kaikkineen. Minusta on ihan tosi epistä, ettei naisten uurteita nähdä niin positiivisessa valossa kuin miesten. Eivätkä naisten harmaat hiukset ole yhtään charmantteja, kuten vastakkaisen sukupuolen. 

Sitten vielä julkistetaan tutkimuksia, että ihmisen älyllinen rappeutuminen alkaa 45-vuotiaana. Minun yli 70-vuotias isäni on terävä kuin partaveitsi. Mihin tällä kaikella oikein pyritään?

Menen voitelemaan itseni vuoteeseen.

Enkelten verta

Sain joululahjaksi kaksi kirjaa: Katja Ketun Kätilön ja Johanna Sinisalon Enkelten verta. Katja Kettu voitti myös Blogistanian Finlandian. Minäkin kyllä olin kirjasta vaikuttunut, mutta samalla minua häiritsi Ketun valitsema kirjoitustapa, jonka tehokeinona olivat itsekeksityt ja mielestäni kertojanääneen vaikeasti istuvat uusilmaisut. Itse teos oli samaan tapaan terävä, kuin kaikki havainnot silloin, kun on kokenut suuren järkytyksen. Silloin kadulla lojuva tallautunut suklaapatukan käärekin vaikuttaa siltä, että sen reunat erottuvat asfaltista kirkuvasti ja se on vain pakko painaa mieleen kaikkine yksityiskohtineen. Ja kyllä, minä myös itkin ääneen kirjaa lukiessani. Tästä seikasta huolimatta muutaman kerran kirjaa lukiessani jouduin nostamaan katseeni ja antamaan ärsyynnykseni laskea. Loppua kohden tyyliin kuitenkin tottui ja toisaalta mietin, oliko se Katjan valinta vieraannuttaa sekä itsensä että lukija maailmasta, joka kuitenkin on lähes liian rujo ajateltavaksi. Kaiken kaikkiaan kirja oli reilusti plussan puolella.

Nyt olen kuitenkin aloittanut Sinisalon kirjan Enkelten verta. Mitään hymistelyä ei Sinisalokaan kirjoissaan viljele, ja tässäkin kirjassaan hän sohii miellyttävästi omien ajatusten muurahaispesään. Hän on istuttanut kirjaansa hyvin elävästi ja uskottavasti myös blogimaailman, mikä taas saa kirjan tuntumaan kammottavan todelliselta. Minulla on ollut suuri kiusaus jo alkaa tehdä google-hakuja siitä, mikä hänen kirjoittamastaan tiedosta on faktaa ja mikä fiktiota. Minua estää oikeastaan vain se seikka, että olen huolissani siitä, että suurin osa on totta.

Olen kirjassa tällä hetkellä miltei puolessavälissä. Luen kirjaa aina sillä välin, kun Mies vetäytyy omaan tilaansa rumpaloimaan. Hän on hyvä, ällistyttävän nopea. Eilen yritin seurata hänen käsiensä liikkeitä silloin, kun kapulat liikkuivat niin nopeasti, että piirsivät ilmaan pelkkää itsensäväristä viivaa. Liikerata oli kuitenkin liian nopea hahmotettavaksi, enkä halunnut kysyä, miten hän sen tekee. Olen aina ajatellut, että jos pieneltä koiralta kysyisi, miten tämä onnistuu kipittämään pikkujaloillaan niin kovaa kompastumatta, se sotkeentuisi välittömästi jalkoihinsa ne tiedostettuaan ja muksahtaisi vatsalleen.

Mitä kirjaan tulee, niin ellei Sinisalo jostain ällistyttävästä syystä muksahda vatsalleen (ehkä niinkin voi käydä, jos joku liiaksi kiinnittää hänen huomionsa siihen, miksi hän pystyy tuottamaan sanoja ja ajatuksia ja kirjoittamaan), niin uskon, että hän tulee päihittämään Ketun omalla henkilökohtaisella lukulistallani. Eräänä iltana otin kirjan mukaani vuoteeseen lukeakseni vain pari sivua ja juuri sen toisen sivun lopussa – argh, hirveä koukku. Ei kertakaikkiaan voinut lopettaa siihen, vaikka seuraava työpäivä sujui sitten hivenen silmä kourassa.

