Ihmisseuran kaipuuni tuntuu kasvavan päivä päivältä. Sen vuoksi olen paaluttanut joka ainoan viikonlopun täyteen ajanvietettä ystävien seurassa aina jouluun saakka, tai käytännössä vuoden loppuun, sillä joulu ja uusi vuosi ajoittuvat viikonlopuiksi. Tällä hetkellä en todellakaan kaipaa mitään usean päivän yksinolohetkiä, ja onneksi ympärillä on niin paljon ihania ihmisiä, ettei minun sellaisia tarvitse viettää, ellen halua.
Toistuvasti yllätän itseni miettimässä sitä, miltä tuntuisi lojua sunnuntaiaamuisin vuoteessa toisen kylkeen painautuneena, tuntea unisen miehen tuoksu, puhua ja nauraa yhdessä. Kuinka henkeäsalpaavaa olisi, kun mies upottaisi kätensä hiuksiini ja kuiskisi kauniita sanoja, painaisi huulensa niskan kuoppaan... Kohta minun on pystytettävä varoituskyltit postipojallekin, sillä pelkään, että seuraava ihana mies, joka kotioveani lähestyy, tulee syödyksi elävältä, niin että jäljelle jäävät vain pelkät kuoret. Hellästi, aistikkaasti ja mahdollisimman elegantisti tyhjennetyt sellaiset, jos sitä voidaan pitää lieventävänä asianhaarana.
Kaiken tämän keskellä elelen kieltämättä hyvinkin mukavaa arkeani päivästä toiseen. Valvon liian myöhään, jos satun innostumaan (ja usein niin käy) kirjoittelusta tai lukemisesta, mistä tahansa. Katselen juuri niitä TV-ohjelmia, joita haluan seurata (True Blood takaisin) ja säännöllinen liikuntakin on helppo järjestää. Työkin rytmittää arkea mukavasti ja uusia suunnitelmiakin on tulevaisuuden varalle, eihän sitä koskaan tiedä, miksi haluaa isona ryhtyä. Koti on kaunis ja viihtyisä, täällä sielu lepää. Puhumattakaan siitä, että blogin kirjoittaminen on oikeastaan hyvin viihteellistä ja antoisaa, varsinkin nyt, kun jotkut rohkeat ovat ryhtyneet käymään kanssani vuoropuhelua.
Vaan ei auta viivyttely: kissanhiekkalaatikon tyhjennys kutsuu.
"Kun puluparvi paskantaa
niin jonkunhan se täytyy
jäljet pyyhkiä
kas sellaista on elämä"
Miljoonasade : 506 Ikkunaa