Loppukevennyksenä voinen kertoa, että kissatyttöni päätti tänään alkaa huoltaa Miehen siilitukkaa nuolemalla sitä syvällä paatoksella. Yritimme saada tapauksen taltioitua, mutta Miehen kännykän videokuvaus päätti kaatua juuri silloin. Miehen irvistys ja kissan hartaus olivat kuitenkin kerrassaan hupaisaa seurattavaa. Lopulta totesin kissalle saman kuin totean sille silloinkin, kun tämä ottaa puhdistusprojektikseen keittiössä sijaitsevan lattiaharjan: kiitos, mutta tuo ei ole tarpeen, liian iso urakka sinulle.

Hyvää sunnuntainjatkoa!

Julkiset elämät

Rooiboksen katsauksesta viime vuoteen ymmärsin yhtäkkiä, että hetkinen, minähän muistan hänen reissunsa Uuteen-Seelantiin (oma lähin kontaktini kyseiseen maahan on Taru sormusten herrasta -trilogia). Minä olen kirjoittanut blogiani jo kohta puolitoista vuotta, ja kokenut sinä aikana monia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni. Enemmän minua kuitenkin säpsähdytti sen seikan ymmärtäminen, että olen seurannut monen bloginkirjoittajan elämää jo vuoden ajan, enemmänkin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa olen ehtinyt olla vähemmän yhteydessä ja läsnä kuin näiden ihmisten elämässä. Osalle heistä olen suhteellisen näkymätön, saattaa olla joitakin, joiden kirjoitusta en ole kommentoinut koskaan.

Lumikko osui naulan kantaan kirjoituksessaan siitä, että blogipäiväkirjoja usein pidetään jonkinlaisena itsensäpaljasteluna. Sitä jopa paheksutaan, jääväthän kirjoituksemme elämään tänne verkkojen verkkoon määrittelemättömäksi ajaksi. No, onpahan vähemmän painetta sitten kirjoittaa se oikea kirja. Ja mitä oikeisiin kirjoihin tulee, oli hyvin oivaltavaa mainita, että ensimmäisiä omaelämäkerrallisia kirjojakaan ei katsottu hyvällä. Mikähän siinä on?

Onko sitten lopulta niin, että se, mikä on kaikkein yksityisintä on kuitenkin kaikkein yleisintä? Ainakin itse huomaan hakeutuvani lukemaan blogeja, joiden kirjoittajat jakavat arvomaailmani tavalla tai toisella. Ehkä aikanaan julkaistuissa kirjoissa ihmisiä on kammottanut lukea toisen ajatuksista, sillä paitsi että ne ovat olleet uhkarohkean rehellisiä ja raakoja, ne saattoivat hyvinkin sivuta lukijan omia mielenliikkeitä, ehkäpä juuri niitä ajatuksia, joita ei haluaisi myöntää itsellään olleen. Vaikea sanoa.

En kuitenkaan koe, että yksikään niistä bloginpitäjistä, joiden kirjoituksia itse seuraan, paljastaisi itsestään jotakin “liikaa”. He määrittävät itse rajansa ja on rohkeutta sanoa ääneen omia syvimpiä ajatuksiaan.

Kylläpäs minä nyt kiertelen ja kaartelen. Tarkoitukseni on sanoa: kiitos että kirjoitatte.

Joulumieli

Tänään kun saavuin töistä kotiin olin täynnä rauhallista hyväntuulista hyrinää. Vaatenaulakolla pysähdyin ja mietin, että tässäkö minun joulumieleni nyt sitten on: arkisen työpäivän jälkeen loskan läpi lähes kuivin kengin kotiin selvinneenä. Olkoon sitten niin. Kuusi on sentään vielä tallella, viemme sen Miehen kanssa pois vasta loppiaisena. Aiomme korvata kuusen rummuilla. Mies tuo mukanaan kokonaisen rumpusetin. Olen mielessäni yrittänyt sijoitella sitä asuntoni jokaiseen huoneeseen ja huomioida samalla seinänaapurit. Tällaista asiaa ajatellessa he tuntuvat olevan joka puolella liian lähellä. Toki ongelma on ratkaistavissa – sen on oltava, jos on valinnut mustapartaisen rumpalipojan. Paramppamppamppam.

Mustavalkoinen kolli on piilottanut tassunsa alleen ja parkkeerannut fleece-huovan päälle. Kissa kävi putsaamassa lajitoveriaan, mutta heillä on kommunikaatiokatko, jolle minä en voi mitään. Suurensuuri kollinpoikani suorittaa puhdistamisrituaalejaan niin kovin innokkaasti, rivakasti, voimalla ja olemattomia takkuja raivokkasti purren selvitellen. Pienenpieni kissatyttö alistuu aluksi korvat päätä myöden kohtaloonsa, mutta nousee sitten kapinaan: kerta kerran jälkeen sama juttu. Kissatappelu. Vaikka aina minä yritän kollille puhua rauhallisella äänellä, että: “nätisti, nätisti”.

Vaan emmepä me ihmisetkään aina tule toisiamme ymmärtämään, vaikka meillä on sentään kieli, jolla viestimme välittää. Loputtomasti emme mekään aina jaksa vetää korviamme luimuun ja alistua kohtaloomme. Toisinaan mekin sitten nousemme, murisemme, puremme ja kynsimme.

Sellaista se on, elämä.

Näillä mennään

Tänään on jo vuoden toinen päivä, vaikka teknisesti ottaen kirjoitan postaustani vuoden ensimmäisen päivän iltana. Tänään mies lähti lapsineen kotiin, kuusi on jo alkanut varistaa ja kissat ovat hakeutuneet sohvalla viereeni, aivan kuin nekin olisivat pudonneet samaan hiljaisuuden tyhjiöön kuin itse putosin talon tyhjennyttyä.

Vietimme uudenvuodenyötä Miehen kanssa vuoteessa keskustellen myöhään yöhön. Keskusteleminen on arvokasta, uusi ihminen on kuin lahjapaketti hänkin. Tosin ihmisen käärepapereita kuorii loputtomiin, sillä eihän toista ihmistä voi perinpohjin tuntea koskaan. Yllätämmehän me joskus itsemmekin. Miten minä noin sanoin, mistä tuo ajatus oikein tuli.

Päivä ei tunnu yhtään erilaiselta kuin eilinen, joka oli viime vuotta. Elämä on hyvää sinällään, oikein hyvää. Olen lukenut lahjakirjaani (Kätilö), joka on omiaan alleviivaamaan oman elämän ihanuutta.

Huomenna alkaa taas arkinen aherrus, mutta onneksi sitä varten ei ole aamulla herättävä kukonlaulun aikaan. Aloitetaan loivasti ja kiristetään sitten tahtia jaksamisen mukaan. Enkö ole tässäkin etuoikeutettu? Olen.

Imelyysosastolle menköön se, että vieressäni nukkuva unissaan naurava mustapartainen Mies on aarre. Hän oli nähnyt tänään Sauli Niinistön Forssassa seisahduspaikalla. Niinistö oli mietteissään katsonut Miehen ja lainalasten menoa, mutta ei ollut sanonut mitään, vaikka Miehen mukaan hän oli selvästi jotakin mietiskellyt. Minä haluaisin tietää, mitä. Mutta äänestän silti Haavistoa.

Hyvää yötä.